Miten voisin kasvattaa lapsesta asbergerin?

Onko mahdollista saada lapsesta kasvattamalla kummallista neroa?

 

Miksi ihmeessä kukaan haluaisi lapsestaan aspergeria?!! Vihoviimeinen diagnoosi, jonka itselleni, lapselleni tai yhtään kenellekään haluaisin! Viihdyn ihmisten parissa ja olen todella huumorintajuinen. En todellakaan haluaisi olla mikään vuorokaudet yksin nysväävä, joka paikassa kiusattu neropatti. Olen mieluummin vähän yksinkertainen, mutta onnellinen!

 

Miksi ihmeessä kukaan haluaisi lapsestaan aspergeria?!! Vihoviimeinen diagnoosi, jonka itselleni, lapselleni tai yhtään kenellekään haluaisin! Viihdyn ihmisten parissa ja olen todella huumorintajuinen. En todellakaan haluaisi olla mikään vuorokaudet yksin nysväävä, joka paikassa kiusattu neropatti. Olen mieluummin vähän yksinkertainen, mutta onnellinen!

Haluan lapseni nimen jäävän historiankirjoihin.

 

Ootko tosissas?

Tuo meille kasvatettavaksi, koska kuulemma poikamme aspergeri johtuu musta.

 

Minulla on Asperger -poika, joka ei ole yhtään älykkäämpi kuin muutkaan. Käy erikoisluokkaa, koska ei pärjää tavallisessa luokassa sosiaalisten taitojen, keskittymisongelmien, ja hahmottamisongelmien ja neurologisten ongelmien takia. On passiivinen kotioloissa ja sellainen yksinäinen susi, joka takertuu niihin harvoihin ihmisiin, joiden kanssa tulee toimeen. On joutunut kiusatuksi koulussa ja koulunkäynti on muutenkin alituista nuorallatanssia. Ei kykene jakamaan mitään kenenkään kanssa, on itsekäs ja omavaltainen, ei näe oman toimintansa aiheuttavan ongelmia. Sosiaalisesti kömpelö ja ulkoisesti erikoisesti käyttäytyvä lapsi ei ole mikään onnellisuuden perikuva, eikä jatkuva huoli lapsen hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta ole mikään äidin taivas.

Olisihan se kiva jos kaikki Asperger-lapset olisivat keskimääräistä älykkäämpiä ja heillä olisi siten edes yksi valttikortti jolla pärjätä tässä maailmassa, mutta eiväthän he kaikki ole, eikä se älykkyyskään näille lapsille toisi automaattista onnea ja kunniaa. He eivät saa ystäviä, mutta eivät kykene näkemään syytä siihen. He eivät käsitä käyttäytyvänsä niin, että muut ihmiset karsastavat heitä heidän käytöksensä vuoksi. Voi vain kuvitella miten kauheaa on elää ymmärtämättä sitä, että on itse syy omaan yksinäisyyteensä ja orpoon oloonsa, koska tätä ymmärtämättä ihminen ei voi koskaan muuttaa omaa käytöstään ja sosiaalisia viestejään niin, että ne olisivat muille helpompi tulkita, ja siten löytää ystäviä. Voi vain kuvitella, miten kauheaa on elää sokeana muiden ihmisten sosiaalisille viesteille, koska tämäkin on Asperger-ihmisen arkea. He eivät kykene näkemään tai kuulemaan muiden ilmeillä ja äänenpainoilla annettuja viestejä.

Aapeellä ei selvästikään ole eläytymiskyky siitä parhaimmasta päästä.

 

Älytön kysymys.

Jos uskoo että kasvatuksella moinen on mahdollista, kannattanee kasvattaa itsestään nero.

 

Miksi ihmeessä kukaan haluaisi lapsestaan aspergeria?!! Vihoviimeinen diagnoosi, jonka itselleni, lapselleni tai yhtään kenellekään haluaisin! Viihdyn ihmisten parissa ja olen todella huumorintajuinen. En todellakaan haluaisi olla mikään vuorokaudet yksin nysväävä, joka paikassa kiusattu neropatti. Olen mieluummin vähän yksinkertainen, mutta onnellinen!

