Mitäs mieltä olette tästä??

Mä uskoisin että kodinomainen, pieni hoitopaikka (pph tms) ja lyhyet hoitopäivät on varmasti ihan ok pienillekin, mutta isoon päiväkoti ei kyllä oo alle 3 vuotiaan paikka eikä varsinkaan vuorohoito. Meillä keskimmäinen oli 2vuotias kun menin töihin ja lapset aloitti vuorohoidossa. Niiden hoitoajat vaihteli, hoitopäivän pituus vaihteli, hoitajat vaihteli ja hoitokaverit vaihteli. Hoitoyksikkökin vaihteli. Aamuun mennessä jouduin viedä yksikköön a josta lapsi vaihdettiin eri hoitajan hoiviin yksikköön b klo 7.15. Sielläkin hoitaja vielä vaihtui päivän aikana. Lapsia tuli ja meni, kukin oman vanhenmpansa työvuorojen mukaan. Iltavuorossa taas vein lapsen ensin yksikköön b jossa lapsi oli klo 16.15 asti. Senjälkeen iltahoitoon jäävät lapset siirrettiin yksikköön c (myös hoitaja vaihtui tässä vaiheessa). Kun sitten yksikössä c alkoi yöhoitoon jäävät lapset iltapuuhiin, siirrettiin illan aikana kotiin haettavat lapset yksikköön d. Mä kadun sitä että vein lapsen niin nuorena tuollaiseen rumbaan. Se sai siitä trauman. Vielä melkein vuosi viimeisen hoitopäivän jälkeen jos sanoi sanan "päiväkoti" niin lapsi jäykistyi ja meni totiseksi ja huulet alkoi vapista. Meidän 5vuotiaalla sen sijaan ei ollu mitään vaikeuksia sopeutua tuohon vaihtelevaan systeemiin. Nuorimmainen pidetään kyllä visusti 3 vuotiaaksi kotona, jospa 3vuotias olis vähän kypsempi tuohon rumbaan kuin 2vuotias.

Ikävää tietty, että lapses on saanu trauman, mutta eikö tuo hoito ole vain yksi osa lapsen elämää? Kuinka vitullaan asiat teillä muuten oli, että muutama tunti poissa kotilieden lämmöstä, aiheuttaa tuollaisen reaktion? En vittuillakseni tms. kysy, ihan oikeesti kiinnostaa. KOska itse en jaksa moiseen uskoa, jos kotona ja lapsen lähipiirissä on asiat hyvin, en usko, että muutaman tunnin ero äidistä/kodista, aiheuttaa mitään sen kummempaa.

 

Olen samaa mieltä.


Jos Suomessa olisi parempi tasoista tuo päivähoito, ja joustavampi työelämä pienten lasten vanhemmilla, olisin vähemmän jyrkkä tässä asiassa. Mutta kun ryhmäkoot on isoja, hoitajia liian vähän ja he vaihtuvat jatkuvasti, tilat pienet ja parhaimmassa tapauksessa vielä homeessa niin hyvin menee. Ja se ruokakin on aika huonotasoista :vampire:

Eli jos noi mainitsemasi asiat korjattaisiin, lapsen ja vanhempien kiintymyssuhde vahvistuisi vaikka lapsi menisikin 2vuotiaana päivähoitoon?

 

Ikävää tietty, että lapses on saanu trauman, mutta eikö tuo hoito ole vain yksi osa lapsen elämää? Kuinka vitullaan asiat teillä muuten oli, että muutama tunti poissa kotilieden lämmöstä, aiheuttaa tuollaisen reaktion? En vittuillakseni tms. kysy, ihan oikeesti kiinnostaa. KOska itse en jaksa moiseen uskoa, jos kotona ja lapsen lähipiirissä on asiat hyvin, en usko, että muutaman tunnin ero äidistä/kodista, aiheuttaa mitään sen kummempaa.

