Yksinäinen nainen keinohedelmöityksessä?

Heipä hei,

itse liityin tähän viestiketjuun loppusyksystä kun aloin hiljalleen selvitellä ja prosessoida tätä itsellisen naisen lapsen hankintaprosessia ja pakko sanoa, että ihan todella hyvä juttu seurata kaikkien vaiheita.

Omalla kohdalla lähtökohtaisesti ajatellut inseminaatiohoitoa, jos vain nyt kaikki ok sen puolesta, että ei estettä. Ensikäynnin lääkärillä hoitanut ja AMH-verikokeen ok tuloksin. Psykologilla kävin joulukuun puolivälissä ja sekin meni kivasti. Tähän saakka kaikki siis mennyt ilman ongelmia.
Seuraavaksi on edessä munajohtimien aukiolotutkimus kierron puolivälin paikkeilla sekä alku- ja loppukierron labrat. Sitten päätetään hoitomuoto.

Vähän toki tässä alkanut myös miettiä tuota IVF-hoitomuotoa, vaikka tuntuu yhtäkkiä hurjan isolta summalta. Olen lukenut tämän koko viestiketjun, mutta siitä on kyllä melkoisen kauan aikaa, niin olisikin kiva kuulla, kuinkakohan moni on onnistunut 1. inseminaatiolla?

Palkon onnea kaikille plussanneille ja onnea matkaan niille, jotka ovat vielä niin sanotusti alkutekijöissä - itseni mukaan lukien

 

Onnea Jolana nyytistä! Ja edelleen tsemppiä kaikille hoitojen aloitukseen/jatkoon

Täällä tuli tänään täyteen mahamöykkyä 8 viikkoa. Toissapäivänä ihmeteltiin ruudulta jelly beania, jolla sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Nyt on kuulema 96.4% mahdollisuus saada mahamöykky elokuussa syliin saakka Lääkäri totesi, että näkee minut ensimmäistä kertaa niin, että alan itsekin uskoa, että tästä jotain tulee Ei sillä, että olisin pessimisti Raskausoireita löytyy lähes kaikki ja päälle pari isoa ja vihlovaa (ja erittäin turvottavaa) keltarauhaskystaa, jotka estävät kaiken fyysisen (myös yskimisen).

Lääkäri ja hoitajat sanoivat, että odottavat minua seuraavan kerran syksyllä möykyn kanssa vierailulle (ellei kuulema sukset mene ristiin neuvolan kanssa, jolloin heiltäkin saa äitiysneuvolapalveluita). Onko kukaan päätynyt yksityiseen äitiysneuvolaan? Tuolla klinikalla sitä pitäisi aivan ihana hoitaja. Eniten mietityttää, että sillekin rahalle kyllä oikeasti olisi parempaa sijoistuskohdetta Ja sitten onko muualla tapana kiittää lääkäriä/muuta henkilökuntaa ja kiikuttaa nyyttejä näytille?

 

Paljon onnea Jolana pienokaisesta! Itse menisin myös tuohon IVF-hedelmöityshoitoon, mutta nyt on vaikea saada lainaa kun teen keikkatyötä. Rahoituspuoli siis pitäisi keksiä jostakin.

 

Heippa!
Tulenpa minäkin tänne katselemaan jälleen...suunnitelmissa tai unelmissa ois nyt pikkukakkonen tolle 1v 7 kk pojalleni.
Hän sai alkunsa ivf tuoresiirrosta ja pakkasessa ois 4 alkioo...

Jospa viel kuiteskin...apua.

 

Heippa. Pitkästä aikaa kurkkimassa. Onnea Jolana pikkuisesta. Sinne lastenvalvojalle pitää varata itse aika tai käy niin kuin mulle. En siis varannut aikaa, koska oli kesä ja kaikkea muuta niin ja puhelinaikana aina tuuttasi varattua. Mulle siis tuli kotiin kirjattuna kirjeenä mulle valmiiksi varattu aika ja lastenvalvoja oli jo asennoitunut siihen, että mä yritän jotenkin olla vahvistamatta isyyttä tahallani. Eli siis kannattaa varata itse niin pääsee helpommalla. Mukaan tarvitset isyyden selvittämisen keskeyttämistä varten lomakkeen, jossa siis todistetaan, että lapsi saanut allkunsa hoidoilla ja et luovuttaja ei ole suostunut isyyden tunnustamiseen. Paperin saat omalta klinikaltasi, jos et ole vielä sitä saanut. Itse jouduin soittamaan klinikalta paperia vasta lastenvalvojalla käynnin jälkeen, vaikka mulla oli kaikki muut hoitoihin liittyvät paperit mukana. Sitten, kun lastenvalvoja on saanut tämän lomakkeen hän tekee päätöksen isyyden selvittämisen keskeytämisestä ja päätös tulee aikanaan sulle kotiin.
Voih kun tekisi jo mieli mennä uudestaan hoitoihin yrittämään pikkusisarusta. Vielä ei ihan kuitenkaan ole sen aika. Minun vauski nyt 8kk ja hurjan kova vauhti päällä aamusta iltaan. Kohta meillä jo kävellään. Mihin tää aika oikeen menee..?

