Tekisi mieli hakata tuota taaperoa.

Olen niin todella poikki tuohon jatkuvaan huutoon ja kitinään. Ja pahantekoon. Eikö se voisi nukkua edes puolen tunnin päiväunet. Pinna on niin kireällä, että tekisi mieli lyödä sitä kovaa. En jaksa enää yhtään.

Mikään ei myöskään kiinnosta. Jos kuuluu joku rikkoutumisen ääni - aivan sama. Jos taapero juoksee kuraisilla ulkokengillä matolle - aivan sama.

Olen niin loppu ja poikki tähän omaan pahaan oloon ja jatkuvaan yksinoloon, että haluan kuolla. Miksi juuri minun elämäni piti mennä näin päin helvettiä? Miksi ei kenenkään muun? Miksi kaikki ystävät elävät unelmaperheissään ihanan miehen kanssa.

Haluan vain kuolla.

 

Tylsä vastaus, mutta mitä jos hakisit apua ennenkuin jotain pahaa tapahtuu? Ihan rohkeasti.

 

Hae apua hyvä ihminen!!

Jos yhtään helpottaa niin mun ex yritti viikko sitten tulla kirveen kanssa ulko-ovestani läpi.
Että paskaa sitä on muillakin. Mutta ei sitä lapseen/lapsiin pidä purkaa.

 

Yritä nähdä asioita pidemmällä tähtäimellä. Valo paistaa kyllä tunnelin päässä ja tulet vielä kiittämään itseäsi siitä, että kestit rankat hetket lapsesi kanssa. Etsi juttuseuraa itsellesi, yritä saada jotenkin nukutuksi (pyydä apua lasten hoitoon) ja rentoudu.

 

Uskon ettet ole todellakaan yksin vaan jaksamisen kanssa taistelevia on paljon. Saisitko tukea jostakin? Yksin ei tarvitse pärjätä eikä yksin tarvitse jaksaa kaikkea vaikka meillä tällainen yksin pärjäämisen kulttuuri onkin kovassa täällä Suomessa. Nimim. Aina olen ollut huono pyytämään apua. Sillonkin kun olisin oikeasti tarvinnut sitä.

 

Yhdysvalloissa, missä äidit ovat kotosalla, kokoontuvat he päivisin yhteisiin juttuihin ja siinä kulttuurissa on ihan OK mennä naapuriin pyytämään apua. Onko meillä niin, että äidit on peloteltu olemaan sisällä ja ei uskalleta pyytää lähimmäiseltä apua?

 

Jos asut pk-seudulla tuun heti huomenna auttamaan, vaikka itellä onkin kaksi alle 1,5v. lasta.. Jokatapauksessa soita neuvolaan heti ja kysy mitä apua on tarjolla asuinpaikallasi. Älä lyö, se vaan tekee taaperosta vielä pahemman. Todnäköisesti hän huomaa pahan olisi ja yrittää kiukuttelulla ja pahantekemisellä saada vain huomiotasi. Näin ainakin meilläkin käy jos äitillä huono päivä. Ei onneksi jatkuvaa.. Tsemppiä ja halaus!

 

Hanki apua. Ei ole mitään hävettävää siinä ettei jaksa. Jos asuisin sinun naapurissasi tulisin heti ja ottaisin muksun hoitoon, ihan niin pitkäksi aikaa kun apua tarvitsisit. Kummallista ettei meillä riitä aikaa/halua auttaa toisiamme :/ Itsellä ei lapsia vaikka pidän lapsista kovasti, ja raukkautta riittäisi suunattomasti. Mutta kun tilanne on mikä on, pyrin jakamaan hoivaviettini ja lapsirakkauteni muiden lapsille Kunhan joku sen kaiken saa, ei sen tarvitse olla oma lapsi. Mielummin olen apuna kun on aikaa ja halua.

Sanoisin että tarvitset todella hengähdystauon! Ja kukaan ei ole superäiti.

 

Olen niin todella poikki tuohon jatkuvaan huutoon ja kitinään. Ja pahantekoon. Eikö se voisi nukkua edes puolen tunnin päiväunet. Pinna on niin kireällä, että tekisi mieli lyödä sitä kovaa. En jaksa enää yhtään.

Mikään ei myöskään kiinnosta. Jos kuuluu joku rikkoutumisen ääni - aivan sama. Jos taapero juoksee kuraisilla ulkokengillä matolle - aivan sama.

Olen niin loppu ja poikki tähän omaan pahaan oloon ja jatkuvaan yksinoloon, että haluan kuolla. Miksi juuri minun elämäni piti mennä näin päin helvettiä? Miksi ei kenenkään muun? Miksi kaikki ystävät elävät unelmaperheissään ihanan miehen kanssa.

Haluan vain kuolla.

Tulin äsken ihan sattumalta lukemaan tätä palstaa ja luin viestisi. Tuntuu tosi pahalta puolestasi ja mietin että voisinko jotenkin auttaa. Ymmärrän hyvin tuntemuksiasi, vaikka mulla itselläni ei edes ole lapsia.

Tuosta viestisi loppuosasta päättelen, ettei hankala lapsi ole ainoa ongelma elämässä, vaan ennemmkin piste iin päälle. Ilmeisesti parisuhde ja muu sosiaalinen elämä ovat vähäistä tai niiden suhteen on ongelmia? Oletko töissä vai kotona lapsen kanssa? Onko läheisiä tai ystäviä, joilta voisit pyytää apua? Voiko lapsen isältä saada apua?

 

Ja usko pois! Kyllä näillä sun sanomallasi "unelmaperheilläkin" on omat ongelmansa. Kaikilla on. Pärjäät kyllä. Mutta nyt pitää miettiä mikä olisi ensimmäinen askel?

Tarvitset ilmeisest myös sosiaalista elämää, oletko kotona vain koko ajan lapsen kanssa yksinään?

 

Ystävä rakas, hae apua. Se että haet apua ja että olet väsynyt ei tee susta huonoa äitiä. Eihän ihminen ole mikään robotti, joka jaksaa mitä vaan, väsymättä, loputtomiin. Kyllä sulla on lupa olla väsynyt ja varmasti saat apua, kun vaan rohkeasti sitä haet. Sinuna kysyisin neuvolasta ihan ekana, että miten toimitaan.

 

Taas huomaa miten paljon parempaa on elää totaaliyhärinä. Lapset on pelkästään omat eikä mitään säätämisiä niistä.

 

Tiedostanet etteivät tunteesi ole enää normaalin rajoissa? Jos et, niin nyt sen kuulet: tunteesi eivät ole enää normaalien tunnevaihtelujen rajoissa.

Tarvitset apua! Soita neuvolaan ja kerro mitä olet kertonut täällä.

 

esim perhetyöntekiä voisi auttaa,mene puhumaan olostasi kyllä apua saat!!