Millainen huonekaveri sinulla oli lapsivuodeosastolla?

12 lapsen äiti. Lapsen isä ei käynyt katsomassa vauvaa ja äitiä välillä ollenkaan ja sitten kun hän tuli hakemaan heitä kotiin, oli vauva kun ilmaa isälle.

 

Aivan ihana huonekaveri sattui.Meistä tulikin hyvät ystävykset <4

 

Ekalla kerralla kaverina oli äiti, joka oli tooooosi väsynyt ja äkäinen. Edellinen huonekaveri oli ilmeisesti ollut äänekäs ja valvottanut tätä huonekaveria jo 2 vrk ennen kuin minä tulin tilalle. Vähän alkoi jo ahdistaa kun jokaisesta oven narahduksesta tai vauvan inahduksesta hän tuhahteli ja päivitteli itsekseen. Tokana yönä kun mun vauva oli tosi levoton, kävelin pitkin käytäviä ettei me oltais häntä häiritty ja että hän olis saanut huilata rauhassa.

Tokalla kerralla naapuri oli tosi hissukka. Mua vaan aina hymyilytti kun miehensä tuli heitä katsomaan ja leperteli vauvalle niin, etten ole missään milloinkaan kuullut sellaista. Se oli siis jo tosi koomista. Mutta suloistakin siis tietysti.

 

Ekalla kerralla oli aluksi ihan kivat huonekaverit. Ne kuitenkin lähti seuraavana päivänä pois ja tilalle tuli mustaihoinen nainen ja toi mukanaan koko heimon. Myöhään illalla kätilöt kävi sen porukan häätämässä pois, mutta aamulla niitä taas istui huone täynnä. Osa jopa ikkunalaudalla, kun ei muita paikkoja ollut. Kertaakaan en saanut käyttää imetykseen tarkoitettua tuolia, kun aina siinä röhnötti joku musta ukkeli.

Häippäsin sitten aika nopsaa kotiin, vaikka olin ollut sektiossa ja verenpaineet liiteli ihan väärissä luvuissa. Aika epämiellyttävä "afrikka jorvissa" -kokemus.

 

Kaikki on olleet aika erilaisia, mutta ihan mukavia, eikä kenenkään kanssa ole ollut hankaluuksia. Esikoisen aikaan olin 4 hengen huoneessa 4 yötä, joten siinä ehti porukka vaihtuakin tiuhaan, enkä ensimmäisinä päivinä oikein jaksanut keneenkään tutustuakaan. Toisen kanssa huoneeseen tuli oikea höpötäti, joka rupatteli koko yön ja oikein hyvät keskustelut saatiinkin aikaiseksi..., vaikka tosin hyvä olisi ollut nukkuakin. Kolmannen kanssa oli huoneessa uskovaisen rouvan kanssa, joka ehkä oli vähän perfektionismi muhun nähden, mutta mukavaa seuraa hänkin. 4 kassa oli nuorempi äiti, joka toisen synnytti ja ei hänenkään seurassa mitään vikaa ollut. 5 kanssa oli hyvin tavallinen toisen lapsensa synnyttänyt, joka oli tullut toimeen myös edeltäjäni kanssa, mutta kehui, kun olimme vauvani kanssa niin kovin hiljaisia yöaikaan.

 

Ekalla kerralla oli mahtavat huonekaverit =) siitä on kohta 12 vuotta ja vieläkin pidetään yhtä. Meitä oli 3 samassa huoneessa kaikki saivat esikoiset.
Toisella kerralla x: yksi huonekaveri joka oli viittä vaille valmis lastenlääkäri, silloin tuli olo että tieto lisää tuskaa tai jotain, oli ihan joka juttuun soittamassa hoitajaa paikalle + lääkäriä tietty kanssa, milloin vauva hengitti hitaasti milloin nopeasti milloin ei ollut tissillä ollu muutamaan tuntiin jne ja sit sen mies, tuli aamulla klo 8 ja lähti illalla klo 8, kävi syömässä lähi kuppilassa välillä mut muuten hillui kameran tai videokameran kanssa koko ajan. Lepää siinä sitten

 

12 lapsen äiti. Lapsen isä ei käynyt katsomassa vauvaa ja äitiä välillä ollenkaan ja sitten kun hän tuli hakemaan heitä kotiin, oli vauva kun ilmaa isälle.

