Miten selvisit alusta taaperon ja vauvan kanssa?

Hyvin sitä selvittiin. Esikoisen ja keskimmäisen ikäero on reilut 1v 7kk. Hyvin selvittiin myös muuttorumbasta keskimmäisen ollessa 2 viikkoinen.
Kuopus syntyi kun esikoinen oli 3v ja 6kk, ja siitäkin selvittiin kunnialla. Lasten ehdoilla meillä mentiin, kulloisenkin kuopuksen imetyksen tahdissa. Välillä se toki vaati kekseliäisyyttä.

 

Meidän lapsilla on ikäeroa 1v9kk. Nyt 4v. ja 2v. ikäisenä leikkivät tosi paljon keskenään ja pikkuveli meni siskon viereen nukkumaan. On ne ihania! Mä en muista mitään erikoisen rankkaa aikaa noiden kanssa. Mun mies on aina tehnyt pitkää päivää ja nyt reissuhommia.. Pienempi oli aika mahavaivainen, mutta nukahti aina onneksi helposti kun laittoin väsyneenä sänkyyn. Kantoliinasta oli iso apu kun piti saada isomman iltatoimet hoidettua ja toisen iltaitkut ajoittui alkuiltaan. Väsyttihän se aina välillä ja varsinkin mies oli poikki, mutta aivan loistava ikäero mun mielestä!

 

:hug:

Siis meillähän on hieman sama tilanne Cassy. Esikoinen on 1v6kk ja nyt tosiaan vauva 3vk, ja voin sanoa että kiirettä on täälläkin pitänyt, ja väsyttää |O Sanoinkin miehelle että kuinkahan kauan jaksaa näillä katkonaisilla/muutaman tunnin yöunilla vetää aina päivä läpi. Koitan koko ajan ajatella että aikansa kutakin, et jossain vaiheessa se sit helpottaa (mutta liekköhän helpottaa, kun uhmat alkaa)
Samaa tosiaan itse mietin et mitä kun meilläkin vauva haluaa olla aina aamulla ja illalla muutaman tunnin sylissä/rinnalla vähän väliä, ja just ois aina yhtäaikaa kaikki esikoisen ruuat ja päikkäreille laitot. Ja tottakai pitäis välillä leikkiäkin ja huomioida häntäkin..Olenkin pyrkinyt huomioimaan häntä silloin kun vauva nukkuu, ja antamaan myös hänelle läheisyyttä. Mut nyt on tosiaan mullakin vielä mies apuna kaksi viikkoa, mut sit tosiaan jäädään kolmisteen päiviksi aina. Varmaan sitä laskee sitten aina minuutteja siihen että mies kotiutuu töistä, hoitamaan toista lasta, ja miehelläkään ei varmaan sitten helppoo, kun joutuu samoin tein alakaa hoitaan, kun töistä tulee :ashamed: saas nähdä mitä tuleman pitää...Minä poden vain jo nyt niin huonoa omaatuntoa siittä kun en kerkee huomioimaan esikoista samanlailla kuin ennen :ashamed:
Toi kantoliina mun täytyy varmaan hommata, jos se sit helpottais siihen et saa tosiaan kädet vapaaksi ja voi hoitaa/syöttää esikoista..

 

meillä ikäero 1v2kk ja ihmettelen jälkeen päin miten minulla on pää kestänyt alku ajat... vauvalla oli koliikki ja esikoinen heräili öisin 1-5kertaa... ja tietysti eri aikaan kuin vauva syömään. koliikista kun selvittiin alkoi vauva sairastella korva tulehduksia.. astma epäilyä sun muuta... ei nukuttu edelleenkään. esikoinen tällöin jo onneksi täysiä öitä.
nyt elämä jo on todella helppoa, lapset on kuin paita ja peppu ja välillä..tai oikeastaan aina hirveää tappelua, mutta jospa sekin vaihe joskus edes vähän laantuis...

ja jokin aika sitten oli kamalaa kun molemmilla jotain uhman poikasta ja nuorimmaisen oma tahtokun alkoi löytymään niin otti koville..

