Miten ujoa ja herkkää lasta tulisi kasvattaa?

Minä olin ujo lapsi, muistan ala-asteellakin seisoskelleeni usein yksin koulun pihalla kun en uskaltanut mennä äänekkäämpien ryhmään mukaan.. Kotona mua varoiteltiinkin muista lapsista ja äiti rohkaiskin leikkimään yksin. Jos meille joskus tuli käymään rohkeampia ja äänekkäämpiä lapsia, äiti aina paheksui jälkeenpäin niiden käytöstä. Pikkuhiljaa jokin kuitenkin muuttui, tuli voimakas murrosikä ja kapinoin kotona vahvasti.

Nykyisin väittäisin olevani jopa keskimääräistä sosiaalisempi, nautin muiden seurasta. Huomaan lapsessani samoja piirteitä kuin itsessäni lapsena.. Yritän käyttäytyä toisin kuin äitini ja rohkaista häntä kutsumaan ystäviä kylään ym. En ainakaan puhu huonoa heistä.

Ehkä mä olin kuitenkin sisaruksista vahvempi, veljestäni tuli aikuisenakin hyvin sulkeutunut ja eristäytynyt ihminen.

 

Vielä tuli mieleeni että herkistä lapsista on sanottu että ovat empaattisia ja pystyvät paremmin asettumaan toisen asemaan, kun taas ns. sosiaalinen ihminen voi myös olla sellainen joka vain itse haluaa olla äänessä ja keskipisteenä.

 

Tämä on erittäin tärkeää. Minä muistan ikuisesti, kun äiti vertasi minua serkkuuni ja itkun sekaisella äänellä valitti, että miksi minä en voi olla yhtä ihanan reipas kuin serkkuni. Paljon muitakin tällaisia kokemuksia on, olin mm. surkimus, kun en saanut suutani auki. Siinä tunsi, että on jotenkin huonompi ihminen, kun on juuri sellainen kuin on ja itsensä hyväksyminen oli vaikeaa. Mut eihän ujoudesta pääse ikinä eroon, jos ei ensin hyväksy itseään.

Pääsitkö sinä ujoudestasi koskaan eroon?

 

Vielä tuli mieleeni että herkistä lapsista on sanottu että ovat empaattisia ja pystyvät paremmin asettumaan toisen asemaan, kun taas ns. sosiaalinen ihminen voi myös olla sellainen joka vain itse haluaa olla äänessä ja keskipisteenä.

Minusta tuo sana sosiaalinen on jännä. Ujokin voi olla sosiaalinen, eli nauttia toisten seurasta ja on hyvä lukemaan tilanteita ja ihmisiä.

Suunapäänä, vallattomana menevä puhelias lapsi ei välttämättä ole yhtään sen sosiaalisempi kuin ujokaan. Minusta siis rohkeus ja esilläolon tarve eivät ole yhtä kuin sosiaalinen (lapsi).

Minulla on ujo, kohta kolmevuotia poika. Joka kerta kerhossa tai ihmisten kanssa tulen miettineeksi, miten toimia nyt. Kannustanko häntä laulupiirin mukaan ja jään itse penkille istumaan? Vienkö hänet piiriin ja olen hetken siinä, vai jäänkö pitämään häntä kädestä? Poika selvästi arastelee muita lapsia, mutta ei aikuisia, mikä on minusta jotenkin hassua. Hän suorastaan rakastaa kahta naapurin tätiämme, mutta lapsia varoo eikä mene lähellekään.

En pakota häntä mihinkään, mutta joskus kun hän rohkaisusta huolimatta ei mene johonkin mukaan jään miettimään että harmittaako se noin pientä vielä?

 

Pääsitkö sinä ujoudestasi koskaan eroon?

Ei siitä varmaan koskaan täysin eroon pääse eikä tarvitsekaan, mutta voin kertoa, että se on lieventynyt todella paljon. Mulla oli lapsena niin vaikea ujous, etten tiedä kenenkään olleen niin ujo. Siksi puhuin ujoudesta eroon pääsemisestä, vaikka oikeasti se on sellainen ominaisuus, josta ei edes tarvitse päästä eroon, jos siitä ei ole haittaa. ei ole huono asia, jos joku on ujo. Mun kohdalla siitä oli niin paljon haittaa, että oli ihan hyvä lieventää sitä ja opetella reippaammaksi. Kouluaikana minut laitettiin ihan psykologille ujouden takia.

Koko peruskouluajan olin käytännössä koulussa puhumatta, koska ei vain ollut rohkeutta. Ja olin niin syvällä siinä ujon roolissa, että ajattelin, että en edes voi puhjeta yhtäkkiä puhumaan, koska kaikki hämmästyisivät liikaa eikä multa edes odotettu, että puhuisin mitään. Nykyisessä elämäntilanteessani joudun mm. esiintymään todella paljon ja se ei enää ole minulle lainkaan ongelma.

