Miten kasvattaa perusnegatiivista lasta?

Onko kokemuksia? Onko joku onnistunut vähentämään lapsen varautuneisuutta ja negatiivista suhtautumista asioihin?

Meillä yksi lapsista on hitaasti lämpeävä, aina periaatteessa ensin pitää kaikkea huonona. Murjottaa helposti, ja miettii pitkään ikäviä asioita. On arka kokeilemaan asioita, ei oikein helpolla innostu mistään. Ja minä olen aivan pulassa :/ Minä ja kaksi muuta lasta olemme täysin päinvastaisia tyyppejä, tuntuu ettei minulla ole mitään käsitystä kuinka tuollaista lasta tulisi käsitellä?

Yritän aina antaa aikaa sopeutua ja mietiskellä. Kehun ja kannustan kovasti, kun hän yrittää jotain. Mutta saan lähinnä mulkoilua osakseni. En vaan osaa

Tai jos joku teistä aikuisista on tuollainen, niin millainen kohtelu teistä itsestänne tuntuu/tuntui lapsena parhaalta? Haluaisin niin kovasti toimia oikein. Arvostan lasta omana itsenään, on aivan ihana tyyppi. Mutta onhan tämä aika ikävää, jos toisella on jatkuvasti kurjaa. Ja muut pitää hirveää tivolia ympärillä :O

 

*huokaus*

En tieda... en todellakaan tieda. Kohta 15-vuotta opetellut edes parjaamaan umpinegatiivikon kanssa ja aina vain hankalammalta tuntuu. Murrosika varsinkin...

 

Mä olen perusnegatiivinen ja pahasti. Mua ärsyttää suunnattomasti toisten liian positiivinen ajattelutapa tai ylipäätään positiivinen olemus. Ajattelen kaikista asioista vain sitä pahinta vaihtoehtoa, enkä ota muiden positiivisia kommentteja huomioon.
Arvelisin että varovainen kannustus, sitä liikaa tyrkyttämättä ja korostamatta voisi olla paras keino lähestyä. Antaa lapsen itse etsiä ne asiat, varovasti ehdottamalla ja kannustamalla.
Ja hei, ei se elämä ole kurjaa vaikka negatiivisesti ajatellaankin

 

*huokaus*

En tieda... en todellakaan tieda. Kohta 15-vuotta opetellut edes parjaamaan umpinegatiivikon kanssa ja aina vain hankalammalta tuntuu. Murrosika varsinkin...

Voi ei , murrosikäkin vielä joskus tulee :/
Se vasta onkin lystiä, kun tuosta ei nyt 5-vuotiaanakaan saa nyhdettyä irti mikä vaivaa. Tätä ei yhtään helpota se, että me muut olemme varsin vilkasta sorttia ja tuo vaan makoilisi ja lueskelisi ihan hissun kissun...

 

Ajattele miltä lapsesta tuntuu, jos on kotona viihtyvä lajia ja muut olisivat koko ajan menossa jonnekkin. Kyllä se varmasti vetääkin negatiiviseksi jos ei koskaan saa olla rauhassa..

 

[QUOTE="vieras";28014423]Mä olen perusnegatiivinen ja pahasti. Mua ärsyttää suunnattomasti toisten liian positiivinen ajattelutapa tai ylipäätään positiivinen olemus. Ajattelen kaikista asioista vain sitä pahinta vaihtoehtoa, enkä ota muiden positiivisia kommentteja huomioon.
Arvelisin että varovainen kannustus, sitä liikaa tyrkyttämättä ja korostamatta voisi olla paras keino lähestyä. Antaa lapsen itse etsiä ne asiat, varovasti ehdottamalla ja kannustamalla.
Ja hei, ei se elämä ole kurjaa vaikka negatiivisesti ajatellaankin [/QUOTE]

Tuo oli minulle uusi ajatus, kiitos siitä Minun on mahdoton käsittää, miten elämä voi olla kivaa jos koko ajan ajattelee negatiivisesti? Mutta en siis silti epäile, etteikö se voisi olla mahdollista

Oikeasti vaan mietin, kuinka paljon lapsi kärsii kun joutuu elämään näin sairaan ärsyttävien tyyppien kanssa! Ja pelkään, ettei iloa ole tarpeeksi. Haluaisin, että lapsi voi iloita, olkoon sitten millaista vaan. Vaikka yksinään kellarissa, jos se kivaa on. Ja että saisi itseluottamusta.

