Mä voin myöntää ihan suoraan että mä olin nuorempana samanlainen kuin savanna. En muista tarkkaan minkä ikäinen hän on tällä hetkellä, mutta itse täytän pian 28v, ja muistaakseni olen häntä vanhempi.
Mäkin elin vielä neljä vuotta yhtä pinnallisessa arvomaailmassa, missä raha, vaikutusvalta, juhliminen, hyvältä näyttäminen ja suosittuna pysyminen olivat ensisijalla mihinkään muuhun verrattuna. Toki mullakin oli mielettömän hauskaa tuohon aikaan, biletin, matkustin ja shoppailin kuin huomista ei olisi. Mullakin oli rikas vanhempi rakastaja, mutta sen syvempi se suhde ei kyllä ollut kummallekaan, molemmat olivat mukana puhtaasti hyötymielessä. Mutta jo silloin mut valtasi välillä ihan mielettömän tyhjä olo. Vaikka kuinka kannoin uusia tavaroita kotiini, en muuttunut onnelliseksi. Kokemuksia sain kyllä, monia upeita, mutta en laskisi että mulla ois ollut täysvaltaisen tyydyttävä elämä.
Mulla oli ulkoisesti kaikki, mutta kaikki oikeasti tärkeä puuttui. Ei mulla ollut ystäviä joita ois aidosti kiinnostanut mun asiat, tai edes mitä mulle kuuluu. Itsekään en ollut kovin kummoinen ystävä, näin tutujani vain jos siitä oli mulle jotain hyötyä. Itseäni huonompana pitämilleni olin hyvin tyly, ellen jopa julma, ja miehiä pyöritin montaa kerralla.
Sitten tapasin tulevan mieheni. Ensimmäisen vuoden mä olin hänellekin ihan kamala. Huusin ja tappelin jos asiat ei menneet kuten halusin, kiristin ja uhkailin, vaadin huomiota ja hemmottelua ja olin mustasukkainen. Kunnes jotain tapahtui, ja aloin rauhoittumaan. Aloin viihtyä enemmän kotona, ja shoppailukin rauhottui. Meni vielä vuosi, ja aloimme odottaa ensimmäistä lastamme. Tässä vaiheessa mä aloin palaamaan takaisin kuolevaisten pariin. Voin kertoa että tuntui todella pahalta kun aloin tajuamaan mikä ihmishirviö olin muita kohtaan ollut. Lopulta se tuntui niin kauhealta, että sairastuin synnytyksen jälkeen masennukseen. Tavallaan onneksi, sillä mä olin suunnitellut etten ainakaan aio jäädä kotiin makaamaan.
Lopulta kun itse masennus poistui, tajusin viihtyväni siitäkin huolimatta paremmin kotona, vauvan kanssa. Minulla oli nyt joku jolle olin maailman tärkein, ja vaikka sekin oli enemmän kuin osasin pyytää, mulla oli myös maailman kiltein ja auttavaisin, luotettava ja rakastava mies. Vaikka hän ei ole rikas, eikä me juosta pää kolmantena jalkana ympäri maapalloa, mä olen silti onnellisempi kuin ikinä. Ja jos ajattelisin yhä samoin kuin villeinä nuoruusvuosinani, en osaisi arvostaa tätä nykyistä elämääni yhtään.
Onneksi mä siis heräsin omasta hysteriastani, ja ennen kaikkea ylemmyydentunteestani, sillä muuten mä olisin edelleen tuolla maailman turuilla juoksemassa maallisen mammonan ja ulkonäön perässä. Samaa toivon myös savannalle, täydestä sydämestäni.