Mulla ei viimeisen kohdalla mies käynyt sairaalassa missään vaiheessa, oli töissä koko sen meidän sielä olo ajan. Jännä, että se nykypäivänä tuntuu olevan niin ihme jos ei mies "puoliksi asu sielä".

 

Esikoinen joutui teho-osastolle ja mä olin sen viikon synnyttämättömien osastolla. Siellä ymmärrettävästi vaihtui tiuhaan porukka, mutta kaikkien kanssa tulin toimeen. Itse asiassa yhteen ystävystyinkin niin että edelleen ollaan kavereita .

Kuopuksesta jouduin osastolle, ensin raskauden puolessavälissä pakkolepoon, ja loppuvaiheessa seurantaan korkeasta verenpaineesta (ja sieltä sitten lähetettiin seuraavana päivänä kalvojen puhkaisuun). Pakkolevossa ollessani sattumalta vanha koulukaverini oli samaan aikaan osastolla ja hänen kanssaan vietettiin aikaa. Seurannassa taas huonekaverinani oli tosi mukava somalinainen, jonka kanssa tultiin myös hyvin juttuun. Kuopuksen synnyttyä olin yhden hengen huoneessa ja olin kyllä tyytyväinen siihenkin .

 

Mulla ehti olla 2 huonetoveria, joista kumpikaan ei koko aikana ottanut mitään kontaktia. No enpä itsekään jaksanut kovin puhelias olla. Ehkä toisen ensisynnyttäjän kanssa olis tullut helpommin juttua, kun kaikki oli niin uutta.

 

Mulla oli myös naapurina aivan uskomaton kuorsaaja. Siis käsittämätöntä miten joku voi kuorsata niin lujaa!!! Siis ihan kävi naurattamaan vaikka aivan uuvuksissa synnytyksestä olinkin ja toivoin saavani nukkua edes hetken. Piti oikein silloin yöllä nauhottaa puhelimella sitä kuorsausta kun ajattelin että ei kukaan muuten usko miten joku voi kuorsata niin lujaa

 

Prenalla itse olin vuodelevossa ja huonekaveriksi tuli raskausmyrkytyksestä kärsivä joka ei olisi saanut puhua puhelimessa, jutella mulle tai katsoa telkkaria ettei verenpaine nouse. Hänen olis pitänyt vain levätä ja mulla ei noita edellämainittuja aktiviteetteja lukuunottamatta ollut mitään muuta tekemistä (olin sairaalassa 2kk). Täytyy myöntää että olin ikävä ja soitin kelloa ja pyysin hoitajalta että voisiko jompikumpi vaihtaa huonetta. Huonekaverini lähti yksityishuoneeseen...

Että minä olen se maailman paskin huonekaveri. Mutta koittakaas itse sitä että pitää maata sängyssä eikä saisi tehdä mitään mistä kuuluu ääntä....

 

Viikko sairaalassa kahden hengen huoneessa enkä muista kolmeen kertaan vaihtuneista huonekavereista juuri mitään. Yksi oli nuori, toinen kävi vain kääntymässä ja kolmannella oli paljon vieraita. Mä taisin olla parasta mahdollista seuraa, kun en jutellut, nukkunut (=kuorsannut), häirinnyt eikä mulla juuri käynyt vieraitakaan, kun lapsi oli teholla. Niin ja isommilla hädilläkin kävin muualla kuin oman huoneen vessassa

 

kaikissa kolmessa ollut tosi mukavat ensimmäisellä oli tunnettu kansanedustaja, toisessa oli mun pikkuserkku, vaikka aluksi ei edes tiedetty, että ollaan pikkuserkkuja selvis, ku mun mumma ja pikkuserkun mumma tuli yhtäaikaa vierailulle ja nämä meijän mummat siis siskoksia kolmannella oli myös mukava nainen.