Ei käyny mielessä että aspergerit monesti viihtyvät yksin, eikä kärsi siitä yksinolemisesta millään tavalla? Muutenkin, ei aspergerin elämän ole pakko olla mitään kärsimystä, miltä sinun viestisi sai asian kuulostamaan.

 

Minulla on Asperger -poika, joka ei ole yhtään älykkäämpi kuin muutkaan. Käy erikoisluokkaa, koska ei pärjää tavallisessa luokassa sosiaalisten taitojen, keskittymisongelmien, ja hahmottamisongelmien ja neurologisten ongelmien takia. On passiivinen kotioloissa ja sellainen yksinäinen susi, joka takertuu niihin harvoihin ihmisiin, joiden kanssa tulee toimeen. On joutunut kiusatuksi koulussa ja koulunkäynti on muutenkin alituista nuorallatanssia. Ei kykene jakamaan mitään kenenkään kanssa, on itsekäs ja omavaltainen, ei näe oman toimintansa aiheuttavan ongelmia. Sosiaalisesti kömpelö ja ulkoisesti erikoisesti käyttäytyvä lapsi ei ole mikään onnellisuuden perikuva, eikä jatkuva huoli lapsen hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta ole mikään äidin taivas.

Olisihan se kiva jos kaikki Asperger-lapset olisivat keskimääräistä älykkäämpiä ja heillä olisi siten edes yksi valttikortti jolla pärjätä tässä maailmassa, mutta eiväthän he kaikki ole, eikä se älykkyyskään näille lapsille toisi automaattista onnea ja kunniaa. He eivät saa ystäviä, mutta eivät kykene näkemään syytä siihen. He eivät käsitä käyttäytyvänsä niin, että muut ihmiset karsastavat heitä heidän käytöksensä vuoksi. Voi vain kuvitella miten kauheaa on elää ymmärtämättä sitä, että on itse syy omaan yksinäisyyteensä ja orpoon oloonsa, koska tätä ymmärtämättä ihminen ei voi koskaan muuttaa omaa käytöstään ja sosiaalisia viestejään niin, että ne olisivat muille helpompi tulkita, ja siten löytää ystäviä. Voi vain kuvitella, miten kauheaa on elää sokeana muiden ihmisten sosiaalisille viesteille, koska tämäkin on Asperger-ihmisen arkea. He eivät kykene näkemään tai kuulemaan muiden ilmeillä ja äänenpainoilla annettuja viestejä.

Aapeellä ei selvästikään ole eläytymiskyky siitä parhaimmasta päästä.

Säälin poikaasi, jolla on vanhempi, jolla on noin huono ymmärrys poikaansa kohtaan. Sinä puhut vain siitä miten poikasi ei ymmärrä sitä ja tätä, vaikka totuus taitaa olla että SINÄ et ymmärrä poikaasi.

 

Hölmöä, ei kukaan pysty kasvattamaan kenestäkään aspergeria. Ja ei sellaista kannata edes toivoo lapselleen

 

Säälin poikaasi, jolla on vanhempi, jolla on noin huono ymmärrys poikaansa kohtaan. Sinä puhut vain siitä miten poikasi ei ymmärrä sitä ja tätä, vaikka totuus taitaa olla että SINÄ et ymmärrä poikaasi.

Ei, kyllä minä äitinä ymmärrän poikaani vallan mainiosti. Välillä tuntuu, että olisin oikein mieluusti hänen kaltaisensa itsekin, kunhan muita ihmisiä ei olisi olemassa, mutta totuus on, että lapseni ei osaa tulkita muita ihmisiä ja hänen 'kielensä' on sellainen, että muilla lapsilla on vaikeuksia tulkita sitä. Tämä on asia, joka vaikeuttaa lapseni elämää koulussa ja tulevaisuudessa tulee aiheuttamaan suuria vaikeuksia työpaikan saamisessa ja sen pitämisessä. Me kotona tunnemme poikamme, me tiedämme kuinka häntä tulkita, mutta muut eivät tiedä, eikä lapsemme osaa auttaa muita tulkitsemaan itseään, koska lapsemme katsoo kaikkea sisältä päin. Hän ei kykene asettumaan itsensä ulkopuolelle ja näkemään itseään ja omaa käytöstään osana yhteisöä, muuta sosiaalista ympäristöä. Hän elää täysin omassa maailmassaan, mutta tahtoo silti hyväksyntää ja rakkautta samalla tavalla kuin meistä jokainen.