No et ymmärtäny mun pointtia ja ilmeisesti sulla ei oo mitään käsitystä VUOROhoidon arjesta. Se on HIEMAN eri kuin tavis päiväkodin tai pph:n arki jossa hoitaja,hoitoaika ja hoitopaikka ja hoitokaverit pysyy pääsääntöisesti samana. Onhan se ihan eri kuin se, että missään ei oo mitään jatkuvuutta eikä mikään mee samalla kaavalla koskaan. Sun täytyy olla erittäin tyhmä jos et tajua tuota eroa. Milta tuntuu 2 vuotiaasta kun se ensin herätetään klo6 aamulla ja viedään päiväkotiin jossa on vastassa joku outo täti jota lapsi ei oo koskaan nähny ja joka ei ees muista lapsen nimeä. Sinne jätä unenpöpperössä vieraan tädin kanssa. Sitte kun just ehdit vähä päästä tutuksi niin tää täti kuskaa sut toiseen paikkaan jossa on lisää vieraita tätejä ja vieraita lapsia. Siis eksä oikeesti pysty asennoitumaan sen vertaa pienen lapsen elämään että tajuaisit että tällänen vaihtelevuus, mikä vuorohoidossa on, on ihan eri kuin se, että joka aamu klo7.45 viet 2vuotiaan sinne tutulle pph:lle tuttuun paikkaan ja tuttujen kavereiden seuraan? OIkeesti, etkö tajua? Mun pointti siis on tässä VUOROhoidossa, että sen vaihtelevuus ei sovi ihan pienille. Meidän vuoropäiväkodissa ne hoitajatkin sanoivat että heidän mielestä se ei oo ihan pienten paikka ja ovat surullisia jokaisesta pienestä joka siellä aloittaa. Isommat on sitten erikseen. Ja säännöllinen hoito esim pph:lla tai jossain muussa pienessä ryhmässä on ihan eri asia. Ei lapsen kotona tarvi olla mitään pielessä että lapsi traumatisoituu siitä että se viedään paikkaan jossa se joutuu luottaa täysin vieraisiin, päivän aikana vaihtuviin hoitajiin ja jossa se ei tiedä hakeeko äiti ennen lounasta, päikkärien jälkeen vai vasta illalla, koska ei 2veelle pysty kertomaan eksaktisti että sitte ku kello on niin ja niin paljon niin äiti tulee hakemaan. Tajusitko mitä ajan takaa?? En usko että 2vuotiaani ois saanu mitään traumaa pph:lla tai muualla minne lapsi menee säännöllisesti tuttuun ympäristöön tuttujen ihmisten kanssa. Mutta kun vuorohoito ei oo sellainen ympäristö, valitettavasti. Se on kuin villi länsi eikä sovi kyllä pienimmille. jos et tätä tajua niin sun älyssä on jotain vikaa.

 

No et ymmärtäny mun pointtia ja ilmeisesti sulla ei oo mitään käsitystä VUOROhoidon arjesta. Se on HIEMAN eri kuin tavis päiväkodin tai pph:n arki jossa hoitaja,hoitoaika ja hoitopaikka ja hoitokaverit pysyy pääsääntöisesti samana. Onhan se ihan eri kuin se, että missään ei oo mitään jatkuvuutta eikä mikään mee samalla kaavalla koskaan. Sun täytyy olla erittäin tyhmä jos et tajua tuota eroa. Milta tuntuu 2 vuotiaasta kun se ensin herätetään klo6 aamulla ja viedään päiväkotiin jossa on vastassa joku outo täti jota lapsi ei oo koskaan nähny ja joka ei ees muista lapsen nimeä. Sinne jätä unenpöpperössä vieraan tädin kanssa. Sitte kun just ehdit vähä päästä tutuksi niin tää täti kuskaa sut toiseen paikkaan jossa on lisää vieraita tätejä ja vieraita lapsia. Siis eksä oikeesti pysty asennoitumaan sen vertaa pienen lapsen elämään että tajuaisit että tällänen vaihtelevuus, mikä vuorohoidossa on, on ihan eri kuin se, että joka aamu klo7.45 viet 2vuotiaan sinne tutulle pph:lle tuttuun paikkaan ja tuttujen kavereiden seuraan? OIkeesti, etkö tajua? Mun pointti siis on tässä VUOROhoidossa, että sen vaihtelevuus ei sovi ihan pienille. Meidän vuoropäiväkodissa ne hoitajatkin sanoivat että heidän mielestä se ei oo ihan pienten paikka ja ovat surullisia jokaisesta pienestä joka siellä aloittaa. Isommat on sitten erikseen. Ja säännöllinen hoito esim pph:lla tai jossain muussa pienessä ryhmässä on ihan eri asia. Ei lapsen kotona tarvi olla mitään pielessä että lapsi traumatisoituu siitä että se viedään paikkaan jossa se joutuu luottaa täysin vieraisiin, päivän aikana vaihtuviin hoitajiin ja jossa se ei tiedä hakeeko äiti ennen lounasta, päikkärien jälkeen vai vasta illalla, koska ei 2veelle pysty kertomaan eksaktisti että sitte ku kello on niin ja niin paljon niin äiti tulee hakemaan. Tajusitko mitä ajan takaa?? En usko että 2vuotiaani ois saanu mitään traumaa pph:lla tai muualla minne lapsi menee säännöllisesti tuttuun ympäristöön tuttujen ihmisten kanssa. Mutta kun vuorohoito ei oo sellainen ympäristö, valitettavasti. Se on kuin villi länsi eikä sovi kyllä pienimmille. jos et tätä tajua niin sun älyssä on jotain vikaa.