 

Mulla on ollut vain mukavia kokemuksia huonetovereista. Onhan sitä ääntä piisannut muodossa jos toisessakin, mutta äänet ei mua ole haitannut. Kuorsauksesta pitää muuten sen verran mainita, että raskauden loppuvaiheessa moni sellainen alkaa kuorsata, joka normaalisti sitä ei tee. Hormonit löysyttää kaikenlaisia paikkoja, myös kurkkua tai mitä siihen kuorsaamiseen nyt liittyykään. Itse esim. en yleensä kuorsaa, mutta miehen mukaan olen molempien raskauksien loppuajat kuorsannut kuin viimeistä päivää. Varmaan vielä laitoksellakin, sori nyt vaan huonetoverini. Olisitte herättäneet

 

Mulla on ollut hyvä tuuri - oon nimittäin molemmalla kerralla saanu olla huoneessa ihan yksin. Etenkin kuopuksen synnytyksen jälkeen se oli huippua, koska kätilöt antoivat miehen vierailla esikoisen kanssa mun luona lähes rajattomasti =)

 

[QUOTE="vieras";23927069]Mulla on ollut vain mukavia kokemuksia huonetovereista. Onhan sitä ääntä piisannut muodossa jos toisessakin, mutta äänet ei mua ole haitannut. Kuorsauksesta pitää muuten sen verran mainita, että raskauden loppuvaiheessa moni sellainen alkaa kuorsata, joka normaalisti sitä ei tee. Hormonit löysyttää kaikenlaisia paikkoja, myös kurkkua tai mitä siihen kuorsaamiseen nyt liittyykään. Itse esim. en yleensä kuorsaa, mutta miehen mukaan olen molempien raskauksien loppuajat kuorsannut kuin viimeistä päivää. Varmaan vielä laitoksellakin, sori nyt vaan huonetoverini. Olisitte herättäneet [/QUOTE]

Mä kuorsasin kans raskaana niin, että mies joutu pitämään korvatulppia :ashamed:

 

Esikoisen aikaan ihan mukava nainen mutta kuorsasi kovempaa kuin kukaan tuntemani ihminen. En saanut nukuttua ollenkaan.
Tokan kanssa en oikeastaan muista mitään huonekaverista.
Kolmannen kanssa oli tosi kummallinen tyyppi...

 

Ekalla kerralla semmonen varsin mukava melko samanikäinen nainen, joka sai myös esikoisen. Ainoa, mikä kiristi hermoja, oli, et sillä oli mies siellä iiiiihaaaan koko ajan puoleen yöhön asti ja sillä kävi myös erittäin paljon vieraita. Mut itse ihminen oli mukava.

Tokalla kerralla oli alkuun taas ihan mukava, mua vähän nuorempi nainen. Ei mitään ongelmaa, juteltiin juu ja hyvin tultiin toimeen. Sit loppuaika oli vielä parempi: mun hyvä kaveri pääsi mun huonekaveriksi. Rattoisasti meni se aika.

 

Ekan synnyttyä olin kahden hengen huoneessa ja yhteensä 3 huonetoveroa joist ekasta en muista mitään kun olin niin sekaisin lääkkeistä sektion jälkeen,tokast muistan että itki paljon ja kolmannen kanssa haaveiltiin yhdessä vaan kuntosalille pääsystä

Tokalla kerralla pääsin neljän hengen huoneeseen jossa kaikkien lapset olivat teholla tai tarkkailussa.
Kaikki oli mielestäni tosi mukavia ja naurettiin paljon vaikka rankkaa oli jokaisella ja kova huoli vauvoista. Varsinkin mun vierustoveria oon usein ajatellut kotiinlähdön jälkeen..heille syntyi kaksoset etuajassa ja heidän vauvat olivat teholla kuten munkin vauva je he jäivät vielä sairaalaan meidän pienen siirtyessä kotisairaalaan jatkohoitoon. Olis niin mukava kuulla heidän kuulumiset!

