Voitko sanoa olevasi oikeasti onnellinen?

Mä en ole onnellinen. Elämässä on tapahtunut aika paljon kaikkea ikävää, jotka on jääneet painolastiksi mielen pohjille. En osaa elää niin, etteikö tapahtuneet varjosta aina jollain lailla.

Murehdin ihan liikaa lasten asioita, murehdin omaa vanhenemista. Mulla on koko ajan olo, että elän elämäni kokematta mitään. Kokematta siis mitään ihanaa. Vaikka sen ihanan pitäis olla sitä joka päiväistä elämää, en osaa sitä niin ottaa.

Tiedän, tällä menolla huomaan olevani pian vanha ja katkera nainen. Pitäis vissiin uskaltaa ottaa elämä haltuun..........

 

[QUOTE="Suru";23294774]...mä en tarkoita huolilla ja murheilla nyt sitä, että auto meni rikki/maito on loppu/tuli riitaa miehen kanssa yms arkipäivää vaan ihan oikeita huolia. Sellasia, mitkä muuttaa elämää ja keää sydämeen kiviä. Musta tuntuu, että suurin osa tässä ketjussa puhuu ihan eri luokan suruista. Mutta ok, joku voi siis olla onnellinen, vaikka elmässä olisi tapahtunut mitä.[/QUOTE]
Riittääkö puolison kuolema? Parin parhaan ystävän kuolema? Oman lapsen vammaisuus? Oma pitkäaikainen ja parantumaton sairaus? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä onnellisemmaksi tunnen itseni juuri siksi, että ne "maito on loppu" -jutut ei aiheuta enää murhetta vaan korkeintaan ärsyttävää harmia.

 

[QUOTE="Suru";23294774]...mä en tarkoita huolilla ja murheilla nyt sitä, että auto meni rikki/maito on loppu/tuli riitaa miehen kanssa yms arkipäivää vaan ihan oikeita huolia. Sellasia, mitkä muuttaa elämää ja keää sydämeen kiviä. Musta tuntuu, että suurin osa tässä ketjussa puhuu ihan eri luokan suruista. Mutta ok, joku voi siis olla onnellinen, vaikka elmässä olisi tapahtunut mitä.[/QUOTE]

No ne asiat mitä minä tarkoitin vastoinkäymisillä ovat esim. isäni kuolema, läheisen alkoholismi jne. Ja minun onnellisuuteni on juuri sitä, että tiedän elämän kantavan silti. Ei sitä, että olen jatkuvasti suu messingillä.

 

Riittääkö puolison kuolema? Parin parhaan ystävän kuolema? Oman lapsen vammaisuus? Oma pitkäaikainen ja parantumaton sairaus? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä onnellisemmaksi tunnen itseni juuri siksi, että ne "maito on loppu" -jutut ei aiheuta enää murhetta vaan korkeintaan ärsyttävää harmia.

Riittääkö mihin? Siis toki, kaikille ne asiat mitkä kiviä kerää on erilaisia. Hienoa, jos olet onnellinen noista huolimatta.

 

[QUOTE="Suru";23294774]...mä en tarkoita huolilla ja murheilla nyt sitä, että auto meni rikki/maito on loppu/tuli riitaa miehen kanssa yms arkipäivää vaan ihan oikeita huolia. Sellasia, mitkä muuttaa elämää ja keää sydämeen kiviä. Musta tuntuu, että suurin osa tässä ketjussa puhuu ihan eri luokan suruista. Mutta ok, joku voi siis olla onnellinen, vaikka elmässä olisi tapahtunut mitä.[/QUOTE]

Mitkä sitten kelpaa huoliksi? Sairaudet, kuolema..? On koskettanut liiankin moni asia aivan liian läheltä, mutta silti olen erittäin onnellinen koska mulla on kaikki tärkeimmät asiat kunnossa, rakkaat ympärillä, pääasiallisesti suht vakaalla pohjalla elämä, kaikesta selvitty, miksi en olisi onnellinen?

 

[QUOTE="Suru";23294861]Riittääkö mihin? Siis toki, kaikille ne asiat mitkä kiviä kerää on erilaisia. Hienoa, jos olet onnellinen noista huolimatta.[/QUOTE]
Asioiksi, jotka muuttavat elämää ja keräävät kiviä sydämeen

Mulla on kaksi tapaa elää tämä elämäni: katkeroitua tai katsoa huomiseen. Valitsin jo aikoja sitten jälkimmäisen. Haluan olla onnellinen enkä katkera. Molempiin elämäni tarjoaisi kyllä hyvän perustan.