 

Ajattele miltä lapsesta tuntuu, jos on kotona viihtyvä lajia ja muut olisivat koko ajan menossa jonnekkin. Kyllä se varmasti vetääkin negatiiviseksi jos ei koskaan saa olla rauhassa..

Niin, mutta kun eihän täällä koskaan ole rauhallista vaikka kotona oltaisiinkin :/
Täytyy kyllä ottaa seuraavaksi projektiksi lapselle oma paikka, johon veljillä ei ole asiaa!

 

Tuo oli minulle uusi ajatus, kiitos siitä Minun on mahdoton käsittää, miten elämä voi olla kivaa jos koko ajan ajattelee negatiivisesti? Mutta en siis silti epäile, etteikö se voisi olla mahdollista

Oikeasti vaan mietin, kuinka paljon lapsi kärsii kun joutuu elämään näin sairaan ärsyttävien tyyppien kanssa! Ja pelkään, ettei iloa ole tarpeeksi. Haluaisin, että lapsi voi iloita, olkoon sitten millaista vaan. Vaikka yksinään kellarissa, jos se kivaa on. Ja että saisi itseluottamusta.

Miksi sulla on sellanen käsitys, että lapsi ei olisi iloinen? Jos hän viihtyy yksin makoillen ja lueskellen, hän on varmaan siitä erittäin iloinen, että saa näin tehdä
Mun kohdalla tuo liian pirteiden ja iloisten ihmisten kanssa oleilu on ärsyttävää ja pyrinkin välttämään sellaisia henkilöitä, mutta ei lapsi nyt oman perheen seurasta kärsi.

 

Lähtekää muu porukka menoillenne ja jättäkää viis vuotias omaan rauhaansa (lapsenvahdin kanssa) silloin tällöin. Jos haluaa olla kotona ja lueskella. Ottakaa huomioon hänenkin kantansa menoissa. Itse nautin suunnattomasti niinä harvoina kertoina kun mies ja lapset lähtevät jonnekin ja saan luvan kera kerrankin nauttia rauhassa lukemisesta ja suklaasta.

Negatiivisuuteen ei varmaan sinällään auta mikään. Voihan sitä yrittää ottaa esiin sen positiivisen puolenkin. Tai jälkikäteen yrittää miettiä että oliko asia todella niin kamala kun ensin vaikutti. Mutta varmaan olette sitä jo koittaneetkin.

Itseluottamus ei kohene kuin tekemällä, vaatii onnistumisen kokemuksia ja tietysti kehuja ja tunnetta siitä että hyväksytään sellaisenaan.

 

Miksi sulla on sellanen käsitys, että lapsi ei olisi iloinen? Jos hän viihtyy yksin makoillen ja lueskellen, hän on varmaan siitä erittäin iloinen, että saa näin tehdä
Mun kohdalla tuo liian pirteiden ja iloisten ihmisten kanssa oleilu on ärsyttävää ja pyrinkin välttämään sellaisia henkilöitä, mutta ei lapsi nyt oman perheen seurasta kärsi.

Siksi, koska hänellä omien sanojensa mukaan on enimmäkseen kurjaa. Ja pelkään, että hän tarkoittaa sitä. Olen niin erilainen perusluonteeltani, että en voi yhtään hänen mielenliikkeitään aavistaa. Kuitenkin äitinä sitä haluaisi tuntea oman lapsensa jotta voi tarjota tälle oikeita mieluisia asioita. Kun omat ajatukset kulkevat täysin eri latuja, se on tosi vaikeaa!! Ihan niinkuin sinunkin voi ehkä olla vaikeaa mieltää, mitä polkuja jonkun superpositiivisen tyypin ajatukset liitää.