Sinä et ymmärrä mitä kirjoitan, mutta jokainen tunteva, ajatteleva, ja raadollisen rehellinen as-lapsen äiti ja isä tietää tismalleen mitä tarkoitan. Rakkauttani lasta kohtaan hänen rajoitteensa eivät vähennä, päinvastoin, mutta totuus on, että nuo samat rajoitteet estävät häntä toimimaan tässä yhteiskunnassa yhtä tehokkaasti ja sujuvasti kuin ns. normaalit lapset toimivat. Se, että lapseni kuitenkin tahtoisi niin kovasti olla samanlainen kuin muut, on sydäntäsärkevää.

 

Et voi tehtailla lapsestasi mitä vain haluat. Ei ne lapset ole mitään muovailuvahoja joilla voi leikkiä. Voi vain auttaa lasta omalla polullansa tukemaa omaksi itsekseen.

 

Ei, kyllä minä äitinä ymmärrän poikaani vallan mainiosti. Välillä tuntuu, että olisin oikein mieluusti hänen kaltaisensa itsekin, kunhan muita ihmisiä ei olisi olemassa, mutta totuus on, että lapseni ei osaa tulkita muita ihmisiä ja hänen 'kielensä' on sellainen, että muilla lapsilla on vaikeuksia tulkita sitä. Tämä on asia, joka vaikeuttaa lapseni elämää koulussa ja tulevaisuudessa tulee aiheuttamaan suuria vaikeuksia työpaikan saamisessa ja sen pitämisessä. Me kotona tunnemme poikamme, me tiedämme kuinka häntä tulkita, mutta muut eivät tiedä, eikä lapsemme osaa auttaa muita tulkitsemaan itseään, koska lapsemme katsoo kaikkea sisältä päin. Hän ei kykene asettumaan itsensä ulkopuolelle ja näkemään itseään ja omaa käytöstään osana yhteisöä, muuta sosiaalista ympäristöä. Hän elää täysin omassa maailmassaan, mutta tahtoo silti hyväksyntää ja rakkautta samalla tavalla kuin meistä jokainen.

Sinä et ymmärrä mitä kirjoitan, mutta jokainen tunteva, ajatteleva, ja raadollisen rehellinen as-lapsen äiti ja isä tietää tismalleen mitä tarkoitan. Rakkauttani lasta kohtaan hänen rajoitteensa eivät vähennä, päinvastoin, mutta totuus on, että nuo samat rajoitteet estävät häntä toimimaan tässä yhteiskunnassa yhtä tehokkaasti ja sujuvasti kuin ns. normaalit lapset toimivat. Se, että lapseni kuitenkin tahtoisi niin kovasti olla samanlainen kuin muut, on sydäntäsärkevää.

Mitä sitten jos lapsi ei ole "normaali"? Taitaa olla ongelma vaan sulle eikä lapselles.
Ps. Olen elänyt sen asperger-arjen.

 

Mitä sitten jos lapsi ei ole "normaali"? Taitaa olla ongelma vaan sulle eikä lapselles.
Ps. Olen elänyt sen asperger-arjen.

Harvinaisen kylmä ja tunteeton ihminen olet, jos et pidä ongelmana sitä, että lasta kiusataan koulussa, lapsen koulunkäynti on haasteellista, ja lapsen tulevaisuus tulee olemaan täynnä vastoinkäymisiä. Kyllä nämä asiat ovat ongelmia ja lapsi EI ole niin kuin muut lapset. KYLLÄ lasta voi sanoa erityislapseksi, kun lapsella on selkeästi erityistarpeita, eikä se ole lapsen väheksymistä. Se on vaan pesunkestävä totuus. Jos lapsen tarpeita ei ota huomioon vaan sinnikkäästi inttää tämän olevan samanlainen ja "normaali" lapsi, ja ettei ongelmaa ole, aiheuttaa lapselle vain lisää stressiä ja vaikeuksia. Kyllä lapseen itseensä pitää suhtautua niin kuin kehen tahansa lapseen, mutta olisi täydellistä sokeutta ja totuuden kieltämistä väittää, että asperger-lapsi on samanlainen kuin kaikki muut, eikä hänellä ole ongelmia.

