Miten selittää pian10v.pojalle minkänäköinen kuollut on,haluaisi nähdä isomumminsa arkussa

En usko että siitä mitään haittaa olisi. Koskemisestakin varmaan hyvä puhua saako vai ei. Itse koskin kuollutta isääni arkussa ja sitä en ehkä lapsen antaisi tehdä.

 

Moiks!! Tieks, meiän tyty oli samaa ikää kun se meitin suuri tragedia tapahtui.
Ja halus ehdottomasti nähdä papan viel kerran. Kysyin sitten siellä psykan polilla että onko ok, ja miten valmistella. Lääkäri E siellä sanoi, että ihan ok, ja ei sen kummempia valmisteluja kaipaa tuon ikäinen. Köski kertomaan tosiaan että pappa ei näytä enää samalta, mutta ei tarvitse siis pelätäkään.

Likka sitten tuli mukaan oli isän arkkuun laitto. Ts. sairaalan kappelilla suljettiin arkku. Olis halunnut halata pappaa, mutta mie en antanut. Itse pidin kättä isän rinnalla hetken, ja se hohkasi niin kylmää ja oli oudon tuntuinen (avaus kun olit ehty) että en antanut.

On jälkikäteen sanonut, että onneksi tuli katsoon. Hän sanoi mulle, että "äiti hyvä kun mä tulin, mä tajusin että eihän se oo enää pappa siinä, pappa on jo jossain muualla" Ja tottahan se on, ei isä enää ollut yhtään itsensä näköinen siinä. Ei ollut tukka niin kuin hän sitä piti, ja muutenkin..

Kiitos kun kerroit tarinanne :heart:

Ehkä tässä enitenpelottaa kun en ole itse 30v ikääni mennessä nähnyt koskaan kuollutta.menen poikani kanssa kyllä jos hän on sitä mieltä vielä kappelissa.Puoli tuntia ennen hautajaisia saa arkku kuulemma olla auki.

 

En usko että siitä mitään haittaa olisi. Koskemisestakin varmaan hyvä puhua saako vai ei. Itse koskin kuollutta isääni arkussa ja sitä en ehkä lapsen antaisi tehdä.

Miksi et?

 

näin 10-vuotiaana mummini ruumiin kun kävimme sairaalassa katsomassa ja vähän silitin kylmää kättäkin. ei ruumiin näkeminen niin ihmeelliseltä tai pahalta tuntunut ja hetki oli rauhallinen. ihmettelyä ja hämmennystä tunsin enemmän päänympäri vedetystä kääreestä ja aikuisten surusta.

 

Isä näytti aikalailla omalta itseltään (oli ollut kuolleena noin viikon) ja säikähdin sitä kylmyyttä. Jotenkin se vaan tuntui ikävältä. En tiedä, en vain osannut varautua siihen tms.

 

pari vuotta sitten, veljeni kuoli vajaata 40 vuotiaana. Lapseni halusivat nähdä enon. Rauhalliseslta näytti kun menin lasten kanssa katsomaan. Muuten en olisi itse mennyt. Samat tuoksut / halut ( kukat ja jonkun hajuvesi) tuntuu edelleenkin pahalta, mutta pelottavaa se ei ollut. Koskea en halunnut. Niin ja mietin kaikkea tyhmää, kuten onkohan kengät jalassa kun on kerran puku päällä ja miten arkkuun mahtuu, näytti ahtaalta.

 

Ihan luonnollista. Likat olivat 4v ja 6v nähdessään ukkini arkussa. Ei mitään ongelmia ennen eikä jälkeen.

 

Moiks!! Tieks, meiän tyty oli samaa ikää kun se meitin suuri tragedia tapahtui.
Ja halus ehdottomasti nähdä papan viel kerran. Kysyin sitten siellä psykan polilla että onko ok, ja miten valmistella. Lääkäri E siellä sanoi, että ihan ok, ja ei sen kummempia valmisteluja kaipaa tuon ikäinen. Köski kertomaan tosiaan että pappa ei näytä enää samalta, mutta ei tarvitse siis pelätäkään.

Likka sitten tuli mukaan oli isän arkkuun laitto. Ts. sairaalan kappelilla suljettiin arkku. Olis halunnut halata pappaa, mutta mie en antanut. Itse pidin kättä isän rinnalla hetken, ja se hohkasi niin kylmää ja oli oudon tuntuinen (avaus kun olit ehty) että en antanut.