 

Niin en ole varma, mimmoisista murheista itse puhut, mutta itse menetin kotitalon ja masuvauvan samalla viikolla ja siitä muutaman kuukauden päästä tärkeän perheenjäsenen. Mm. nämä siis viimeisen puolen vuoden aikana. Kuitenkin olen nyt taas onnellinen, toki meni joitankin päiviä aika onnettomana.

 

Voin sanoa. Olen ihan pohjattoman onnellinen. Tyytyväinen elämääni monilla tavoin. Vastoinkäymisiä on ollut, mutta nyt on kaikki hyvin. :heart:

 

[QUOTE="Suru";23294774]...mä en tarkoita huolilla ja murheilla nyt sitä, että auto meni rikki/maito on loppu/tuli riitaa miehen kanssa yms arkipäivää vaan ihan oikeita huolia. Sellasia, mitkä muuttaa elämää ja keää sydämeen kiviä. Musta tuntuu, että suurin osa tässä ketjussa puhuu ihan eri luokan suruista. Mutta ok, joku voi siis olla onnellinen, vaikka elmässä olisi tapahtunut mitä.[/QUOTE]

Saako kysyä millasia asioita sulle/läheisillesi on tapahtunut? Itse ehkä mietin samoin kuin sinä ja kokemukset ovat rankkoja myös. Olisi vaan hyvä päästä peilaamaan asioita jonkun kanssa johon voi ehkä samaistua sillä nyt koen olevani usein hirmu yksin ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Eli haluaisitko avata edes vähän omaa tilannettasi?

 

Vastoinkäymisistä huolimatta voi olla pohjimmiltaan onnellinen.

Tätä olin juuri sanomassa...

 

Kuinka kliseiltä se kuulostaakaan, mutta kyllä se onnellisuus lähtee lopulta asenteesta. Vaikka ois mitä paskaa satanu niskaan koko elämän ajan niin voi olla onnellinen.

 

[QUOTE="Suru";23294774]...mä en tarkoita huolilla ja murheilla nyt sitä, että auto meni rikki/maito on loppu/tuli riitaa miehen kanssa yms arkipäivää vaan ihan oikeita huolia. Sellasia, mitkä muuttaa elämää ja keää sydämeen kiviä. Musta tuntuu, että suurin osa tässä ketjussa puhuu ihan eri luokan suruista. Mutta ok, joku voi siis olla onnellinen, vaikka elmässä olisi tapahtunut mitä.[/QUOTE]

Itse ainakin olen omassa elämässäni kokenut esimerkiksi puolison väkivaltaisuuden, puolison ja toisen perheenjäsenen vakavan mt-ongelman ja päihteidenkäytön, huolen lapseni vammautumisesta ja/tai kuolemasta, monen läheisen kuoleman.. en tiedä minkä luokan suruista sinä puhut, mutta itse koen, etteivät omat suruni ainakaan ole ihan verrannollisia auton rikkoontumiseen. Muuttavathan nuo surut elämää. Mutta en niistä kiviä sydämeeni kerään. Ennemminkin arvokkaita muistoja, tärkeitä muistutuksia siitä, miksi onni on niin kallisarvoista.

 

Vastoinkäymisistä huolimatta voi olla pohjimmiltaan onnellinen.

Nimenomaan näin! Mun elämässä ja mun ympärillä on tapahtunut todella surullisia asioita, mutta just nyt mä sanoisin olevani äärimmäisen onnellinen ja onnekas. Olen myös kärsinyt vakavan masennuksen ja tietoisuus siitä miten paha olo voi olla, saa mut nauttimaan tästä hetkestä.

 

Ei onnellinen ihminen ole välinpitämötän tai itsekäs. Minusta onnellinen ihminen luottaa siihen, että kaikki vielä kääntyy hyväksi. vaikka on hetkiä, etyä siihen ei jaksa luottaa, niin ne menee kuitenkin ohi ja se perusluottamus siellä jossain nostaa päätään. Ei elämästä selviä hengissä kumminkaan

Tolleen mä ehkä kuvailisin sitä onnellisuutta;että on perusluottamus elämään.
Väittäisin ite olevani onnellinen.Tottakai olen surullinen ja onneton silloin kun jotain pahaa tapahtuu mutta enemmän mun elämässä on niitä onnen hetkiä eli sen perusteella sanoisin olevani onnellinen.

Ja musta tuntuu että vähemmän stressaavat ihmiset on niitä onnellisia.Ei välinpitämättömiä,mutta sellaisia jotka ei lannistu ja masennu jokaisesta vastoinkäymisestä.

 

Minäkin ajattelisin asian olevan niin, että vastoinkäymisistä ja suruistakin huolimatta olen nimenomaan pohjimmiltani onnellinen. Elämäni koen olevan yksi suuri onnenhetki, johon on sattunut ja joskus varmaan tulee vielä sattumaankin jotain vastoinkäymisiä.