 

Harvinaisen kylmä ja tunteeton ihminen olet, jos et pidä ongelmana sitä, että lasta kiusataan koulussa, lapsen koulunkäynti on haasteellista, ja lapsen tulevaisuus tulee olemaan täynnä vastoinkäymisiä. Kyllä nämä asiat ovat ongelmia ja lapsi EI ole niin kuin muut lapset. KYLLÄ lasta voi sanoa erityislapseksi, kun lapsella on selkeästi erityistarpeita, eikä se ole lapsen väheksymistä. Se on vaan pesunkestävä totuus. Jos lapsen tarpeita ei ota huomioon vaan sinnikkäästi inttää tämän olevan samanlainen ja "normaali" lapsi, ja ettei ongelmaa ole, aiheuttaa lapselle vain lisää stressiä ja vaikeuksia. Kyllä lapseen itseensä pitää suhtautua niin kuin kehen tahansa lapseen, mutta olisi täydellistä sokeutta ja totuuden kieltämistä väittää, että asperger-lapsi on samanlainen kuin kaikki muut, eikä hänellä ole ongelmia.

Kuka on sanonut että pitäisi väittää lapsen olevan "normaali"? Kiusaaminen on toki ikävää. Mutta ei asperger lapset yleensä edes kaipaa toisten seuraa ja keksivät kyllä mielekästä tekemistä vaikkei koulumenestyskään olisi parasta mahdollista. Mitä sitten jos ei pysty suoriutua yhtä tehokkaasti asioista kuin "normaali" ihminen? Ei se tarkoita ettäkö asperger lapsi kärsisi.

 

Mitä sitten jos lapsi ei ole "normaali"? Taitaa olla ongelma vaan sulle eikä lapselles.
Ps. Olen elänyt sen asperger-arjen.

Eli olet itse asperger tyyppi, etkä ymmärrä, mitä epänormaalia tuossa on.

Kuvaus on ehkä hieman kärjistetty, mutta noin ne asiat esitetään jotain vammaistukihakemusta hakiessa ja lapsen tarpeita kartoitettaessa. Täytyy olla hieman viksahtanut, jos tuollaista toivoo omalle lapselleen.

 

Kummallista as-lapsen vanhemman mollaamista. Itselläni on as-tyttö ja todellakin hän kärsii tilanteestaan. Lisäksi hän ite ei edes suostu hyväksymään, että on erilainen ja hänellä on tämä diagnoosi. Hän on 17-vuotias. Ei kavereita, huono koulumenestys, ei puhettakaan mistään kesätyöpaikoista tai muista normaaleista nuorten asioista. Äitinä joudun tätä seuraamaan surullisena sivusta. Niin valtavan paljon paskaa niskaani saaneena. Kun ihmiset ei tätä sairautta suostu käsittämään. Ulkoisesti normaali, kaunis nuori nainen kuoreensa sulkeutuneena. Ei minkäänlaista suunnitelmaa tulevaisuudelle.

 

Eli olet itse asperger tyyppi, etkä ymmärrä, mitä epänormaalia tuossa on.

Kuvaus on ehkä hieman kärjistetty, mutta noin ne asiat esitetään jotain vammaistukihakemusta hakiessa ja lapsen tarpeita kartoitettaessa. Täytyy olla hieman viksahtanut, jos tuollaista toivoo omalle lapselleen.

Niin olen, mitä sitten? Ja ymmärrän kyllä mitä "epänormaalia" siinä on, mutta en ymmärrä mitä väliä sillä on. Miksi kaikkien pitäisi olla samanlaisia? Eiköhän teidän lapset ole ihan surullisia sen takia että omat vanhemmat ei suostu ymmärrämään että he ovat erilaisia kuin muut eivätkä kaipaa toisten seuraa.