Mulla meni kauan oppia pois siitä ajattelumallista, että en voisi tehdä jotakin, koska olen ujo. Totta helvetissä voin ja voin olla asioissa ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin.

 

Ei siitä varmaan koskaan täysin eroon pääse eikä tarvitsekaan, mutta voin kertoa, että se on lieventynyt todella paljon. Mulla oli lapsena niin vaikea ujous, etten tiedä kenenkään olleen niin ujo. Siksi puhuin ujoudesta eroon pääsemisestä, vaikka oikeasti se on sellainen ominaisuus, josta ei edes tarvitse päästä eroon, jos siitä ei ole haittaa. ei ole huono asia, jos joku on ujo. Mun kohdalla siitä oli niin paljon haittaa, että oli ihan hyvä lieventää sitä ja opetella reippaammaksi. Kouluaikana minut laitettiin ihan psykologille ujouden takia.

Koko peruskouluajan olin käytännössä koulussa puhumatta, koska ei vain ollut rohkeutta. Ja olin niin syvällä siinä ujon roolissa, että ajattelin, että en edes voi puhjeta yhtäkkiä puhumaan, koska kaikki hämmästyisivät liikaa eikä multa edes odotettu, että puhuisin mitään. Nykyisessä elämäntilanteessani joudun mm. esiintymään todella paljon ja se ei enää ole minulle lainkaan ongelma.

Mulla meni kauan oppia pois siitä ajattelumallista, että en voisi tehdä jotakin, koska olen ujo. Totta helvetissä voin ja voin olla asioissa ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin.

Oliko sulla ihan sitä mutismia eli valikoivaa puhumattomuutta?

 

Oliko sulla ihan sitä mutismia eli valikoivaa puhumattomuutta?

En tiedä, sitä ei koskaan diagnosoitu. Mä katsoin jonkun dokumentin mutismista ja tuli sellainen tunne, että mullahan on tuo! En mä kuitenkaan voi noin vain itse sitä päätellä, vaan tarvitsisi varmaan jonkun asiantuntijan mielipiteen.

Muistan, kun oli turvallisempaa vain sulkeutua ja olla hiljaa omassa maailmassani. Kotona ja muualla olin sitten aivan eri ihminen kuin koulussa, vilkas ja puhelias rämäpää.

 

Meillä ainakin tyttö on kovin empaattinen, joten hänen kohdallaan tuo ainakin pätee tuo väite että ujot ovat monesti empaattisia. Toisaalta tuntuu että hänellä ainakin vielä on hyvä itsetunto. Jos esim. joku hoitokaveri on sanonut pahasti, niin ei ole pahalla mielellä, vaan kuittaa sen vaan, että olipas ilkeästi sanottu ja jatkaa muita juttuja. Toivottavasti tuo säilyisikin.

Minua harmittaa kovasti oma käyttäytymiseni hänen kanssaan. Joskus olen jopa vähän "hävennyt" tai harmitellut sitä että hän on niin ujo. Varsinkin kun ympärillä olevat ovat sitä päivitelleet. Mutta ehkä se kertoo minun itseni huonosta itsetunnosta! En ole sitä harmitusta hänelle kyllä koskaan näyttänyt tai sanonut.

 

Minusta tuo sana sosiaalinen on jännä. Ujokin voi olla sosiaalinen, eli nauttia toisten seurasta ja on hyvä lukemaan tilanteita ja ihmisiä.

Suunapäänä, vallattomana menevä puhelias lapsi ei välttämättä ole yhtään sen sosiaalisempi kuin ujokaan. Minusta siis rohkeus ja esilläolon tarve eivät ole yhtä kuin sosiaalinen (lapsi).

Minulla on ujo, kohta kolmevuotia poika. Joka kerta kerhossa tai ihmisten kanssa tulen miettineeksi, miten toimia nyt. Kannustanko häntä laulupiirin mukaan ja jään itse penkille istumaan? Vienkö hänet piiriin ja olen hetken siinä, vai jäänkö pitämään häntä kädestä? Poika selvästi arastelee muita lapsia, mutta ei aikuisia, mikä on minusta jotenkin hassua. Hän suorastaan rakastaa kahta naapurin tätiämme, mutta lapsia varoo eikä mene lähellekään.

En pakota häntä mihinkään, mutta joskus kun hän rohkaisusta huolimatta ei mene johonkin mukaan jään miettimään että harmittaako se noin pientä vielä?

Samojen asioiden kanssa painin minäkin. Tosin meillä kun lapsi on päiväkodissa kertomansa mukaan leikkinyt yksin eikä esim. ole halunnut villien poikien kanssa leikkiä joiden kanssa hänen kaverinsa on leikkinyt, ei hän tunnu olevan pahoillaan siitä että on leikkinyt yksin, vaan on itse mieluummin valinnut niin.

Onneksi tytöllä on vuotta vanhempi serkkutyttö ja vuotta nuorempi serkkupoika joita nähdään vapaa-ajalla ja joiden kanssa pääsee sitten riehumaankin

 

en ole aloittaja, mutta ylös vielä

 

Kerropa edes, mikä tuossa viestissäni oli sinun mielestäsi niin väärin?

