Pientä päivitystä: kerroin eilen miehelle, että olen soittanut lääkäriajan, että oletko nyt tyytyväinen. Mies yritti tulla halaamaan mutta pakenin paikalta. Olin koko illan ihan masentunut mutta mies taas tuntui olevan oikein hyvällä tuulella, hassutteli lasten kanssa oikein korostetusti (olin eilen puhunut hänelle, että minusta ei ole tarpeeksi lasten kanssa). Minä tunsin oloni tosi surkeaksi ja vielä loukatuksi kun mies näytti nyt ajattelevan, että ikävä asia on jo hoidettu pois päiväjärjestyksestä ja että elämä jatkuu ennallaa tästä eteenpäin.
Iltamyöhällä sitten vähän puhuttiin aiheesta. Sanoin, että jos teen keskeytyksen niin teen sen lasten enkä hänen painostuksensa takia. Vaikka en tiedä, mitä hän tekisi jos antaisin tilanteen vain jatkua. Hän sitten sanoi suoraan, että ero tulisi. Hän ei voisi elää sen kanssa, että olen pettänyt hänet. Meidän ei koskaan pitänyt joutua tähän tilanteeseen, mihin olen meidät saattanut ja kun tiedän hänen kantansa lisälapsiin, niin se on lupauksen pettämistä ja silloin meidän yhteiselo ei voi jatkua. Tuo lupauksen pettämis-juttu tulee siitä, että raskaus sai alkunsa ns. varmoina päivinä... Minulla oli ja on vieläkin siis aika varattuna kierukan laittoon mutta puuhailla silti piti. Mies ei kysellyt ehkäisyn perään kun ajatteli minun tietävän, että on sellainen päivä, jolloin sitä ei tarvita. Ja niinhän minäkin luulin. "Tehtiin" tuota kuopusta melko pitkään, joten tunnen kiertoni tarkkaan, plus useimmilla yhdyntäkerroilla mies ei edes laukea... Mutta siis vahinko pääsi käymään. Ja tästä mies syyttää lähes yksinomaan minua. Tiedän, että tämä paljastus ei kaikissa herätä myötätuntoa minua kohtaan mutta mielestäni mies ei voi pakoilal täysin vastuuta tässäkään tapauksessa. Tällä tavalla minä olen hänet kuulemma pettänyt ja ainoa ratkaisu yhteiselon jatkumiseen on raskauden keskeyttäminen. Vaikka se olisi ihan kauhea paikka minulle. Ja tehtäisiin miehen mukavuudenhalun takia, hän kun ei halua elää mitään "suurperheen elämää". Miehen mielestä abortti tässä vaiheessa ei ole mikään iso juttu, paitsi minun historialla (takana raskaudenkeskeytys sikiövaurioiden takia myöhäisemmillä viikoilla). Eli ilman tuota kokemusta tässä ei olisi suurtakaan vaikeutta, ja nytkin minun vaan pitää ajatella, että emme tämän takia pilaa meidän ihanaa perhettä ja että raskaus on niin alkuvaiheessa, että kyseessä on vain tekninen toimenpide.
Olen taipumassa keskeytykseen mutta tosi pitkin hampain. Minusta tilanne ei ole reilu (riippumatta siitä, miksi raskaus sai alkunsa), mies ei kanna vastuutaan (kutne joku sanoi, miksi edes olisi tarvinnut minun lupaa vasektomiaan jos ei lisää lapsia kerta halua). Sanoin miehelle, että mahdollinen keskeyttäminen vaikuttaa sitten meidän väleihin, ehkä lopullisestikin, mutta mies tuntui olevan vain helpottunut jos sen keskeytyksen teen. Lyhyesti siis: minun vikani, että olen raskaana ja itse saan kantaa abortin tuskan tässä tilanteessa. Hän kyllä lupasi minua tukea siinä mutta en ole hänen mahdollisesta tuestaan kiinnostunut. Kun mies ei edellisillä kerroillakaan (keskeytys + keskenmeno) tarjonnut juuri tukea ja ymmärrystä niin en tarvitse niitä nytkään. Inhottaa ajatella, että tässä joutuu vielä reilun viikon kärvistelemään ennen sitä lääkärikäyntiä (koko ensi viikko menee reissussa). Ja jos tosiaan itken hervottomasti siellä lääkärissä ja soperran, että en itse asiassa haluaisi keskeyttää... Järki siis sanoo, että ennen kaikkea lapsille paras ratkaisu on keskeyttää, mutta kun joka hetki tunnen kehossani olevani raskaana niin tosi vaikeaa tämä nyt on. Tänään me ollaan vielä menossa miehen kanssa kaupungille iltaa viettämään, syömään ja elokuviin. Ja en todellakaan halua juoda mitään vaikka miehen mielestä solumöykyn kohtalo olisikin jo sinetöity... Rankkaa tämä on. Mies alkoi eilen itkeä tihrustamaan, ettei halua, että meidän ihana perhe rikkoontuu tähän. Mutta sen estämisen hinta on mulle laitettu aika kovaksi...