 

Saako kysyä millasia asioita sulle/läheisillesi on tapahtunut? Itse ehkä mietin samoin kuin sinä ja kokemukset ovat rankkoja myös. Olisi vaan hyvä päästä peilaamaan asioita jonkun kanssa johon voi ehkä samaistua sillä nyt koen olevani usein hirmu yksin ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Eli haluaisitko avata edes vähän omaa tilannettasi?

Lähisukulaisen murha, lähisukulaisen itsemurha, perheenjäsenen itsetuhoinen käytös. Pahinta on sen katsominen mitä nuo asiat tekee mun vanhemmille ja isovanhemmille, koko suvulle. Kaikki elää kuin sumussa.
Noiden lisäksi on tietenkin ne normaalit kuolemat ja sairaudet joista pääsee yli.

 

Asioiksi, jotka muuttavat elämää ja keräävät kiviä sydämeen

Mulla on kaksi tapaa elää tämä elämäni: katkeroitua tai katsoa huomiseen. Valitsin jo aikoja sitten jälkimmäisen. Haluan olla onnellinen enkä katkera. Molempiin elämäni tarjoaisi kyllä hyvän perustan.

Tuohon katkeruuteen haluan tarttua, koska se on oikeasti hyvin merkittävä asia. Minäkin voisin olla katkera tuhotusta lapsuudestani, huonoista korteista jotka sain ja monista muistakin asioista. Mutta en halua! Haluan sen sijaan ajatella kuinka nekin ovat vahvistaneet minua, muokanneet sellaiseksi kuin olen. Auttaneet pääsemään tähän missä olen nyt, onnellinen ja elämän perusasiat kunnossa.
Suru kuuluu elämään siinä missä ilokin, ja joskus siinä täytyy hetki oikein kunnolla rypeä. Mutta sen jälkeen voi suhtautumisensa itse valita, nouseeko ylös vai jääkö makaamaan?

 

Näin voisin sanoa.
Tosin olen "vähään" tyytyväinen, tylsän tyytyväisyydenkin lasken onneen kuuluvaksi
Koetan keskittyä sisäisen rauhan löytämiseen. Voi olla, etten sitä koskaan saavuta, mutta ainakin olen yrittänyt. Sisäinen rauha, siihen pyrkiminenkin, auttaa elämän vaikeissakin karikoissa.

 

Oman elämäni pahin murhe oli pikkuveljeni itsemurha josta tulee kuluneeksi kohta 4v. Kyllä voin sanoa sen muuttneen elämää - niin omaani kuin muidenkin perheenjäsenten - ja kerännen meille kaikille melkoisen painolastin sydämeen. tuon tapahtuman aikaan en olisi voinut sanoa olevani onnellinen, mutta onneksi vuodet ja asian käsittely ovat pikkuhiljaa keventäneet tuota painolastia. Kokonaanhan tuo kipu ei koskaan poistu, mutta se muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään.

Muut isommat surut elämässäni ovat olleet kahden vanhemman lapseni vammaisuus. Noiden kohdalla onnellisuus ei kuitenkaan kadonnut missään vaiheessa, vaikka ne kovia paikkoja olivatkin ja toki muuttivat elämän monilta osin. huoli tulevasta seuraa mukana, mutta onneksi senkin kanssa voi oppia elämään.

Olen Keittiönoidan tavoin onnekas koska nuo isommat huolet ovat vapauttaneet monista pienistä murheista ja opettaneet näkemään kaikkea kaunista mitä elämääni kuuluu juuri tänään. Kyllä, olen onnellinen enkä tiedä olisinko yhtään tämän onnellisempi vaikka veljeni eläisi ja lapseni olisivat terveitä.

 

[QUOTE="Suru";23294774]...mä en tarkoita huolilla ja murheilla nyt sitä, että auto meni rikki/maito on loppu/tuli riitaa miehen kanssa yms arkipäivää vaan ihan oikeita huolia. Sellasia, mitkä muuttaa elämää ja keää sydämeen kiviä. Musta tuntuu, että suurin osa tässä ketjussa puhuu ihan eri luokan suruista. Mutta ok, joku voi siis olla onnellinen, vaikka elmässä olisi tapahtunut mitä.[/QUOTE]

Hmph.Musta tää sun kommenttis kuulostaa vähän ylimieliseltä.tyyliin "te ette tajua elämästä mitään" tai teidän surut ei ole niitä isoja,oikeita suruja...Ja ihmiset on niin erilaisia kaikki kokee asiat erilailla.Tietenkään sitä että auto menee rikki ei voi verrata vaikka läheisen kuolemaan..Mutta taas sen läheisen kuoleman voi jokainen kokea ihan erilailla.