 

Kuka on sanonut että pitäisi väittää lapsen olevan "normaali"? Kiusaaminen on toki ikävää. Mutta ei asperger lapset yleensä edes kaipaa toisten seuraa ja keksivät kyllä mielekästä tekemistä vaikkei koulumenestyskään olisi parasta mahdollista. Mitä sitten jos ei pysty suoriutua yhtä tehokkaasti asioista kuin "normaali" ihminen? Ei se tarkoita ettäkö asperger lapsi kärsisi.

As-lapsi osaa tuntea surua siitä, ettei ole suosittu. Ja osaa tuntea surua siitä, ettei kuulu porukkaan, vaikka varsinaista seuraa hän ei kaipaakaan. Sinulle tämä voi tuntua oudolta, koska et selkeästikään kykene asettumaan as-lapsen asemaan. Esimerkiksi oma lapseni ei tunnu kaipaavan seuraa kotona ollessaan ollenkaan, mutta hän aivan selvästi tuntee kalvavaa 'katkeruutta' siitä, ettei hän voi kertoa kuuluvansa porukkaan. Se 'porukka' on hänelle eräänlainen titteli, jonka hän haluaisi, vaikka ei varsinaisesti osaa tehdä sillä mitään, ja se kyvyttömyys saavuttaa jotain, minkä hän kokee tavoittelemisen arvoiseksi kyllä tuntuu lapsesta pahalta, vaikka aikuinen voikin kuvitella, että 'eihän lapsi sitä tarvitse, ei hän sitä silloin kaipaakaan'.

Myös monella as-lapsella on tarve kertoa omista mielenkiinnon kohteistaan jollekin. Meillä se joku olen minä tai isänsä tai joku muu sukulainen, koska niitä ystäviä hänellä ei ole, mutta entä sitten, kun lapsi muuttaa omilleen? Kenelle hän niistä kertoo, kun ei ole ystävää jolle kertoa? Soittaako minulle vieläkin ja puhuu tunteja asioista, joista kukaan "normaali" ei äidilleen puhuisi? Kyllä as-lapsi tahtoo puhua omista jutuistaan ja se tarve puhua on hyvin voimakas. Vastavuoroinen kommunikointi on vaikeaa, mutta as-lapsenikin tahtoo kuuntelijan. Vaikka se olisi kuinka yksipuolista kommunikointia, se on silti jotain, mihin as-lapsi tarvitsee ystävän, ja on hyvin mahdollista, ettei lapseni tule koskaan sellaista ystävää saamaan. Entä kun minä kuolen, isänsä kuolee? Entä kun kukaan ei enää ole linjan toisessa päässä? Hautakivellekö lapseni puhuu?

Kuinka hyvät mahdollisuudet as-nuorella on löytää tyttöystävä, kun kommunikointikyky ja kyky huomioida toisen tarpeet on puutteellinen? Tai jos hän saa tyttöystävän, kuinka hyvät mahdollisuudet hänellä on löytää ihminen, joka jaksaa hänen kanssaan pitkässä liitossa, kun liitto todennäköisesti olisi luonteeltaan meidän "normaalien" mielestä viileä ja etäinen? Kuinka hän löytää ihmisen, joka näkee sen kömpelyyden läpi sen hurmaavan ihanan persoonan, jota minä rakastan?

Jos ei tässä yhteiskunnassa suoriudu yhtä hyvin kuin muut, ei tässä yhteiskunnassa pärjää. Jää väkisin muiden jalkoihin. Minä tunnen myös aikuisen as-miehen, joka on ollut pätevistä opiskeluansioistaan huolimatta työttömänä jo kymmenen vuotta. Sitä ennen on ollut pätkätöissä ja tullut niissäkin syrjityksi. Puhun hänen kanssaan toisinaan, juttelen töistä ym. Hän on nykyään jo vakavasti masentunut ja voi silminnähden huonosti. Jaksaa jok'ikinen kerta kertoa katse maahan luotuna, ettei kukaan huoli häntä töihin. Luettelee kaikki paikat joita on hakenut ja joista ei ole kuulunut mitään. Väitätkö todella, ettei asperger ole ihmiselle ongelma ja rasite? Se on ongelma lapselle lapsuudessa ja nuoruudessa ja aikuisuudessa.