Aikuisena olossa on tosiaan se hyvä puoli, että seuransa voi jossain määrin valita

 

Kyllä minä yrittäisin ainakin auttaa lasta löytämään omia vahvuuksiaan, havaitsemaan myös positiivisia asioita ja tunnistamaan positiivia tunteita.

Syitä on monia, joista ehkä tärkeimpänä voisin mainita sen, että onnelliset ihmiset ovat tutkimusten mukaan terveempiä, menestyvämpiä ja pitkäikäisempiä kuin negatiiviset.

Ja ainakaan mitään menetettävää ei ole: omien vahvuuksien löytämiseen tai elämän positiivisten puolien korostamiseen ei liity juuri mitään riskejä, mutta mahdollisesti suuriakin hyötyjä!

 

Siksi, koska hänellä omien sanojensa mukaan on enimmäkseen kurjaa. Ja pelkään, että hän tarkoittaa sitä.

Osaako kertoa miksi on kurjaa? Miten voisi olla mukavampaa?
Itse ainakin tarvitsen sitä omaa rauhaa,jolloin ei ole pakko tehdä jotain. Lukuhetkistäkään ei ole mitään iloa jos tietää että hetkenpäästä pitää lopettaa ja lähteä. "Työlista" on koko ajan mielessä. Tokihan tämä ei normaalielämässä ole useinkaan mahdollista. Mutta omia hetkiä voi käyttää myös palkintona. Kun menot on hoidettu, saat omaa aikaa esim. puoli tuntia ennen iltapuuhia.

Meillä on mies sitä tyyppiä joka ei viihdy hetkeäkään paikallaan. Työtkin on sitteen perheessä jaettu sitä mukaan. Ja lapsetkin jakaantuvat sitten sitä mukaa mitä tykkäävät tehdä. Meillä toimii..

 

Onko joku onnistunut vähentämään lapsen varautuneisuutta ja negatiivista suhtautumista asioihin?

Meidän esikoinen on, en nyt sanoisi negatiivinen, mutta erittäin varautunut tietynlaisia uusia asioita kohtaan ja hitaasti lämpiävä. Hänellä ainakin toimii parhaiten sellainen hivutustaktiikka eli pitää pikkuhiljaa antaa itse tarkastella tilannetta.

Esim. jos huvipuistossa nähdään joku vähän hurjempi laite ja kysyn että mennäänkö tuohon, välitön vastaus on että ei. Jos kuitenkin tiedän että laite ei oikeasti ole liian hurja pojalle niin jätän asian sillä hetkellä sikseen mutta myöhemmin kävellään muutamaan otteeseen laitteen ohi hitaasti niin että lapsi saa rauhassa katsoa miten laite toimii ja miten ihmiset siihen reagoivat. Sitten kysäisen ohimennen uudestaan että mentäiskö kuitenkin niin monesti onkin jo sitä mieltä että mennään vaan. Jos taas yrittäisin heti alussa maanitella ja painostaa niin menemättä jäisi.

Ja poika viihtyy hyvin kavereiden kanssa ja on hyvinkin sosiaalinen. Mutta vastapainoksi vaatii omaa aikaa ja hiljaisuutta ja sitä pyritään myös järjestämään. Muuten hän väsähtää liikaa.

Itseasiassa olen itse ihan samanlainen ja muistan että lapsena moni kiva juttu jäi kokematta vain sen takia kun ensireaktio oli että en halua. Myöhemmin sitten harmitti että miksi en uskaltanut kun aina sitä toista mahdollisuutta ei tullutkaan harkintatauon jälkeen. Ja sama vaivaa mua vieläkin, ehkäpä joku lievä uusien (ja sosiaalisten) tilanteiden pelko, mutta iän lisääntyessä sitä oppii tietysti paremmin hallitsemaan.