Rauhotu, mitä sä möykkäät? Joo, ymmärsin lukemani, ja se jäi vielä ihmetyttämään, että kuinka siellä oli joka kerta vieraat tädit?

 

Rauhotu, mitä sä möykkäät? Joo, ymmärsin lukemani, ja se jäi vielä ihmetyttämään, että kuinka siellä oli joka kerta vieraat tädit?

NO vuorohoitopäiväkodissa on useita kymmeniä työntekijöitä. Lisäksi sairaslomat jolloin on sijaisia, joskus ihan pystymettästä otettuja. jos mun lapsi on nähny tädin a vaikka viime viikon keskiviikkona ja sama täti a on töissä seuraavan kerran samaan aikaan lapseni kanssa kahden viikon päästä tästä niin kyllä 2vuotias on jo unohtanu tuon tädin, koska siinä välissä on ehtiny olla monta muuta tätiä. Ja kun se hoitaja ei pysy samana ees yhtä kokonaista hoitopäivää vaan vaihtuu vähintään kerran sen päivän aikana. Se on NIIN eri kuin tavis päiväkoti ja toistan vielä sen, että lapsella ei tarvi olla kotiasiat perseellään että se saa trauman tuollaisesta meiningistä, varsinkin jos on herkkä lapsi kyseessä. Ja tarkoitan siis PIENIÄ lapsia, meidän 5vuotiaalla ei ollu mitään vaikeutta sopeutua tuohon vaihtuvuuteen.

Ne tädit sielä vuoropäiväkodissa tekee 3vuorotyötä ja sitte kun vanhemmatkin tekee 3vuorotyötä ja meilläkin oli hoitopäiviä vain 10 kuukaudessa niin nämä yhdistettynä tarkoitti sitä, että melkein joka kerta kun vein 2vuotiaan sinne niin se tilanne oli ihan kuin se ois eka kertaa menossa hoitoon. Ja todellakin, usean kerran kävi niin, että ku aamutuimaan vein lasta sinne niin vastassa ollut täti kysyi lapsen nimeä kun ei tiennyt, ja mä en tienny tädin nimeä, en ollu koskaan ees nähny häntä. Ei 2 vuotiaalla oo vielä valmiuksia käsitellä noin monimutkaista hoitosysteemiä mitä tuolla oli. Ja samaa sanovat kaikki lastenpsykologit ja -psykiatrit - vai meinaatko että kaikki he suosittelevat lapsen kotihoitoa ekojen vuosien ajan ihan vain kiusatakseen niitä ketkä vie lapset pienenä hoitoon? MÄ en täysin teilaa pienten hoitoon viemistä, esim hyvä pph on mun mielestä ihan ok, mutta en mä usko että noi lastenpsykiatrian ja lastenkasvatuksen professorit ja muut ammattilaiset nyt ihan tuulesta tempoisi noita suosituksia ja tutkimustuloksia, joihin suositukset perustuu. se täällä palstalla tuntuu ihmeelliseltä, että jos joku proffa on tutkinnu jotain (tai vaikkapa useampi kuten tämän aiheen piirissä on tutkinut) niin se julistetaan täydeksi sonnaksi jos se ei satu olemaan oman mielipiteen mukaista... :O Mutta täällä vissiin onkin enimmäkseen kouluttamatonta tai alemman koulutustason ihmisiä.