 

Niin olen, mitä sitten? Ja ymmärrän kyllä mitä "epänormaalia" siinä on, mutta en ymmärrä mitä väliä sillä on. Miksi kaikkien pitäisi olla samanlaisia? Eiköhän teidän lapset ole ihan surullisia sen takia että omat vanhemmat ei suostu ymmärrämään että he ovat erilaisia kuin muut eivätkä kaipaa toisten seuraa.

Kyllä he joskus kaipaavat sitä toisten seuraakin. Mutta vielä enemmän toisten hyväksyntää. Kuka haluaisi olla toisten hyljeksimä ja kiusaama outolintu? Sinulla se ymmärrys taitaa olla hukassa. Koita nähdä asiaa vähän laajemmalti kuin sieltä oman tynnyrisi oksanreiästä.

 

Niin olen, mitä sitten? Ja ymmärrän kyllä mitä "epänormaalia" siinä on, mutta en ymmärrä mitä väliä sillä on. Miksi kaikkien pitäisi olla samanlaisia? Eiköhän teidän lapset ole ihan surullisia sen takia että omat vanhemmat ei suostu ymmärrämään että he ovat erilaisia kuin muut eivätkä kaipaa toisten seuraa.

Sinä olet selvästi vihainen. Jos voit hyvin ja olet onnellinen, miksi olet noin vihainen? Minun lapsellanikin suru näkyy toisinaan vihaisina tuhahduksina ja joskus jopa selkeänä suuttumuksena. Sellaisena katkeruutena ja selkeästi pinnan alla kytevänä pahana olona. Sinusta pystyn hyvin aistimaan saman.

Omasta lapsestani on helppo nähdä, kun hän on onnellinen. Sen näkee kasvoista, eleistä, silmistä, ja puheista. Hän voi innostua tavattomasti niistä omista jutuistaan. Hän osaa myös selkeästi näyttää, kun hänellä on paha olla. Kun häntä kiusattiin koulussa, hän vältteli asiaa. Ei suostunut kertomaan pitkään aikaan mitään ja elin asiasta täysin tietämättömänä koko kouluvuoden, kunnes asia paljastui muuta kautta. Olin koko vuoden ihmetellyt lapsen käytöstä. Olin huomannut, ettei kaikki ollut hyvin, joten kyllä minä osaan nähdä kun lapsellani on paha olla. Osaan siis myös nähdä sen, että lapseni kyllä kärsii aspergerista. Se ei ole jotain minun pääni sisällä olevaa.

 

Sinä olet selvästi vihainen. Jos voit hyvin ja olet onnellinen, miksi olet noin vihainen? Minun lapsellanikin suru näkyy toisinaan vihaisina tuhahduksina ja joskus jopa selkeänä suuttumuksena. Sellaisena katkeruutena ja selkeästi pinnan alla kytevänä pahana olona. Sinusta pystyn hyvin aistimaan saman.

Omasta lapsestani on helppo nähdä, kun hän on onnellinen. Sen näkee kasvoista, eleistä, silmistä, ja puheista. Hän voi innostua tavattomasti niistä omista jutuistaan. Hän osaa myös selkeästi näyttää, kun hänellä on paha olla. Kun häntä kiusattiin koulussa, hän vältteli asiaa. Ei suostunut kertomaan pitkään aikaan mitään ja elin asiasta täysin tietämättömänä koko kouluvuoden, kunnes asia paljastui muuta kautta. Olin koko vuoden ihmetellyt lapsen käytöstä. Olin huomannut, ettei kaikki ollut hyvin, joten kyllä minä osaan nähdä kun lapsellani on paha olla. Osaan siis myös nähdä sen, että lapseni kyllä kärsii aspergerista. Se ei ole jotain minun pääni sisällä olevaa.