 

Positiivisessa psykoterapiassa käytetään mm seuraavia menetelmiä:

Yksilöllisten vahvuuksien käyttö. Tunnista viisi vahvuuttasi ja yritä käyttää niitä jollakin uudella tavalla joka päivä.

Kolme hyvää asiaa. Kirjoita joka ilta muistiin kolme hyvää sinä päivänä tapahtunutta asiaa ja mieti, miksi ne tapahtuivat

Pienen lapsen (joka ei vielä edes osaa kirjoittaa) kanssa näitä pitäisi tietysti käyttää vähän soveltaen, mutta sovellettavissa ne kuitenkin olisivat minusta ihan hyvin.

Otatte vaikka tavaksi, että joka ilta ennen nukkumaan menoa mietitte lapsen kanssa kolme sinä päivänä tapahtunutta positiivista/mukavaa asiaa. Vähitellen lapsi oppii tunnistamaan ja sitä kautta myös arvostamaan niitä paremmin

 

Meidän esikoinen on, en nyt sanoisi negatiivinen, mutta erittäin varautunut tietynlaisia uusia asioita kohtaan ja hitaasti lämpiävä. Hänellä ainakin toimii parhaiten sellainen hivutustaktiikka eli pitää pikkuhiljaa antaa itse tarkastella tilannetta.

Esim. jos huvipuistossa nähdään joku vähän hurjempi laite ja kysyn että mennäänkö tuohon, välitön vastaus on että ei. Jos kuitenkin tiedän että laite ei oikeasti ole liian hurja pojalle niin jätän asian sillä hetkellä sikseen mutta myöhemmin kävellään muutamaan otteeseen laitteen ohi hitaasti niin että lapsi saa rauhassa katsoa miten laite toimii ja miten ihmiset siihen reagoivat. Sitten kysäisen ohimennen uudestaan että mentäiskö kuitenkin niin monesti onkin jo sitä mieltä että mennään vaan. Jos taas yrittäisin heti alussa maanitella ja painostaa niin menemättä jäisi.

Ja poika viihtyy hyvin kavereiden kanssa ja on hyvinkin sosiaalinen. Mutta vastapainoksi vaatii omaa aikaa ja hiljaisuutta ja sitä pyritään myös järjestämään. Muuten hän väsähtää liikaa.

Itseasiassa olen itse ihan samanlainen ja muistan että lapsena moni kiva juttu jäi kokematta vain sen takia kun ensireaktio oli että en halua. Myöhemmin sitten harmitti että miksi en uskaltanut kun aina sitä toista mahdollisuutta ei tullutkaan harkintatauon jälkeen. Ja sama vaivaa mua vieläkin, ehkäpä joku lievä uusien (ja sosiaalisten) tilanteiden pelko, mutta iän lisääntyessä sitä oppii tietysti paremmin hallitsemaan.

Minä olen aika samanlainen ja nyt aikuisena toivonkin että olisi lapsena enemmän rohkaistu, tai vaikka pakotettukin niin pelottaviin asioihin. Mutta negatiiviseksi en itseäni kyllä ajattele.

 

Hyvinvointiterapiassa puolestaan potilaat pitävät päiväkirjaa kirjatakseen ja tunnistaakseen jokapäiväisiä positiivisia tapahtumia. Seuraavaksi potilas alkaa tunnistaa negatiivisia ajatuksia ja uskomuksia, jotka vievät huomion pois positiivista asioista tai raunioittavat niitä.

Lopullisena tavoitteena on haastaa ja lopulta muuttaa negatiivisia ajattelumalleja ja mahdollistaa positiivisten asioiden suurempi vaikutus potilaan elämään.

Näitä menetelmiä voi käyttää kotioloissakin.
Ja jos oikein vaikealta tuntuu, voi vaikka ottaa yhteyttä positiiviseen psykologiaan perehtyneeseen ammattiauttajaan.

 

Meidän esikoinen on, en nyt sanoisi negatiivinen, mutta erittäin varautunut tietynlaisia uusia asioita kohtaan ja hitaasti lämpiävä. Hänellä ainakin toimii parhaiten sellainen hivutustaktiikka eli pitää pikkuhiljaa antaa itse tarkastella tilannetta.