 

NO vuorohoitopäiväkodissa on useita kymmeniä työntekijöitä. Lisäksi sairaslomat jolloin on sijaisia, joskus ihan pystymettästä otettuja. jos mun lapsi on nähny tädin a vaikka viime viikon keskiviikkona ja sama täti a on töissä seuraavan kerran samaan aikaan lapseni kanssa kahden viikon päästä tästä niin kyllä 2vuotias on jo unohtanu tuon tädin, koska siinä välissä on ehtiny olla monta muuta tätiä. Ja kun se hoitaja ei pysy samana ees yhtä kokonaista hoitopäivää vaan vaihtuu vähintään kerran sen päivän aikana. Se on NIIN eri kuin tavis päiväkoti ja toistan vielä sen, että lapsella ei tarvi olla kotiasiat perseellään että se saa trauman tuollaisesta meiningistä, varsinkin jos on herkkä lapsi kyseessä. Ja tarkoitan siis PIENIÄ lapsia, meidän 5vuotiaalla ei ollu mitään vaikeutta sopeutua tuohon vaihtuvuuteen.
.

Mä en usko sokeesti, kaikkea mitä joku "viisaampi" ihminen kertoo lastenkasvatuksesta..Eihän se tunne mun lapsia. NYt justhan oli joku tutkimus, jossa todettiin, että steriili ympäristö ei olekaan lapselle hyväksi, vaan altistaa enemmän allergioihin/flunssiin yms. No ihan tosi?!

Mutta jos sä oot todennu, että moinen hoitomuoto ei sovi sun lapselle, vaan kotona on paremmin, niin sähän teet, niinkuin parhaaksi katsot. Ja ihan vilpittömästi kyselin, ihan turhaa vetää ristuksenmoista hernettä nenään, ja möykätä/haukkua tyhmäksi, sä oot loukannu mun herkkää sieluani

 

Meidän lapset ovat menneet päiväkotiin vasta esikouluiässä. Siihen asti jokainen heistä on ollut tutulla pph:lla noin 2,5-vuotiaasta lähtien. On lapsillemme kuin kolmas mummi. :heart:

 

En allekirjoita. Kaikenlainen ehdottomuus on musta valehtelua. On lapsia joille olisi parasta olla kotona kouluikään saakka ja sitten lapsia joille tarha sopii jo pienestä iästä saakka.

Lisäksi tässä on syyllistämisen makua. Niin kauan kuin kotihoitoa tueataan näinkin huonosti kuin Suomessa on turha syyllistää omien elämäntilanteiden kanssa painiskelevia vanhempia.

Ja päiväkoti ei pilaa ketään lasta. Koti sen tekee varmemmin.

 

Mä en oikein tiedä mitä mieltä mä olen tästä asiasta. Meillä on sovittu miehen kanssa ja hänen toivomuksestaan, että mä olen pojan kanssa kotona vähintään siihen asti että hän täyttää kolme. Mun mies toivois että oisin kotona siihen asti että poika menee kouluun, mutta mun pää ei varmaan kestä. Mun mielestä on tosi mahtavaa että mun mies toivoo lapsen kotihoitoa, ja hän tekee sen takia aika pitkää päivää töissä että pystyisi lapselleen tämän mahdollistamaan. Ikävä kyllä se sitten tarkoittaa sitä että isä näkee poikaansa arkisin reilu tunnin päivässä ennen kuin poika menee yöunille, mutta viikonloppuisin hän sitten käyttääkin lähes kaiken aikansa pojan kanssa. Eli on tässä mun kotona olemisessa tavallaan huonotkin puolensa, ainakin mun mielestä kun poika ja isä (ja koira) ikävöivät toisiaan välillä kovastikin viikolla. Toisaalta miehellehän tämä on siitä hyvä järjestely että hän asuu melkein kuin hotellissa, jossa kaikki kotityöt tehdään hänen puolestaan ja ruoka on valmiina kun hän saapuu kotiin.