Minkäikäinen sun lapsi on? Omani on tosiaan 17 vuotias tyttö. Toissa kesä meni niin, että tyttö makasi kaiket päivät sängyssään, selkeästi masentuneena. Sain kovan työn tuloksena väkisin raahattua hänet lääkäriin ja aloitettiin masennuslääkitys. Onneksi tajusi ite että tarvii lääkityksen (muuten ei myönnä ongelmiaan, eikä varsinkaan as-diagnoosia). Sitten oli kouluunhaku ongelmia. Ei tiennyt yhtään mitä haluaisi tehdä. Edessä oli pääsykokeet ja haastattelut. Treenattiin päivittäin tuntikausia sitä haastattelutilannetta. Ns. normaalien lasten vanhemmat eivät voi kuvitellakkaan miten hankala sekin tilanne oli! Me oikeasti harjoteltiin sitä, kuinka tullaan huoneeseen, kätellään, esittäydytään..siis perusasioita. Mutta as-lapselle aivan ylitsepääsemättömiä. Sitten tapahtui ihme, tyttö pääsi kouluun! Henk.koht. en ois sitä uskonu. Voi sitä riemua ja iloa kun myöntävä päätös tuli postissa kotiin. Nyt mennään päivä kerrallaan ja toivotaan, että kaikki sujuis hyvin.

 

Kuulostaa kovasti siltä, että kun on saatu asperger-diagnoosi, voi siihen kätevästi niputtaa kaikki mahdolliset ongelmat, ja ah, jos tuota sairautta ei olisi, niin lapsi olisi varmasti suosittu, osa porukkaa, kaiken keskipiste, sujuva esiintyjä, vakituisessa parisuhteessa ja 13-vuotiaasta alkaen, jne.

Ihan normaaleilla lapsilla on noita ihan samoja ongelmia. Niitä luokan suosittuja kun on rajallinen määrä, ja ne suositut tykkäävät pitää oman ryhmäkokonsa pienenä, ja suomalainen koulukiusausjärjestelmä takaa sen, että kiusattuja löytyy aina, huolimatta kiusattujen ominaisuuksista. Milloin oikeasti ymmärretään, että mikään kiusatun ominaisuus ei aiheuta kiusaamista, vaan kiusaajan ominaisuudet aiheuttavat kiusaamisen? Kaverien puute on ihan tavallista nykyteineillä, siihen tämä maailma on mennyt. Ja meitä keski-ikäisiä, normaaleja, sinkkuja, on Suomi pullollaan, kun kaikista yrityksistä huolimatta jää aina yksin. Tämä on tuikitavallista elämää nykypäivän Suomessa, ja jos sattuukin olemaan koulussa suosittu, jos sattuu välttymään kiusaamiselta, jos sattuu löytämään hyviä ystäviä ja jos sattuu pääsemään parisuhteeseen, voi vain olla tyytyväinen erinomaiseen tuuriinsa, koska se on vain ja ainoastaan tuuria. Olen normaali, eikä minulle ole yhtään noista onnenpotkuista sattunut. Tunnen lukuisia muita vastaavassa tilanteessa olevaa normaaleja naisia.

Joten älä turhaan syytä asperger-diagnoosia tällaisesta, tämä on ihan tavallista elämää nykyajan Suomessa.

 

Minkäikäinen sun lapsi on? Omani on tosiaan 17 vuotias tyttö. Toissa kesä meni niin, että tyttö makasi kaiket päivät sängyssään, selkeästi masentuneena. Sain kovan työn tuloksena väkisin raahattua hänet lääkäriin ja aloitettiin masennuslääkitys. Onneksi tajusi ite että tarvii lääkityksen (muuten ei myönnä ongelmiaan, eikä varsinkaan as-diagnoosia). Sitten oli kouluunhaku ongelmia. Ei tiennyt yhtään mitä haluaisi tehdä. Edessä oli pääsykokeet ja haastattelut. Treenattiin päivittäin tuntikausia sitä haastattelutilannetta. Ns. normaalien lasten vanhemmat eivät voi kuvitellakkaan miten hankala sekin tilanne oli! Me oikeasti harjoteltiin sitä, kuinka tullaan huoneeseen, kätellään, esittäydytään..siis perusasioita. Mutta as-lapselle aivan ylitsepääsemättömiä. Sitten tapahtui ihme, tyttö pääsi kouluun! Henk.koht. en ois sitä uskonu. Voi sitä riemua ja iloa kun myöntävä päätös tuli postissa kotiin. Nyt mennään päivä kerrallaan ja toivotaan, että kaikki sujuis hyvin.