On jälkikäteen sanonut, että onneksi tuli katsoon. Hän sanoi mulle, että "äiti hyvä kun mä tulin, mä tajusin että eihän se oo enää pappa siinä, pappa on jo jossain muualla" Ja tottahan se on, ei isä enää ollut yhtään itsensä näköinen siinä. Ei ollut tukka niin kuin hän sitä piti, ja muutenkin..

Kiitos kun kerroit tarinanne :heart:

Ehkä tässä enitenpelottaa kun en ole itse 30v ikääni mennessä nähnyt koskaan kuollutta.menen poikani kanssa kyllä jos hän on sitä mieltä vielä kappelissa.Puoli tuntia ennen hautajaisia saa arkku kuulemma olla auki.

Eipä mittään.
Oikeastaan ihan nyt vasta kykenee jo näistä jotain puhumaankin..
En mäkään ollut ennen kuollutta nähnyt. Mutta mulla helpotti se, että näin isän silloin kotona ennen kuin Sarasmäki haki. Siellä isä tosiaan näytti ihan nukkuvalta. Levolliselta ja tyyneltä. Ihan täysin erillaiselta kuin siellä kappelissa arkussa. Siinä en enää olis kyennyt samalla tavalla hyvästejä jättämään. Siel kotona sain silittää poskea, pitää kädestä ja halata- Rauhassa. Eihän se isä edes oikeestaan näyttänyt silloin vielä kuolleelta.
*voi vihne..kyl tää poruttaa yhä*
Mutta hirveesti jaksuja sulle ja perheelle!!! Muistakaa surra rauhassa, niin klisee kuin se onkin, niin aika auttaa. Se vie surulta sen terävimmän kärjen. *halaus*

 

Se suru ja itku hämmentää ainakin meidän lapsia- "Isi itki niin oman äitinsä hautajaisissa, itkeekö äiti nyt isäänsä" Itku ja suru pelottaa lapsia ja niistä on hyvä puhua, itse kerroin 9v että ei itku ole se pahin, se on vain surua ja kaipuuta, kuuluu elämään ja paljon pahempaa olisi elämä ilman tunteita, ilon ja surun...

 

Jos lapsi haluaa nähdä, niin antaisin nähdä. Valmistelisin siihen että mitään ei tarvitse tehdä, mitä ei halua tehdä. Kuollut ihminen tuntuu kylmältä, joten koskeminen saattaa tuntua lapsesta epämiellyttävältä. Itse näin 13-vuotiaana oman vaarini kuolleena, ja kokisin että vanhempien suhtautuminen asiaan on tärkein. Jos asia pelottaa vanhempia, se saattaa myös siirtyä lapsiin. Ja jos asiaa pidetään tilaisuutena sanoa hyvästit, se voi olla kauniskin hetki. Ja tärkeää ajatellen myöhempää.

 

Moiks!! Tieks, meiän tyty oli samaa ikää kun se meitin suuri tragedia tapahtui.
Ja halus ehdottomasti nähdä papan viel kerran. Kysyin sitten siellä psykan polilla että onko ok, ja miten valmistella. Lääkäri E siellä sanoi, että ihan ok, ja ei sen kummempia valmisteluja kaipaa tuon ikäinen. Köski kertomaan tosiaan että pappa ei näytä enää samalta, mutta ei tarvitse siis pelätäkään.

Likka sitten tuli mukaan oli isän arkkuun laitto. Ts. sairaalan kappelilla suljettiin arkku. Olis halunnut halata pappaa, mutta mie en antanut. Itse pidin kättä isän rinnalla hetken, ja se hohkasi niin kylmää ja oli oudon tuntuinen (avaus kun olit ehty) että en antanut.

On jälkikäteen sanonut, että onneksi tuli katsoon. Hän sanoi mulle, että "äiti hyvä kun mä tulin, mä tajusin että eihän se oo enää pappa siinä, pappa on jo jossain muualla" Ja tottahan se on, ei isä enää ollut yhtään itsensä näköinen siinä. Ei ollut tukka niin kuin hän sitä piti, ja muutenkin..

