Nuupelo
Niin, mun ihana rakas taapero (22kk) on heittäytynyt ihan hirviöksi. Puf vaan ja jonnekin hävis se ihana pieni tyttönen jonka kanssa jokainen hetki oli aina laatuaikaa. Eilen illalla olin niin hajallaan, että itkin koko myöhäisen illan. TUli mitta täyteen.
Koko viikko ollu ihan hirveä. Kaikki on ei, ei, ei, ei. Kynsii, läpsii, kirkuu, heittäytyy lattialle, rimpuilee, missään ei saa auttaa, ruuat heittää mihin sattuu eikä syö. On tosi ilkeä muille lapsille, vieläpä agressiivinen ko hemmetti. Hyökkää toisten lasten kimppuun raivoisasti naamasta repimään. Oon koko viikon pyydelly anteeksi muilta äideiltä ja lapsilta hirviöni käytöstä. Tai oikeestaan jo kuukauden, mutta erityisesti nyt tän kuluneen viikon aikana. Oon antanu kurinpalautusta ja purru hammasta etten hyppää kohta ikkunasta tai läppäse lasta. Eilen 1,5h suoraa raivokasta ja agressiivista huutoa yhteen pötköön ja musta tuntu että silmissä jo sumenee ja päässä naksahtaa. Ja siis ton 1,5 huudon lisäksi koko päivä on enemmän tai vähemmään kädenb vääntöä joka pienestä asiasta. Aamu alkaa tapellen ja koko päivä menee iltaan asti samaa linjaa.
Eilen tuntu, etten kestä enää. On niin ikävä sitä mun hyväntuulen tyttöä joka täälä saman katon alla eli vielä pari kuukautta taka perin. Eilen tuntu, että lähetän mielelläni koko tenavan kuuhun ja takasi ja hetkeen jo vihasin omaa lastani. Ihan kauhea tunne kun lapsi on aina ollu mulle kaikki kaikessa enkä olis ikinä kuvitellu että voisin tuntea näin. Mutta viikko on ollu jotain niin käsittämätön. Oon ollu kipee ja hoitanu lapset yksin kauheessa räkätaudissa mikä sekin on tietty pahentanu tilannetta. Esikon tiheät yöheräilyt/tankkaustauot rassaa tietty myös.
Luoja sentään että oli paha mieli. Kuinka voi tuntea jotakin tuollaista omaa lastaan kohtaan???????? Voiko yks, suomeksi sanottuna, saatanan uhmaikä olla näin hemmetin rankkaa??????????????? Kuukausi sitten en olis ikinä uskonu että mun perustyytyväinen tyttö voisi muuttua näin. Luoja, sanokaa mulle että se mun rakas oma tyttö tulee vielä joskus takaisin. Ja että meillä on taas mukavaa ja ihanaa yhdessä.
Koko viikko ollu ihan hirveä. Kaikki on ei, ei, ei, ei. Kynsii, läpsii, kirkuu, heittäytyy lattialle, rimpuilee, missään ei saa auttaa, ruuat heittää mihin sattuu eikä syö. On tosi ilkeä muille lapsille, vieläpä agressiivinen ko hemmetti. Hyökkää toisten lasten kimppuun raivoisasti naamasta repimään. Oon koko viikon pyydelly anteeksi muilta äideiltä ja lapsilta hirviöni käytöstä. Tai oikeestaan jo kuukauden, mutta erityisesti nyt tän kuluneen viikon aikana. Oon antanu kurinpalautusta ja purru hammasta etten hyppää kohta ikkunasta tai läppäse lasta. Eilen 1,5h suoraa raivokasta ja agressiivista huutoa yhteen pötköön ja musta tuntu että silmissä jo sumenee ja päässä naksahtaa. Ja siis ton 1,5 huudon lisäksi koko päivä on enemmän tai vähemmään kädenb vääntöä joka pienestä asiasta. Aamu alkaa tapellen ja koko päivä menee iltaan asti samaa linjaa.
Eilen tuntu, etten kestä enää. On niin ikävä sitä mun hyväntuulen tyttöä joka täälä saman katon alla eli vielä pari kuukautta taka perin. Eilen tuntu, että lähetän mielelläni koko tenavan kuuhun ja takasi ja hetkeen jo vihasin omaa lastani. Ihan kauhea tunne kun lapsi on aina ollu mulle kaikki kaikessa enkä olis ikinä kuvitellu että voisin tuntea näin. Mutta viikko on ollu jotain niin käsittämätön. Oon ollu kipee ja hoitanu lapset yksin kauheessa räkätaudissa mikä sekin on tietty pahentanu tilannetta. Esikon tiheät yöheräilyt/tankkaustauot rassaa tietty myös.
Luoja sentään että oli paha mieli. Kuinka voi tuntea jotakin tuollaista omaa lastaan kohtaan???????? Voiko yks, suomeksi sanottuna, saatanan uhmaikä olla näin hemmetin rankkaa??????????????? Kuukausi sitten en olis ikinä uskonu että mun perustyytyväinen tyttö voisi muuttua näin. Luoja, sanokaa mulle että se mun rakas oma tyttö tulee vielä joskus takaisin. Ja että meillä on taas mukavaa ja ihanaa yhdessä.