Silti vaikka meillä tilanne on tämä, en koskaan lähtisi syyllistämään tai pitämään huonompana sellaista perhettä jossa molemmat vanhemmat joutuvat(/haluavat) palaamaan töihin ennen kuin lapsi täyttää sen maagisen 3v. Kaikilla perheillä on kuitenkin se oma tilanteensa, ja jokainen tekee päätökset lpsen hoidosta sen mukaan. Ylipitkät hoitopäivät toki jäävät multakin ymmärtämättä, varsinkin jos sellainen on melkein päivittäistä. Kyllä mun mielestä kuitenkin jompi kumpi vanhempi voisi sitten tehdä sen verran lyhyempää päivää että lapsen ei tarvii olla aamusta iltaan päivähoidossa. Kuitenkin jokainen pystyy menojaan ja ylellisyyksiä sen verran karsimaan että se lyhyemmän päivän palkka riittää elämiseen. Mutta mä olenkin vaan tällainen antimaterialisti, en himoitse mitään hullun kalliita asioita, vaan lähinnä elämyksiä ja itse tehtyjä asioita, eikä kaikkien muiden tietenkään tarvitse jakaa mun näkemystä tässä asiassa.

Menikö liian sekavaksi? Antakaa armoa, mä heräsin vasta.

 

Minunkin mielestäni lapsen paikka on kotona äidin tai isän kanssa, myös lyhyet hoitopäivät pienessä ryhmässä ja tutun hoitajan tai tuttujen hoitajien kanssa ok. Toisaalta yksi ongelma kotona ehkä on nykyään tietynlainen yhteisöllisyyden puute. Moni vie lapsen hoitoon, jotta lapsi saisi leikkikavereita ja tekemistä, kun kotihoidossa ei välttämättä ole muita lapsia lasten kaverina ja joku perhekerho ja muskari kerran viikossa ei riitä. Paljonhan se on äidin/isän aktiivisuudesta ja sosiaalisuudesta kiinni, onko niitä harrastuksia ja kyläilyjä, mutta moni kokee, ettei tarjontaa oikein ole riittävästi, eikä niistä puistokavereista tule kuitenkaan sellaisia ystäviä, joiden kanssa voisi kyläillä puolin ja toisin ja tavata muutenkin kuin jos satutaan puistoon tai perhekerhoon samaan aikaan... Naapureihin ei tutustuta jne. Mun mielestä sekään ei ole hyvä, jos sosiaaliset kontaktit jäävät hyvin vähäisiksi.

 

Olen entinen johtotason uraohjus. Ensimmäistä odottaessani olin satavarma, että palaan töihin heti vanhempainvapaan jälkeen. Esikoinen on nyt 4 vuotias, nuorempi 2 vuotias ja olen jälleen raskaana. Työelämässä enä ole ollut neljään vuoteen, eli niin sitä vain ollaan kotiäitinä...

Tämä ratkaisu ei ole ollu minulle henkisesti helppo. Olen kokenut valtaisaa riittämättömyyttä, huonommutta ja jopa kateutta työelämässä uraa luoville ystävilleni. On mennyt vuosia, että olen pystynyt hyväksymään itseni ja tekemäni ratkaisut tämän suhteen. Omasta miehestäni olisi kuitenkin vielä minuakin huonommin olisi ollut koti-isäksi, vaikka mielestäni isä olisi ollut tehtävää periaatteessa yhtä hyvä/huono mitä minä, äiti.

Miksi sitten tähän päädyin? Kun katsoin pientä esikoistani vuoden ikäisenä, en voinut tosissaan kuvitellakaan, että veisin hänet päivittäin muualle hoitoon. Kun katsoin esikoistani kahden vuoden ikäisenä ihanana uhmaikäisenä kiukkuilijana, en voinut edelleen ajatella, että veisin hänet päivittäin muualle hoitoon. Sitten syntyi toinen lapsi ja tottakai haluan hänelle samanlaiset lähtökohdat elämälle mitä esikoisella oli, eli edelleen ollaan kotona. Sama jatkunee vielä kolmannen kohdalla, eli työelämä saa odottaa minua yhteensä 7 vuotta.