Sori, meni kyllä ohi. Ei hajuakaan mistä höpötät.

 

Tässä vaiheessa ne vanhempien ajatukset ja toivomukset tulevat hyvin merkityksellisiksi. Itse tosiaan "vaadin" aran ja ujon lapseni kasvattajilta asian huomioimista myös toiminnassa (ja vielä niin, ettei tätä ominaisuutta ole tarpeen kitkeä pois lapsesta)...

En tiedä itsekään, osaisinko kasvattajana huomioida arkoja lapsia työssäni niin "hyvin" jos en olisi asiaa oman lapsen kohdalla kokenut.

Vaikutat erittäin ammattitaitoiselta ja ymmärtävältä varhaiskasvattajalta. :flower:

 

Kerropa edes, mikä tuossa viestissäni oli sinun mielestäsi niin väärin?

Olet nyt saattanut käsittää jotain vähän väärin.

 

Esikoiseni on ujo, ja olen kiitollinen että sain hoitaa häntä pitkään kotona. Silti hän men 5-vuotiaana puolipäiväiseksi päiväkotiin lähinnä puheterapeutin suosituksesta, mutta oli siitä hänelle hyötyä muutenkin. Sen vuoden jälkeen hän uskalsi jo hiukan jutella aikuisillekin, ja eskarin aloitus oli varmasti helpompi kuin että hän olisi tullut sinne suoraan kotihoidosta (kerhossa hän toki kävi aiemminkin).

On vaikeaa tasapainoilla lapsen mukana menemisen (mikä helposti tarkoittaa kotona kökkimistä, kun oikein mihinkään ei uskaltaisi mennä) ja sopivan rohkaisemisen välillä. Minä päädyin viemään lasta kerhoihin ja jumppiin, vaikkei hän aina olisi uskaltanutkaan. Kun siitä huolimatta rohkaisi ja muutaman kerran kävi vaikkei lapsi olisi halunnutkaan, hän olikin tyytyväinen siihen että lopulta uskalsi.

Nostan tätä keskustelua vielä kun aihe kiinnostaa, josko tulisi vielä kommentteja.

Mutta siis rohkaistuiko sinun lapsi niin että meni itse oma-aloitteisesti juttelemaan aikuisille tai lapsille? Mitenkä hoidossa suhtauduttiin hänen ujouteen ja kuinka koulun alku sujui? pystyikö lapsi viittaamaan ja vastailemaan ja osallistumaan esityksiin?

 

up

 

Minusta tuo sana sosiaalinen on jännä. Ujokin voi olla sosiaalinen, eli nauttia toisten seurasta ja on hyvä lukemaan tilanteita ja ihmisiä.

Suunapäänä, vallattomana menevä puhelias lapsi ei välttämättä ole yhtään sen sosiaalisempi kuin ujokaan. Minusta siis rohkeus ja esilläolon tarve eivät ole yhtä kuin sosiaalinen (lapsi).

Minulla on ujo, kohta kolmevuotia poika. Joka kerta kerhossa tai ihmisten kanssa tulen miettineeksi, miten toimia nyt. Kannustanko häntä laulupiirin mukaan ja jään itse penkille istumaan? Vienkö hänet piiriin ja olen hetken siinä, vai jäänkö pitämään häntä kädestä? Poika selvästi arastelee muita lapsia, mutta ei aikuisia, mikä on minusta jotenkin hassua. Hän suorastaan rakastaa kahta naapurin tätiämme, mutta lapsia varoo eikä mene lähellekään.

En pakota häntä mihinkään, mutta joskus kun hän rohkaisusta huolimatta ei mene johonkin mukaan jään miettimään että harmittaako se noin pientä vielä?

Sosiaalinen joka kansankielessä tarkoittaa extroverttiä, ulospäin suuntautunutta ihmistä vs. epäsosiaalinen, introvertti, vetäytyvä. Yleensä ajatellaan näin.

Kaikki äänekkäät ja menevät, rohkeat eivät toki ole sosiaalisesti automaattisesti lahjakkaampia kun hiljaisemmat ja hitaammat, ujot, pelokkaat, mutta yleensä se mielletään kyllä just näin.

 

Sosiaalinen joka kansankielessä tarkoittaa extroverttiä, ulospäin suuntautunutta ihmistä vs. epäsosiaalinen, introvertti, vetäytyvä. Yleensä ajatellaan näin.

Kaikki äänekkäät ja menevät, rohkeat eivät toki ole sosiaalisesti automaattisesti lahjakkaampia kun hiljaisemmat ja hitaammat, ujot, pelokkaat, mutta yleensä se mielletään kyllä just näin.

Se on ehkä jopa haitaksi heille (meille) jotka emme suuna päänä ole menossa mukana. Millaistahan olisi, jos ne ujommatkin olisivat välillä äänessä?