 

Nyt vauva jo 9kk ja taas arki rullaa.Isompikin jo 3,5 v.
Mutta eka puoli vuotta oli aika hanurista.

 

Olen pienessä shokissa, tää onkin aika vaikeeta. Meille tuli ikäeroa 1v9kk, vauva nyt kaksi viikkoa vanha. Taapero on jo suurimmasta järkytyksestä toennut, vanhemmat eivät. Mies on nyt lomalla, ja on vielä 5 viikkoa. Mutta miten niiden lasten kanssa pärjää yksin? Meidän esikoinen on hyvin helppo ja vaivaton lapsi, mutta aikalailla rutiineissaan kiinni. Jos esim. iltarutiinit keskeytyy, ne pitää aloittaa alusta.

Kertokaa kokemuksia miten olette selvinneet alkuajoista?

Olihan alku uuden opettelua. Mä löysäsin vähän omista säännöistäni ja annoin esim. esikoisen katsella enemmän videoita. Imetin ja esikoinen katseli videoita tms. Myöskään ulos ei enää ollut pakko mennä joka päivä jne. Joustoa peliin ja elämä hymyili.

Meillä helpotti asioita mm. se, että vauva nukkui vieressäni ekat 6 kk eri huoneessa kun isäntä, vauva nukkui tosi kivasti, heräsi vaan vähän syömään ja jatkoi uniaan... eli kaikki nukkui hyvin. Se yövalvominenhan se pahinta on - musta ainakin.

 

Meidän tytöillä on ikäeroa 2v4kk ja mies oli ekat 5 viikkoa kotona. Onneksi olikin, koska kuopuksen synnytys päättyi sektioon ja mun piti 6 viikkoa ottaa rauhallisesti... Meillä arjen sujumista helpotti oleellisesti se, että vauva sattui olemaan ns. perustyytyväinen vauva ja esikoinen on myös rauhallinen tapaus Alusta alkaen pyrin tuomaan vauvan meidän olemassaoleviin rutiineihin mukaan ja jatkamaan päiviä mahdollisimman pitkälle samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Kyllä se siitä lähtee sujumaan

Hih, mä nostin kaksi viikkoa sektiosta jo vaunut linja-autoon kun huruutimme kaupunkiin. Vihlaisi mahasta ja säikähdin mutta ei mitään tullut. Kuuderssa viikossa olin jo leiponut ristiäisiin ja muuta ja kolme teiniä mukana.

 

Lapsilla vuoden ikäero, mainiosti on mennyt. Pahimmat itkut oli toisen odotusaikana kun tunteet heitteli miten sattuu, kaikki meni hyvin vauvan synnyttyä. Koin jonkinlaista helpotusta, koska päivittäisissä kuvioissa oli mieskin pitkän tauon jälkeen vauvan tullessa. Olin tottunut joitakin kuukausia elämään haastavan esikoisen kanssa lähes yksin.

Esikoinen oli siis kaikkea muuta kuin helppo vauva, toisen synnyttyä vielä huono uninen ja melko voimakkaasti mustasukkainen, mutta sitä tasapainoitti suhteellisen helppo vauva puolestaan joka ei turhia huudellut. Eli hyvin kyllä on mennyt vielä kahden kanssa, mutta sen verran kuitenkin sitä tuntee voimansa, että kolmatta en tekisi vielä.

 

Hyvin ollaan selvitty, ei ole ollut ongelmia.

 