Sairaala oli naikkari/lasos ja lokakuuta jos joku vaikka tietää vinkata

 

[QUOTE="joo";23926670]kahden hengen huoneessa olin... ihan perus jees muuten oli kämppis mut ekana yönä se ei ollenkaan sammuttanut kattovaloja omalta puoleltaan... sit tokana yönä se hokas et siinä sängyn päässä on se himmeempi valo jonka saa kätevästi päälle esim imettäessä ja sammutti kattovalon...

hieman kyl häiritis se ettei se viittiny hakee puhdasta pyjamaa vaikka se oli ihan veressä ja sit se röhnötti sängyllään niin et pyjama oli vyötäisillä ja ne ah niin ihanat verkkokalsarit näky... ei muuten mitään mut sen punkkaa ei saanut verhoilla kokonaan piiloon kun oli muka huoneen perällä mut vessan ovi oli sen jalkopäässä niin jouduin siittä kokoajan ravaamaan...[/QUOTE]

Olitkohan mun kämppis, meinaan itseäni hieman hävetti kun synnytyksen jälkeisenä aamuna tajusin, että kattovalo oli koko yön päällä. Lisäksi ajattelin että toivottavasti kämppis ei kyylää nukkuessani puolelleni tai vaikutan ihan saastaselta, kun aina kun heräsin oli koko sänky yltäpäältä veressä vaikka vaihdoin vaatteet varmaan viidesti päivässä. Siltä varalta että olet se ihmissuhdekuvioitaan ympäri vuorokauden puhelimessa puiva ja lisämaitoa jatkuvasti ruinaava yksinhuoltajateini, kerrottakoon että kyse ei ollut viitsimisestä

 

ekalla kerralla oli ärsyttävää kun yksi äiti huudatti vauvaansa koko ajan. Ja kauhea ihmetys että mikä sillä on. Teki mieli huutaa sille että v***u ruoki sitä... Kätilöt hissutellen ehdottelivat tissille ottoa, mutta ei, kun tämä mamma oli kirjasta lukenut että vauvat syö neljän tunnin välein. Todella surku tuli kyseisen vauvan puolesta Muut on olleet mukavia, pitäneet vauvastaan huolta ja ottaneet huonetoverit huomioon.

 

Tokalla ja neljannella kerralla ei ollut huonekaveria. Kolmannella kerralla oli 8 aitia samassa huoneessa. En muuta muista kuin kovan metelin, ihmisia tuli ja meni, itse olin sairaana korkeassa kuumeessa.

Ekalla kerralla oli huonekaveri siella verhon toisella puolella. Tappeli miehen kanssa (luulen etta oli poikaystava) siita onko mies vauvan isa vai ei. Tappeli miehen kanssa siita etta halusi menna pihalle tupakalle. Tappeli miehen kanssa siita etta halusi poltella marisatkan. Oli tosi mielta ylentavaa - en jutellut taman naisen kanssa mitaan - halusin vaan kotiin.

 

oma huonekaverini otti lähtiessään huoneesta about kaiken mikä irti lähti kun kuulemma mitään ei ollut hankkinut etukäteen, sairaalan vauvanvaatteitakin piti lappaa kaapista kassiin. Kelloa soitettiin koko ajan, milloin piti saada vauva hoitajille että pääsisi kavereiden kanssa kanttiiniin lääryämään tai saisi lisämaitoa kun imetys ei huvittanut. Huuteli kovaan ääneen revenneet välilihansa ja pelkonsa ensimmäistä synnytyksen jälkeistä p.skalla käyntiä kohtaan ja pieri kuin lehmä. Yhtään ei tuntunut hidastavan se että oma mieheni oli verhon takana...

 

Esikoisen aikana oltiin perhehuoneessa.
Kuopuksen aikaan olin kahden hengen huoneessa. Menin huoneeseen neljän aikoihin aamuyöstä ja toinen synnyttänyt lähti joskus iltapäivällä. Oli tosi hiljainen ja kertaakaan ei edes katsonut minuun päin. En sitten jaksanut alkaa mitään juttua viritellä. Kun hän lähti niin huoneeseen tuli mukava ensisynnyttäjä. Jännä yhteensattuma oli, että aikamme juteltuamme hoksattiin, että hän piti ensikodissa unikoulua esikoisellemme Pisti hymyilyttämään kun hän kertoi, että on unikouluttanut monia lapsia, mutta nyt oman lapsen kohdalla on ihan pihalla Mutta sehän on vaan luonnollista ja ainakin minun mielestäni hyvin heillä meni. Tämä kuopukseni oli nukkumisen suhteen ihan eri maata esikoisen kanssa. Nukuin vähän turhankin hyvin... toivottavasti en kovin kuorsannut siellä... :ashamed: Mutta tämä huonekaveri oli tosi kiva ihminen, vähän harmittaa kun en kysynyt yhteistietoja. Tämä Oulussa toukokuun lopulla 2008.