Nykyään esikoinen on yksityisessä päiväkodissa kolmena päivänä viikossa. Kun nuorempi täyttää kolme vuotta, menee hän myös samaan paikkaan. Koska kyseessä on melko kallis ratkaisu (maksamme tästä ns. puolikkaasta paikasta lähes 400 euroa/kk), ei tämä "virikehoito" vie kenenkään työssä käyvän vanhemman lapsen paikkaa.

Tämä on meidän perheemme ratkaisu, ei mikään yksi ainoa totuus.

 

Meillä on sovittu miehen kanssa ja hänen toivomuksestaan, että mä olen pojan kanssa kotona vähintään siihen asti että hän täyttää kolme. Mun mies toivois että oisin kotona siihen asti että poika menee kouluun, mutta mun pää ei varmaan kestä. Mun mielestä on tosi mahtavaa että mun mies toivoo lapsen kotihoitoa, ja hän tekee sen takia aika pitkää päivää töissä että pystyisi lapselleen tämän mahdollistamaan.

Minusta olisi reilua, että mies jäisi jossain vaiheessa vuorostaan koti-isäksi, jos hänellä kerran on "vaatimuksia" sille että lapsi hoidetaan kotona niin ja niin kauan. Kun äidilläkin on oikeus mennä töihin sen sijaan että olisi kotona lapsen kanssa vuosikaudet.

Toinen vaihtoehto (mm. hyvän ystäväni perheessä käytössä oleva) on se, että molemmat vanhemmat käyvät töissä, mutta työvuorot on järjestetty siten että lapsi saa olla kotihoidossa. Toinen käyttää vaikka oikeutensa osittaiseen hoitovapaaseen. Näin molemmat tuovat rahaa taloon, kumpikaan ei tipu työelämän kelkasta tyystin, molemmat tekevät osansa kotitöistä, lapsi saa olla kotona, ja mikä parasta lapsi saa elää arkea molempien vanhempiensa kanssa

 

Kun katson töissä nykypäivän 10-25 vuotiaita lapsia/nuoria/nuoria aikuisia, kaikki on saatana häiriintyneitä. Mitään rotua ei ole. Pienimmät parhaissa tilanteissa itkee ja lopulta selviää, ettei se vanhempi ole kauhean läsnä, saati saatavilla. Perusturvattomuutta ja siitä johtuvaa huonoa käytöstä.

Monesti lasten käytöksestä näkee, millaisista olosuhteista ne tulee. Pitkä kotihoito, kun vanhemmat on terveitä ja elää lapsilleen tuo hyvätapaisen ja tasapainoisen lapsen, joka luotaa aikuisiin.
Pahimmissa tapauksissa kun raharaharaha menee edelle, lapsi vihaa kaikkia ja kapinoi yhteiskuntaa vastaan.

Ja kaikki, jotka laittaa lapset hoitoon, suuttuu, kun tälläisisiä asioita sanotaan ääneen. Tottakai, jos lapsi on kotona ja on yksi puoelsta tusinasta ja saa vähemmän aikuisensa huomiota huono käytös tulee myös esiin, vähän niinkuin päiväkodin yksi puolesta tusinasta, tusinasta.....
Toisinaan se, että saa ruuan pyötään tarkoittaa, että molempien vanhempien on oltava työssä. Valitettavaa ja sinäänsä en lähtisi sanomaan että on huono vanhempi kun laittaa lapsen hoitoon, kun tämä ei siihen vielä valmis ole, koska kyllä se lapsen ruokkiminen on tärkeämpää.

Isä. Tänäpäivänä isä on hyvin tärkeä. Uskon kuitenkin, että äidin läsnäolo on tärkeämpää, vaikka sen voi toki korvata isällläkin. Ja oikeastaan mikäs siinä, uskon, että homopari voi kasvattaa hyvin lapsia, vaikka oudoksun luonnotonta ajatusta samansukupuolen edustajista yhdessä.