Kiitos kun kerroit tarinanne :heart:

Ehkä tässä enitenpelottaa kun en ole itse 30v ikääni mennessä nähnyt koskaan kuollutta.menen poikani kanssa kyllä jos hän on sitä mieltä vielä kappelissa.Puoli tuntia ennen hautajaisia saa arkku kuulemma olla auki.

Eipä mittään.
Oikeastaan ihan nyt vasta kykenee jo näistä jotain puhumaankin..
En mäkään ollut ennen kuollutta nähnyt. Mutta mulla helpotti se, että näin isän silloin kotona ennen kuin Sarasmäki haki. Siellä isä tosiaan näytti ihan nukkuvalta. Levolliselta ja tyyneltä. Ihan täysin erillaiselta kuin siellä kappelissa arkussa. Siinä en enää olis kyennyt samalla tavalla hyvästejä jättämään. Siel kotona sain silittää poskea, pitää kädestä ja halata- Rauhassa. Eihän se isä edes oikeestaan näyttänyt silloin vielä kuolleelta.
*voi vihne..kyl tää poruttaa yhä*
Mutta hirveesti jaksuja sulle ja perheelle!!! Muistakaa surra rauhassa, niin klisee kuin se onkin, niin aika auttaa. Se vie surulta sen terävimmän kärjen. *halaus*

:hug: sulle kamusein....en olis vielä joku aika sitten uskonut että sinä lohdutat sanomalla kuinka aika parantaa ja täytyy ain surra rauhassa,muistan kuinka romuna olit isäsi kuoleman jälkeen.Ihanaa että pystyt jo "auttamaan" meitä muita :heart:

 

Ei ne kuolleet minusta ole kovin erinäköisiä olleet. Itkemisen olen selittänyt ikävänä. Meillä hautajaiset eivät ehkä ole mistään synkimmästä päästä; muistotilaisuuskin on pienissä ryhmissä istumista ja yhdessä muistellaan vainajan elämää. Pöydälle on laitettu kuvia ja esineitä vainajan elämästä kertoen ja usein on tapana soittaa jokin vainajaan liittyvä kappale tai pari. Asennekysymys, jälleen kerran.

Ukkini hautajaisissa tyttäreni lauloivat sen "Pienen pieni veturi" -kappaleen, koska ukkini oli työikänsä rautateillä töissä. Sukulaiset laittoivat kukin jonkun pienen muistoesineen arkkuun ja ukki oli puettu ja pesty tyttärensä ja tyttärenpoikansa toimesta.

 

En usko että siitä mitään haittaa olisi. Koskemisestakin varmaan hyvä puhua saako vai ei. Itse koskin kuollutta isääni arkussa ja sitä en ehkä lapsen antaisi tehdä.

Voi ihan hyvin koskea ja siten antaa viimeiset jäähyväiset. Ei se ole ollenkaan pelottavaa, ainakin jos ei ole runnoutunut ruumis.

 

Ei ne kuolleet minusta ole kovin erinäköisiä olleet. Itkemisen olen selittänyt ikävänä. Meillä hautajaiset eivät ehkä ole mistään synkimmästä päästä; muistotilaisuuskin on pienissä ryhmissä istumista ja yhdessä muistellaan vainajan elämää. Pöydälle on laitettu kuvia ja esineitä vainajan elämästä kertoen ja usein on tapana soittaa jokin vainajaan liittyvä kappale tai pari. Asennekysymys, jälleen kerran.

Ukkini hautajaisissa tyttäreni lauloivat sen "Pienen pieni veturi" -kappaleen, koska ukkini oli työikänsä rautateillä töissä. Sukulaiset laittoivat kukin jonkun pienen muistoesineen arkkuun ja ukki oli puettu ja pesty tyttärensä ja tyttärenpoikansa toimesta.

Tonnepäin se meilläkin meni, muistotilaisuudessa katseltiin valokuvia valkokankaalta ja muisteltiin menneitä, ei ahdistavaa "pakkosurua" vaan maanpäällejääneiden yhteistä oloa...

 

En usko että siitä mitään haittaa olisi. Koskemisestakin varmaan hyvä puhua saako vai ei. Itse koskin kuollutta isääni arkussa ja sitä en ehkä lapsen antaisi tehdä.

Voi ihan hyvin koskea ja siten antaa viimeiset jäähyväiset. Ei se ole ollenkaan pelottavaa, ainakin jos ei ole runnoutunut ruumis.