 

Ensimmäisellä kerralla huonekaverit vaihtui 10 sairaalapäivän aikana tiuhaan, suurin osa ihan ok Mutta yksi jäi ikävästi mieleen. Oliko hän peräti kaksi päivää sairaalassa ja kokoajan olisi pitänyt jonkun tulla käymään.

Hän jutteli puhelimessa ensimmäisenä osastopäivänään jollekin mahataudissa olleelle ystävälleen ja kutsui tämän perheen paikalle. Perheen tyttö oli kuulemma vielä oksennellut edellisyönä. Mutta "No voi harmi jos ette nyt pääsekään, ei minua haittaa jos on oksentanut , tulkaa vaan, mä olen täällä seuraa vaille" . Ja niin tämä mahatautinen perhe saapui paikalle. Kyllä mua itketti kun oma sairaalassaolomme oli jo siihen asti pitkittynyt erinäisten ongelmien ja infektioiden takia yli viikon mittaiseksi, ja huoneessa käväsee joku pari iltaa kääntymässä ja kutsuu tuona aikana vaikka spitaalisen sinne seurustelemaan kun ei pää kestä muuten.

Toisella kerralla huonetoverit oli myös ihan ok, itse olin vain sen kaksi päivää. Mutta yksi epävarma tyttö jäi mieleen siltä reissulta. Hän kyseli kokoajan kelloa soittamalla hoitajalta kaikenlaista. Ajatteli varmasti, että hätäkello on yhtäkuin päivystävä imetysneuvoja aina kun hänelle juolahtaa mieleen joku kysymys imetyksestä.

Ei siinä mitään, mutta kun hän yritti lähes koko päivän sitä imetystä. Yhtään ei ollut sellaista hetkeä, ettei olisi ährännyt sitä vauvaa rinnalle ja soitellut hoitajia katsomaan. Ei antanut vauvan olla rauhassa eikä rentoutunut itsekään vaan aina vissiin makasi siellä rinnat valmiiksi paljaana.

Häntä huolestutti jatkuvasti miksi ei maito noussut koko sairaala-aikana. No eihän se kunnolla nousekaan kahdessa päivässä. Kun itse tiesin tämän olevan ihan luonnollista. Se häntä vaivasikin, etsi sille jatkuvasti selityksiä ja piti asiaa epänormaalina ja vouhkasi yhtenään. Vaati syöttöpunnituksia joka imetyksen jälkeen ja joka kerta kun hän ryhtyi imettämään hän soitti hoitajan viereen vahtimaan. "Onkohan tää imuote nyt oikea ja onkohan tämä asento nyt oikea , ja voisikohan vähän kokeilla sitä ja tätä asentoakin" "jos se imetys nyt ei suju ja maito nouse kun vauva sai tuttia hoitajilta ilman lupaa"

Ei mua hän nyt sillätavalla häirinnyt, mutta vähän ärsytti kyllä. Ja se lisämaidon jatkuva pyytäminen, vaikka vauva ei ollut yhtään itkuinen tai muuta.. Oli jotenkin yliherkän oloinen. Ja vaikka moni ensisynnyttäjä onkin, niin ei kukaan niistä monista joita olen kohdannut ihan tuollatavoin ole lapsen saamiseen reagoinut. Ja se puhetyyli hänellä oli jotenkin sellainen kirjakielimäinen kuin Anni Sinnemäellä. Mä jo miehelleni sadattelin kotiinpäästyä, että miten ihanaa kun ei tarvitse kuunnella yhden rinnoista kokoajan jotain juttua.