[QUOTE="ilo";28456050]Te joita ei muut ihmiset arvosta töiden perusteella.[/QUOTE]
Työelämän arvostus ja painotukset ihmisten elämässä ovat muuttuneet hyvin radikaalisti viimesten vuosikymmenten aikana. Vielä 60-70-luvulla tehdas- tai muuta mekaanista, sisältököyhää työtä tekevien ihmisten elämä oli selkeästi jossakin muualla, ja siihen perustuu myös ammattiyhdistysliikkeiden nousu. Työtä tehtiin hampaat irvessa ja aivot narikassa, jotta saatiin rahaa, mikä puolestaan mahdollisti kaiken varsinaisen elämän. Työ itsessää oli tärkeää vain siksi, että se toi rahaa.
Nykyään teollisuuden alasajon, palvelualojen kasvun ja teknologiatyöpaikkojen aiheuttaman työelämän murroksen vuoksi sekä ihmisten alati kasvavan koulutusasteen seurauksena ollaan jo 80-luvun nousukaudesta saakka eletty kiihtyvällä tahdilla sitä vaihetta, jossa työn sisältö on monelle koko elämä. Tätä vaikutusta korostaa sinkkuihmisten kasvav joukko: Työn sisällön tulee olla mielekästä, työ tarjoaa sosiaalisen elämän sekä ajankulun. Työn on oltava palkitsevaa ja mielekästä, siitä on saatava onnistumisen kokemuksia ja se on oltava palkaltaan koulutusta vastaavaa. Tämän päiän työtekijä siis asettaa työlle hyvin erilaiset kriteerit kuin aikaisemmat sukupolvet asettivat. Hierarkisuus on muuttunut, ja käytännössä yhä useammalla on mahdollisuus saavuttaa työssä sellainen asema palkan ja toimenkuvan suhteen, johon vielä 70-luvulla pääsivät vain ne harvat insinöörit tai isokenkäisten veljenpojat.
Eli vastaus ap:n kysymykseen: paskaduunia ei mielestäni ole olemassakaan. Tänä päpivänä nostan hattua jokaiselle sellaiselle ihmiselle, joka työllään tässä maassa elantonsa hankkii, maksaa veronsa ja toimii yhteiskunnan jäsenenä kaventaen huoltosuhdetta (eli lisää työtä tekevien ja veroja maksavien määrää suhteessa huollettaviin, kuten vanhuksiin, lapsiin ja pitkäaikaissairaisiin).
Kaveripiirissäni on ikätovereitani, jotka ovat onnistuneet yläasteen jälkeen hankkiutumaan raksahommiin ja tekevät niitä edelleen. Yksi heistä on vastaavana mestarina eräässä valmistaloja rakentavassa firmassa vailla mitään koulutusta - mutta on työssän erinomainen 20-vuotisen kokemuksensa ansiosta. Tällaisia tarinoita tuskin enää nousee 90- tai 2000-luvulla syntynieden ikäluokassa, koska ne ovat jo harvinaisia 70-luvulla syntynieden kin keskuudessa. Silti nämä hanttihommia tekevät (ei siis nyt tämä vastaava mestari vaan muuta kouluttamattomat, esim. 15 vuotta rakennussiivoojana toiminut tuttavani) ovat tasapinoisia, iloisia ja sosiaalisia ihmisiä, harrastavat kultturia, urheilua, elävät elämäänsä työn ulkopuolella resursseilla, jotka työnteko mahdollistaa.
Itse asiassa luulen, että he ovat onnellisempia elämässään monin paikoin kuin ihmiset, jotka ovat korkeasti koulutettuja, korkeassa virassa ja kantavat töitä läppärissään viikonloput ja loma-ajat läpeensä, viettävät vapaa-aikansa työn ehdoilla ja harrastavat satunnaisesti jotakin työkavereidensa kanssa. Tämä johtuu illuusiosta, että he ovat korvaamattomia, ja näin he eivät käytännössä koskaan lomaile.