Meidän kakkosen ja kolmosen välillä on ikäeroa sen 2v4kk, esikko on 5+-v. Mies oli heti kärkeen isyyslomalla, sit sai yllättäen pitää kesäloman alta pois. Sain siis melkoisen iisin alun mutta ehdin kuitenkin panikoida arjen pyörittämistä yksin. ja sehän päivä sitten koitti. Ja siis... sehän sujui!! Olihan siinä sähläyksen makua ja elli epätoivoisen vierailua mutta selvisin alusta - ja selviän jatkostakin. Koska on pakko. Mun mies tekee rekkakuskina pitkiä päiviä, joten todellakaan en saa miestäni hätiin päivän iltatouhuihin, jolloin jo oikeesti toivoisi toisen ihmisen seuraa ja ehken apuakin, kun rupee itse jo olemaan väsy. Molemmat pojat ovat temperamenttisia ja vielä siinä ihanassa uhmaiässä, voimakkaassa sellaisessa. mutta meidän siunaus on ollut tuo kolmonen, joka on ollut ainakin toistaiseksi perustyytyväinen tapaus. Missään rytmissähän tuo pieni ei vielä kulje mutta olen yittänyt ylläpitää samaa aikataulutusta nuiden isompien kanssa. Että heillä säilyisi päivän kulku suht samansuuntaisena. helpottaa suuresti. ja huushollissa kuljen "ravurina", teen pois vain välttämättömimmät kotityöt. Sitten kun mies on vapaalla, niin raapaisemme tekemättömien töiden kasasta ne kiireellisemmät.

Kyllä se sujuu, usko pois.

 

Meillä 5v, 3v (liikuntavammainen) ja nyt 4vko ikäinen vauva, mies pystyi olemaan 2vkoa kotona kun tultiin sairaalasta ja mulle tehtiin sektio.
Olisin halunnut onnistua nyt imetyksessä kun sain suuren avun ja tuen sairaalasta, mutta tässä asiassakin oli luovutettava kun maitoa ei riittämiin tullut meinasi pää hajota, vauvan paino vaan tippui ja erityislapsikin tarvitsi minua kun ei liiku kun polvikävelyä.
Jostain oli pakko luopua ja se oli imetys ja saatiin joku tolkku päivään etten istu tunteja yrittäen imettää ja saan aikaan muutakin ja toiset lapsetkin pääsivät rytmiin ja ovesta ulos.
Ulos lähteminenkin on haastavaa kun on kaksi kannettaavaa esim. autoon.
Vaikka mennyt vasta nyt viikko kun mies on palannut töihin tuntuu jo loppu viikko paremmalta eka päivä oli kauhea ja nyt katsotaan miten kaikki alkaa rullaamaan kun keskinmäisen terapiatkin pyörähtää käyntiin pelottaa, mutta toivottavasti selvitään itsehän teimme valintamme että vielä yksi vaikka on erityislapsi joka vaatii paljon, mutta hänellekkin on tullut muutamia uusia kehityksiä kun vauva tuli taloon
Tais tulla sekava

On sulla aika rankkaa, tsemppiä ja hatunnosto!

 

Ihania kirjoituksia, kiitos tosi paljon kun jaoitte kokemuksia. :hug:

Toi jatkuva syyllisyys on kyllä hanurista. Vaikka mimmi onkin sopeutuvainen, oikea joka äidin unelmalapsi - siis hyväntuulinen, vaivaton ja tottelevainen - niin se on silti vielä pieni. Melkein vauva. Mä kun olen aiemmin omistautunut hänelle ihan täysin, niin on tämä sille aikamoinen shokki ollut. Ja mulla on KOKO AJAN huono omatunto, ja vuorotellen käy sääliksi kumpaakin lasta.

Onneksi mun mies on ihan unelma. En ole koskaan ollut yhtä varma että haluan olla sen kanssa kuin nyt. Se osaa tosi hyvin huomioida esikoisen, eikä yritä pätkääkään luistaa kotitöistä tai lastenhoidosta. Mutta entäs ne illat kun se ei ole kotona? Esim. ensi viikolla se menee kaverinsa polttareihin, ja on siellä koko päivän aamuyöhön asti. Mä soitin äitille ja pyysin sen tänne illaksi, mutta onhan mun hyvänen aika jossain vaiheessa pakko selviytyä yksinkin.

Mä olisin niin mielelläni jutellut tästä enemmän, mutta nyt on pakko mennä sinne nukkumaan... Jatkakaa vain, tulen kyllä lukemaan ja kommentoimaan huomenna.

*MUOKS* Tällä hetkellä vaikeimmalta tuntuu se, kun vauvalla ei ole mitään rytmiä vielä. Koskaan ei voi tietää kauanko se nyt nukkuu, ja koska seuraavan kerran haluaa tissiä.