Minulla on vasta 10-vuotias poika ja täytyy sanoa, että huoli ja ahdistus lapsen pärjäämisestä on kauhea. Yritän kovasti peittää sitä ja olla positiivinen ja myönteinen, koska lapsi itse on taipuvainen pessimismiin ja negatiivisuuteen. Välillä tuntuu kuin eläisin lapsenkin puolesta ja ottaahan se voimille. Ollaan silti tähän asti voitettu kaikki vaikeudet ja saatu lapsi hyvään kouluun ja viime vuonna kiusaaminenkin saatiin vihdoin loppumaan. Viimeisin kouluvuosi oli oikeastaan melko hyvä, mutta nyt tuleva jännittää sekä poikaa itseään että minua, koska luokka tulee vaihtumaan. Lapsi itsekin stressaa asiaa ihan hirveästi. Koulun ohi kävellessä hiljenee ja selvästi jännittää.

Teillä on jo pitkä tie takana ja nyt täytyy toivoa, että opiskelemaan pääsy helpottaisi myös tyttösi masennusta. Jospa sieltä uudesta opinahjosta löytyisi myös joku, jonka kanssa hän tutustuu paremmin. Minä en ole vielä edes kertonut lapselleni mikä se varsinainen diagnoosi on. Toki niissä tutkimuksissa rapattiin ja tajusihan lapsi, että niissä hänen vuokseen oltiin, mutta en ole osannut kertoa lapselle diagnoosia. Minkä ikäisenä sinun tyttösi sai diagnoosin? Jouduitko sinä kertomaan ja selittämään asian hänelle ja jos jouduit, minkä ikäisenä teit sen?

 

Treenattiin päivittäin tuntikausia sitä haastattelutilannetta. Ns. normaalien lasten vanhemmat eivät voi kuvitellakkaan miten hankala sekin tilanne oli! Me oikeasti harjoteltiin sitä, kuinka tullaan huoneeseen, kätellään, esittäydytään..siis perusasioita. Mutta as-lapselle aivan ylitsepääsemättömiä. Sitten tapahtui ihme, tyttö pääsi kouluun! Henk.koht. en ois sitä uskonu. Voi sitä riemua ja iloa kun myöntävä päätös tuli postissa kotiin. Nyt mennään päivä kerrallaan ja toivotaan, että kaikki sujuis hyvin.

Kyllä sille tavallisellekin lapselle olisi hyötyä tuosta opetuksesta, suurin osa nykynuorista ei osaa kätellä ja esittäytyä myöskään, koska heidän ei ole koskaan tarvinnut opetella tuota taitoa. Minä opin sen töissä noin 23-vuotiaana, ja oudolta tavalta se tuntuu edelleen, vaikka lähestynkin neljääkymppiä. On todella kummallista, ettei tuota taitoa harjoitella esim. päiväkodissa tai peruskoulussa ollenkaan.

 

Meidän taustoista pähkinänkuoressa sen verran, että tytölläni diagnosoitiin alun alkaen selektiivinen mutismi. Hän oli silloin 6-vuotias. Myöhemmin olen saanut tietää, että varsinkin tytöillä mutismin takana piileskelee aspergerin syndrooma. Meillä oli näin. Vuosikausia käytiin toimintaterapiassa, leikkiterapiassa, taideterapiassa mutta mistään ei ollut apua. Vasta 13-vuotiaana löytyi ensimmäisen kerran apu siitä, että alotettiin masennuslääkitys. Pikkuhiljaa lukot ja solmut alkoivat aueta ja hän alkoi puhumaan. Ensin koulussa muille oppilaille ja pikkuhilaa myös aikuisille. Viimein oli sellainen tilanne, että lääkityksen sai lopettaa. Kunnes tosiaan toissa kesänä joudutiin aloittaa lääkitys uudelleen, masennuksen takia (mikä myös on tyypillinen seuraus mutistiselle/asperger tytölle.)

Kyllä mä ihan koko ajan oon kertonu tytölle, että miksi häntä nyt tutkitaan ja mikä tässä on se ongelma. Meillä vaan tahtoo suurin ongelma olla se, ettei tyttö itse halua myöntää, että hänellä mitään olisi. Ja silti kärsii. Siinä tuli sitten vastaan, että suostui aloittamaan lääkityksen. Eli toisaalta kyllä tietää, ettei ole ns. normaali, mutta toisaalta haluaa sen kieltää.