Olen kuullut uranaisen suusta lapsihaaveilua. Sit kun se on 3 kk, niin se menee hoitoon. Emmä jaksais olla kotona. Ne kasvattaa päiväkodissa ja saan kiltin ja fiksun lapsen. Rehellisesti sanottuna kävi mielssä sanoa, että mitäs jos et hankkisi lapsia. Se on vanhempien homma kasvattaa lapset. Päiväkodissa piirretään, leikitään, puututaan jos tulee tappelu lasten keksken, mutta kasvatustyön avainhenkilöinä on vanhemmat. Ei niitä lapsia voi hylätä sinne päiväkotiin, hakee illalla, syöttää, pestä hampaat ja laittaa nukkumaan. Pienten lasten unentarpeen tuntien juuri sitä se on töyssä käyvän perheessä: lapsi viedään aamupalalle hoitoon. Haetaan kun on iltaruuan aika. Sitten ehtii ehkä ruuhkasta riippuen katsomaan pikkukakkosen, sitten on jo kiire hampaiden pesulle. Lapsi nukkuu kun salkkari pyörii ja aamulla on kuudelta herätys. Mitä se lapsi oppii siinä? Ei mitään. Pesemään ehkä hampaat joka ilta.

 

Minusta olisi reilua, että mies jäisi jossain vaiheessa vuorostaan koti-isäksi, jos hänellä kerran on "vaatimuksia" sille että lapsi hoidetaan kotona niin ja niin kauan. Kun äidilläkin on oikeus mennä töihin sen sijaan että olisi kotona lapsen kanssa vuosikaudet.

Toinen vaihtoehto (mm. hyvän ystäväni perheessä käytössä oleva) on se, että molemmat vanhemmat käyvät töissä, mutta työvuorot on järjestetty siten että lapsi saa olla kotihoidossa. Toinen käyttää vaikka oikeutensa osittaiseen hoitovapaaseen. Näin molemmat tuovat rahaa taloon, kumpikaan ei tipu työelämän kelkasta tyystin, molemmat tekevät osansa kotitöistä, lapsi saa olla kotona, ja mikä parasta lapsi saa elää arkea molempien vanhempiensa kanssa

Varmaan joidenkin mielestä se olis reilua, en missään nimessä kiistä, mutta mulle tämä järjestely sopii, ja sen lisäksi mun mis on töissä alalla josta on todella vaikea löytää töitä, kun yksi kymmenestä ko. alan koulutuksen omaavista työllistyy omalle alalleen. Siksi mä en halua vaatia että mun mies jäis kotiin, edes pieneksi ajaksi, sillä jos hän sen tekisi, saisi heittää hyvästit nykyiselle työlleen, ja uudesta työstä ei tosiaankaan olis minkäänmoisia takeita. Mieheni työskentelee media-alalla.

Mulla taas on ammatti, jossa töitä riittää, ja vaikka ei heti työpaikkaa löytyisikään niin helposti voisi alkaa sitten yrittäjäksi. Mä olen siis parturi-kampaaja. Lisäksi mä viihdyn ainakin toistaiseksi kotona, ja meille ei ole tulossa enempää lapsia kuin tämä yksi, joten tuskin mä joudun kovin pitkään pysymään poissa työelämästä loppujen lopuksi. Eikä tää homma oikeasti ole mennyt niin että mun mies on vaatinut mua olemaan pojan kanssa niin ja niin kauan kotona, tekemään kaikki kotityöt ja ruuatkin vielä, vaan kun poika syntyi, juttelimme asioista, ja mieheni kertoi että hänen mielestään tämä olisi paras ratkaisu, ja mulle se sopi ilmen muuta koska olen lapsirakas ja kotona viihtyvä ihminen, enkä millään tavalla työkeskeinenkään. Toki lapsen kannalta olisi hyvä jos mies olisi enemmän kotona, mutta aina ei saa kaikkea. Onneksi miehellä on myös silloin tällöin keskellä viikkoa vapaapäiviä johtuen juurikin tuosta työstään.