Esim. jos huvipuistossa nähdään joku vähän hurjempi laite ja kysyn että mennäänkö tuohon, välitön vastaus on että ei. Jos kuitenkin tiedän että laite ei oikeasti ole liian hurja pojalle niin jätän asian sillä hetkellä sikseen mutta myöhemmin kävellään muutamaan otteeseen laitteen ohi hitaasti niin että lapsi saa rauhassa katsoa miten laite toimii ja miten ihmiset siihen reagoivat. Sitten kysäisen ohimennen uudestaan että mentäiskö kuitenkin niin monesti onkin jo sitä mieltä että mennään vaan. Jos taas yrittäisin heti alussa maanitella ja painostaa niin menemättä jäisi.

Ja poika viihtyy hyvin kavereiden kanssa ja on hyvinkin sosiaalinen. Mutta vastapainoksi vaatii omaa aikaa ja hiljaisuutta ja sitä pyritään myös järjestämään. Muuten hän väsähtää liikaa.

Itseasiassa olen itse ihan samanlainen ja muistan että lapsena moni kiva juttu jäi kokematta vain sen takia kun ensireaktio oli että en halua. Myöhemmin sitten harmitti että miksi en uskaltanut kun aina sitä toista mahdollisuutta ei tullutkaan harkintatauon jälkeen. Ja sama vaivaa mua vieläkin, ehkäpä joku lievä uusien (ja sosiaalisten) tilanteiden pelko, mutta iän lisääntyessä sitä oppii tietysti paremmin hallitsemaan.

Kiitos vinkistä
Täytyy yrittää järjestää tilanteet niin, että lapsi saa uuden tilaisuuden! Olen kyllä joskus tehnytkin sellaisen havainnon, että hän pienen miettimisen jälkeen on usein oma-aloitteinen jos en painosta Tämä on kuitenkin lähinnä näkynyt esim. syömisessä ja siivoilussa ym. arkiasioissa. Ja kyllä lapsi selvästi nauttii onnistumisistaan, mutta jos erehdyn asiasta mainitsemaan, se ilmeisesti jotenkin pilaa kaiken. En vaan tajua

Ehkä tämä tästä, kun nyt oikein paneudun asiaan
Ja tosiaan, kyllä minusta lapsi saa kaikin mokomin olla rauhallinen ja introvertti, kunhan vain tietäisin että hänellä on hyvä olla.

 

Ja kyllä lapsi selvästi nauttii onnistumisistaan, mutta jos erehdyn asiasta mainitsemaan, se ilmeisesti jotenkin pilaa kaiken. En vaan tajua

Ja tosiaan, kyllä minusta lapsi saa kaikin mokomin olla rauhallinen ja introvertti, kunhan vain tietäisin että hänellä on hyvä olla.

Oma tahti on tosiaan avainasia ainakin meillä, mutta toisinaan kyllä täytyy käyttää lievää painostustakin Hankalinta on tietysti löytää se kultainen keskilinja mutta kun vähän seurailee lasta niin kyllä sen jotenkin oppii tietämään koska on parempi perääntyä, koska käyttää kannustusta ja koska lievästi pakottaa.

 

