[QUOTE="Maija";29762966]Muistan itsekin nuo ajat. Aloin seurustella miehen kanssa, jolla oli 3 v. poika. Siitä on 15 vuotta ja poika on nyt 18 v. Olemme siis yhä yhdessä miehen kanssa ja poika asuu luonamme edelleen puolet ajasta kahden viikon jaksoissa. Alussa meillä meni noin vuosi sulassa sovussa pojan kanssa. Hän selvästi piti minusta, sanoi kerran jopa, että "toivoisin, että olisit mun äiti". Toinen yhteinen vuotemme olikin todella rankka. Olin itse mustasukkainen. Tunsin, että mies rakastaa poikaa enemmän kuin minua. Koin, että silloin 4 v poika yritti savustaa minua matkoihini. Jälkikäteen ajateltuna nämä olivat hyvin luonnollisia reaktioita kummaltakin. Minun takiani poika ei saanut isää kokonaan itselleen. Hänen piti myös mukautua minun sääntöihini. Kukapa sellaisesta pitäisi. Minun piti jakaa elämäni rakkaus, ihana mieheni, pojan kanssa. Pojan olemassaolon takia myös miehen ex ujuttautui elämäämme. Kukapa sellaisesta pitäisi. Uusperheiden alut ovat aina rankkoja, se vain kuuluu asiaan. Jos alku hoidetaan hyvin, se vain vahvistaa liittoa. Meillä kävi niin. Uusperheessä rakkaus on monimutkaisempaa, tunteet ristiriitaisia. Me selvittiin sillä, että puhuimme miehen kanssa asioista niin kauan kuin tarvitsi. Hänelle oli varmasti rankkaa kuulla, mitä tunteita poika minussa herätti. Kaikenlaiset säännöt ovat keskusteltavissa ja yhdessä vanhempien kanssa sovittavissa. JOhinkin asioihin voi ottaa lapsia mukaan pättämään, varsinkin kun ovat isompia.
Hain itse vuosien varrella parinkin otteeseen "työnohjausta" äitipuoleuteen. Kaupungin perheterapiasta ja kirkon perheasiain neuvonnasta. Se auttoi.
Kaksi kardinaalimokaa, jota äitipuolen pitää välttää: isän ja lapsen suhdetta ei saa hankaloittaa. Lapsen äitiä ei saa haukkua lapselle.[/QUOTE]
Huippuhyvä teksti!!!:heart:
Ihanasti selvisitte!:heart:
Nostan hattua, olet todella fiksu ihminen. Hait jopa apua, perhe selvästi merkitsee sinulle todella paljon!