Asiasta on hyvä puhua kuitenkin ennen kuin menee katsomaan. Jos on sitä mieltä että voi niin kertoo lapselle että voi ja sen ettei ruumis tunnu samalta kuin elävä ihminen vaan on kylmä, kova, jäykkä...

 

Moiks!! Tieks, meiän tyty oli samaa ikää kun se meitin suuri tragedia tapahtui.
Ja halus ehdottomasti nähdä papan viel kerran. Kysyin sitten siellä psykan polilla että onko ok, ja miten valmistella. Lääkäri E siellä sanoi, että ihan ok, ja ei sen kummempia valmisteluja kaipaa tuon ikäinen. Köski kertomaan tosiaan että pappa ei näytä enää samalta, mutta ei tarvitse siis pelätäkään.

Likka sitten tuli mukaan oli isän arkkuun laitto. Ts. sairaalan kappelilla suljettiin arkku. Olis halunnut halata pappaa, mutta mie en antanut. Itse pidin kättä isän rinnalla hetken, ja se hohkasi niin kylmää ja oli oudon tuntuinen (avaus kun olit ehty) että en antanut.

On jälkikäteen sanonut, että onneksi tuli katsoon. Hän sanoi mulle, että "äiti hyvä kun mä tulin, mä tajusin että eihän se oo enää pappa siinä, pappa on jo jossain muualla" Ja tottahan se on, ei isä enää ollut yhtään itsensä näköinen siinä. Ei ollut tukka niin kuin hän sitä piti, ja muutenkin..

Kiitos kun kerroit tarinanne :heart:

Ehkä tässä enitenpelottaa kun en ole itse 30v ikääni mennessä nähnyt koskaan kuollutta.menen poikani kanssa kyllä jos hän on sitä mieltä vielä kappelissa.Puoli tuntia ennen hautajaisia saa arkku kuulemma olla auki.

Eipä mittään.
Oikeastaan ihan nyt vasta kykenee jo näistä jotain puhumaankin..
En mäkään ollut ennen kuollutta nähnyt. Mutta mulla helpotti se, että näin isän silloin kotona ennen kuin Sarasmäki haki. Siellä isä tosiaan näytti ihan nukkuvalta. Levolliselta ja tyyneltä. Ihan täysin erillaiselta kuin siellä kappelissa arkussa. Siinä en enää olis kyennyt samalla tavalla hyvästejä jättämään. Siel kotona sain silittää poskea, pitää kädestä ja halata- Rauhassa. Eihän se isä edes oikeestaan näyttänyt silloin vielä kuolleelta.
*voi vihne..kyl tää poruttaa yhä*
Mutta hirveesti jaksuja sulle ja perheelle!!! Muistakaa surra rauhassa, niin klisee kuin se onkin, niin aika auttaa. Se vie surulta sen terävimmän kärjen. *halaus*

:hug: sulle kamusein....en olis vielä joku aika sitten uskonut että sinä lohdutat sanomalla kuinka aika parantaa ja täytyy ain surra rauhassa,muistan kuinka romuna olit isäsi kuoleman jälkeen.Ihanaa että pystyt jo "auttamaan" meitä muita :heart:

Samanmoinen tuplana sulle <3
Ei sitä koskaan voi uskoa, että omalle kohdalle sattuu. Ja sitten kun sattuu, niin tosiaan SATTUU.
Mutta tosiaan, se aika on ainoo "poppaskonsti" suruun ja toipumiseen. Muistat vaan antaa itsellesi aikaa surra. Muu ei ole niin tärketä lain.

 

En usko että siitä mitään haittaa olisi. Koskemisestakin varmaan hyvä puhua saako vai ei. Itse koskin kuollutta isääni arkussa ja sitä en ehkä lapsen antaisi tehdä.

Voi ihan hyvin koskea ja siten antaa viimeiset jäähyväiset. Ei se ole ollenkaan pelottavaa, ainakin jos ei ole runnoutunut ruumis.

Asiasta on hyvä puhua kuitenkin ennen kuin menee katsomaan. Jos on sitä mieltä että voi niin kertoo lapselle että voi ja sen ettei ruumis tunnu samalta kuin elävä ihminen vaan on kylmä, kova, jäykkä...

mekin juteltiin lasten kanssa ennen kun menimme äitiäni katsomaan. lapset silittivät mummun poskia ja hiuksia hyvästiksi...