Itse olen varmaankin perus negatiivinen, ja vahan 'hidas' mika osittain johtuu siita etta yli analysoin tilanteet ja paatoksen teko monesti hankalaa, joten yllattavissa tilanteissa reaktioni on usein negatiivinen kunnes saan mietittya jutun itsekseni ja paatettya mita haluan ja korostan etta minun taytyy itse tulla tiettyyn paatokseen jotta voin olla tyytyvainen, olen huono ottamaan neuvoja vastaan muilta, itsepainen kuin mika. viihdyn myos yksinani ja jo lapsena jain kotiin sukujuhlista, reissuista ym jos vain mahdollista. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa, eli olen hyvin valikoiva ihmisten suhteen ja vain harvat ovat omaan makuuni, ja mina heidan.. nyt aikuisena olen oppinut tulemaan ihmisten kanssa toimeen, hyvin usein olen saanut kommentteja positiivisuudestani ja eloisuudesta jotka eivat oikeastaan minua kuvaa.
Hmm, mikahan olisi auttanut lapsena? Varmaan se etta seuraa, josta en pitanyt, ei olisi tyrkytetty esim koulussa vaan annettu piirrelly yksinani, kotona sain olla suurimmaksi osaksi rauhassa mutta itsepaisyyteni kanssa olin kyllakin tormayskurssilla isani kanssa joka samanlainen kuin mina, eli kumpikaan ei antanut periksi, oli asia kuinka pieni tahansa.

 

Kiva kuulla, että ihan tasapainoisia aikuisia on kasvanut myös vähän sulkeutuneista ja hitaammista tyypeistä

Varmaan kun lapsi kasvaa, saa jäädä rauhassa kotiin melko usein. Aion nyt myös tehdä jatkossa niin, että vapaapäivien ohjelmaan saa jokainen vaikuttaa vuorollaan. Jospa lapsi joskus sitten osaisi kertoa, mikä oikeasti on hänen käsityksensä mukavasta päivästä

 

Mä olen ollut samantyyppinen lapsi kuin tämä ap:n.

Kuten joku jo sanoikin, ei elämä ole sinällään huonoa, vaikka asenne olisikin aina ensin "ei" ja innostumisia sattuisi harvoin. Ainoastaan siihen olisin näin aikuisen näkövinkkelistä kaivannut apua, että joku olisi kertonut, että mokaaminen ei kaada maailmaa. En tykännyt kokeilla juurikaan mitään uutta, ennen kuin olin aikani ehtinyt katsella, mistä hommassa on kyse. Eikä se ainakaan auttanut, että muut seisoivat vieressä yleisönä "kannustamassa", koin sen ahdistavana. Mä odotin, että muut häipyivät ja kokeilin sitten.

Aikuisenakaan mä en edelleenkään isosti innostu asioista, mutta nautin niistä silti. Riehaantuminen ja asioiden hehkuttaminen ovat mulle aika vieraita juttuja, ylioppilaaksikin pääsin lukioni parhaana, eikä sekään tuntunut miltään huippukokemukselta. Joskus olisi kiva osata ottaa jostain asiasta ilo irti viimeistä pisaraa myöten, mutta mieluusti yksin.

Mun mielestä lapsen varautuneisuutta ei kannata ainakaan alkaa korostaa, ettei tule vedettyä lapsenkin huomiota asiaan ja saada häntä kokemaan olevansa jotenkin tylsä ja huono.

Mutta se, ettei lapsi riemuitse ulospäin, ei edelleenkään tarkoita, että hänellä olisi oikeasti kurjaa. Kyllä minäkin narisin tylsyyttä ja milloin mitäkin, mutta pääosin olin kuitenkin tyytyväinen ja muistan lapsuuttani hyvällä. Olen aina osannut nauttia siitä, että vaikka muut tohottavat ympärillä, mun ei ole ollut pakko osallistua. Aikuisia kyllä pyöri ympärillä ihmettelemässä, kiustaanko mua vai mikä on, kun en osallistu kaikkeen menoon, mutta mä vain tykkäsin olla ja vaikka lukea. Se muiden hössötys oli mulle lähinnä nautinnon aihe siinä mielessä, että "ihanaa, mun ei tarvitse olla tuollainen touho" ja arvostin omaa rauhaani.

Kaikista sarjakuvahahmoista mun lempparini on Ihaa, minkähän takia?

 

Meidän esikoinen on, en nyt sanoisi negatiivinen, mutta erittäin varautunut tietynlaisia uusia asioita kohtaan ja hitaasti lämpiävä. Hänellä ainakin toimii parhaiten sellainen hivutustaktiikka eli pitää pikkuhiljaa antaa itse tarkastella tilannetta.