 

[QUOTE="Suru";23294994]Lähisukulaisen murha, lähisukulaisen itsemurha, perheenjäsenen itsetuhoinen käytös. Pahinta on sen katsominen mitä nuo asiat tekee mun vanhemmille ja isovanhemmille, koko suvulle. Kaikki elää kuin sumussa.
Noiden lisäksi on tietenkin ne normaalit kuolemat ja sairaudet joista pääsee yli.[/QUOTE]

Vaikka tapahtumahetkellä tapahtumat ja sitä kautta suru lamauttaa ja tuntuu ylitsepääsemättömältä, ei melkeinpä mikään ole ellei siitä itse sellaista päätä tehdä. Se kuulostaa varmasti kliseeltä, mutta mistä tahansa pystyy tekemään itselleen voimavaran kun käy suruprosessin vaihe vaiheelta läpi ja varsinkin yhdessä läheisten tai muun vertaistuen kanssa käsittelee asiat ja ajan kanssa päästää niistä irti. Se on varmasti pitkä prosessi ja noinkin kamalat tapahtumat tuovat välillisesti paljon lisää surua ympärille, mutta sen ei silti tarvitse olla se lopullinen olotila, kaikki aina huonosti eikä koskaan enää onnea.

Voimia.

 

Onnellisuus on asennekysymys eikä mitään muuta. Toisena päivänä olen onnellisempi kuin toisena. Tulevat työkuviot huolettavat, mutta elämä kantaa. Ruokaa on pöydässä, vaatteita kaapit pullollaan, katto pään päällä ja 3-vuotias terve ja elämäntäyteinen ilolintu herättämässä uuteen päivään.

 

Mä ainakin olen todella tajunnut onnen ja onnellisuuden merkityksen vasta vakavien iskujen myötä. Kun niistä on päässyt ylös ja eteenpäin, on osannut arvostaa sitä mitä on ja voin sanoa, että todella oon onnellinen vaikka elämässä on läsnä myös se toinen puoli. (Itselläni ehkä isoimmat jutut on olleet omat mielenterveyden häiriöt, miehen lapsuudenperheen ongelmat, syntymättömän lapsen kuolema ja kriisit avioliitossa.) Mulle myös merkkaa tosi paljon se, että miehen kanssa yhdessä on selvitty näistä ja että perheenä on selvitty. Mm. siitä se onnellisuus syntyy.

 

Minä ajatttelen oikeastaan onnellisuuden ja tyytäväisyyden olevan aika lähellä toisiaan. Minulle ei onnellisuus ole mitään sellaista jatkuvaa hehkutusta ja hekuman tunnetta. Vaan sellaista arjen keskellä olevaa onnea. Sellaista, joka hetkittäin hukkuu arjen aherruksessa, mutta on olemassa silti- sellaista - elämä on ihanaa- kun sen oikein oivaltaa onnea.=)
Kivuilta ja sydämen kiviltä, en ole välttynyt täysin minäkään. Vaikka autoni ei ole koskaan hajonnutkaan, sillä sellaista minulla ei ole edes ollut. Ei elämä ole kohdellut silkkihanskoin, mutta ei jatkuvasti ohdakkeinkaan suominut. Ne kivet ja kivut joiden kanssa olen elänyt, ovat ehkä tehneet sisimmän sellaiseksi, ettei onnelle aseta niin suuria "vaatimuksia " tai elämälle yleensä. Sellainen tyytyväinen ja riittävän onnelllinen on mielestäni hyvä=).

 

[QUOTE="Suru";23294994]Lähisukulaisen murha, lähisukulaisen itsemurha, perheenjäsenen itsetuhoinen käytös. Pahinta on sen katsominen mitä nuo asiat tekee mun vanhemmille ja isovanhemmille, koko suvulle. Kaikki elää kuin sumussa.
Noiden lisäksi on tietenkin ne normaalit kuolemat ja sairaudet joista pääsee yli.[/QUOTE]

Tuo sumu on tuttua, samoi se tuska kun näkee miten muut läheiset kärsivät. Liittyen siis veljen itsemurhaan. Monesti olen miettinyt että omien lasten sairaudet ovat toimineet minulle jonkinlaisena pelastajana. Ne ovat kuitenkin työllistäneet oman lapsiperheen arjen ja työn lisäksi niin paljon että jossain vaiheessa oli pakko valita kumpi on minulle tärkeämpää; jäädä kärsimään siihen suruun muiden kanssa vai mennä eteenpäin ja hyväksyä tapahtunut. Molempiin ei olisi voimat riittäneet.

Ehkä se on itsekkyyttä, jollain tasolla ainakin. Silti uskon että myös vanhemmilleni on parempi nähdä jäljelle jääneiden lasten elämän jatkuvan kuin että tuo kaikkien kohdalla pysähtyy.