Esim. jos huvipuistossa nähdään joku vähän hurjempi laite ja kysyn että mennäänkö tuohon, välitön vastaus on että ei. Jos kuitenkin tiedän että laite ei oikeasti ole liian hurja pojalle niin jätän asian sillä hetkellä sikseen mutta myöhemmin kävellään muutamaan otteeseen laitteen ohi hitaasti niin että lapsi saa rauhassa katsoa miten laite toimii ja miten ihmiset siihen reagoivat. Sitten kysäisen ohimennen uudestaan että mentäiskö kuitenkin niin monesti onkin jo sitä mieltä että mennään vaan. Jos taas yrittäisin heti alussa maanitella ja painostaa niin menemättä jäisi.

Ja poika viihtyy hyvin kavereiden kanssa ja on hyvinkin sosiaalinen. Mutta vastapainoksi vaatii omaa aikaa ja hiljaisuutta ja sitä pyritään myös järjestämään. Muuten hän väsähtää liikaa.

Itseasiassa olen itse ihan samanlainen ja muistan että lapsena moni kiva juttu jäi kokematta vain sen takia kun ensireaktio oli että en halua. Myöhemmin sitten harmitti että miksi en uskaltanut kun aina sitä toista mahdollisuutta ei tullutkaan harkintatauon jälkeen. Ja sama vaivaa mua vieläkin, ehkäpä joku lievä uusien (ja sosiaalisten) tilanteiden pelko, mutta iän lisääntyessä sitä oppii tietysti paremmin hallitsemaan.

Tämä kuulostaa NIIN tutulta, että oksat pois. Oma poikanikin on jossain määrin samanlainen, tarvitsee pientä tuuppausta alkuun ja mahdollisuuden koettaa kohta uudelleen, jos sittenkin tekisi mieli kokeilla sitä, mistä juuri kieltäytyi. Sitten, kun eka kerta on takana, mikään mahti maailmassa ei pidä poikaa poissa tekemästä samaa hauskuutta uudelleen ja uudelleen.

 

[QUOTE="jojo";28015007]Joskus olisi kiva osata ottaa jostain asiasta ilo irti viimeistä pisaraa myöten, mutta mieluusti yksin.[/QUOTE]

Tässä on niin hyvin tiivistetty myös mun tuntemus monista asioista. Ehkä tämä on osaltaan myös syy siihen miksi ylenpalttinen kannustus ei tuota tulosta. Alkaa ahdistaa kun muut kiinnittää liikaa huomiota kun kaikki mitä haluaa on pysyä poissa tapahtumien keskipisteestä.

[QUOTE="jojo";28015007]Kaikista sarjakuvahahmoista mun lempparini on Ihaa, minkähän takia? [/QUOTE]

Mun lempparihahmo on Nuuskamuikkunen
...ja tohtori Sykerö, mutta musta tulikin insinööri

 

Kiitos tästä ketjusta! Meillä myös kuopus tuommoinen perusnegatiivinen mölli. Ihanaa saada vinkkejä ja rohkaisua kasvattamiseen.

 

Kiitos vinkistä
Täytyy yrittää järjestää tilanteet niin, että lapsi saa uuden tilaisuuden! Olen kyllä joskus tehnytkin sellaisen havainnon, että hän pienen miettimisen jälkeen on usein oma-aloitteinen jos en painosta Tämä on kuitenkin lähinnä näkynyt esim. syömisessä ja siivoilussa ym. arkiasioissa. Ja kyllä lapsi selvästi nauttii onnistumisistaan, mutta jos erehdyn asiasta mainitsemaan, se ilmeisesti jotenkin pilaa kaiken. En vaan tajua

Ehkä tämä tästä, kun nyt oikein paneudun asiaan
Ja tosiaan, kyllä minusta lapsi saa kaikin mokomin olla rauhallinen ja introvertti, kunhan vain tietäisin että hänellä on hyvä olla.

Meillä kanssa välillä kuulee tuota "älä kehu mua"-kommettia.... : /