 

Heips! Löysin juuri tämän keskustelun ja liityn heti mukaan. Oma taustani on se että erosin noin 5 vuotta sitten ja melko heti sen jälkeen rupesin miettimään että tekisin lapsen yksin, Muutaman vuoden harkinnan jälkeen marssin klinikalle ja hoidot alkoivat heti,
Minulle tehtiin 4 inssiä, viimeinen inssi lääkityksellä. Mikään niistä ei johtanut raskauteen. Nyt olen pitänyt kuukaden taukoa ja nyt on alkamassa ivf. Ekan Bemfolan pistin eilen ja maanantaina on ensimmäinen ultra. Jännittää hirveesti...

 

Minä hoidin asian viime keväänä niin, että ensin soitin lastenvalvojalle, koska lomakkeissa ei ollut vaihtoehtoa "saanut alkunsa luovutussoluista, eikä minulle kerrota luovuttajan tietoja ja lapsellekin vasta täysi-ikäisenä", ja minulle sanottiin, että pitää varata aika lastenvalvojalle ja mennä paikan päälle. Hetken siinä ihmettelin puhelimeen, että miten ihmeessä tämä ei muka hoidu tässä puhelimessa, kun ei minulla tämän enempää tietoa isästä ole, mutta myönnyin sitten menemään lastenvalvojan vastaanotolle. Minulla ei ollut mitään papereita mukana, koska en ollut mitään papereita saanut. Lastenvalvoja kirjoitteli koneelle kertomukseni siitä että lapsi on saanut alkunsa sillä-ja-sillä kllinikalla luovutussoluista, ja printtasi paperin, jossa tarina oli ja joka sitten minun piti allekirjoittaa. Varoitteli siinä myös, että valtio voi ahdistella myöhemmin jos olen valehdellut, mutta minua ei nyt erityisesti kiinnostanut, koska ihan totta puhuin. Siinä se. Eli ei siellä tarvita mitään todisteita asiasta.

Taisinpa vielä kysyä, että jos minä pyydän, niin alatteko selvittämään sen luovuttajan identiteettiä, kun se olisi kyllä kiva minustakin tietää. Että minun puolestani saavat kyllä selvittää isyyden, minähän lähden välittömästi Tanskaan heti kun saan nimen selville. Eivät luvanneet selvittää.

 

Hei kaikki pitkästä aikaa !
Mulle tosiaan syntyi tytär viime vuoden toukokuun lopulla toisen inssin myötä, joten aika hiljaiseloa olen tämän palstan suhteen viettänyt. Olen nauttinut äärimmäisen paljon tuon pienen prinsessan olemassa olosta ja kotona olemisesta. Pikku hiljaa on kyllä alkanut mielessä pyörimään yhä enemmän ja enemmän, että toista lasta lähtisin jossain vaiheessa yrittämään. Nyt yritän kylläkin pistää jäitä hattuun jonkin aikaa ja keskittyä tähän mitä mulla nyt on. Toisen lapsen yritys olisi varmaan ajankohtaista alkuvuodesta 2018, jolloin pikku neitini olisi melkein kaksivuotias.

Nyt täytyy vaan fiilistellä teidän muiden kirjoitusten parissa ja toivottaa tietysti paljon paljon onnea kaikille yritykseen sekä niille joilla jo oma rakas siellä sylissä on . Voikaa hyvin!

 

Hei kaikki pitkästä aikaa !
Mulle tosiaan syntyi tytär viime vuoden toukokuun lopulla toisen inssin myötä, joten aika hiljaiseloa olen tämän palstan suhteen viettänyt. Olen nauttinut äärimmäisen paljon tuon pienen prinsessan olemassa olosta ja kotona olemisesta. Pikku hiljaa on kyllä alkanut mielessä pyörimään yhä enemmän ja enemmän, että toista lasta lähtisin jossain vaiheessa yrittämään. Nyt yritän kylläkin pistää jäitä hattuun jonkin aikaa ja keskittyä tähän mitä mulla nyt on. Toisen lapsen yritys olisi varmaan ajankohtaista alkuvuodesta 2018, jolloin pikku neitini olisi melkein kaksivuotias.

Nyt täytyy vaan fiilistellä teidän muiden kirjoitusten parissa ja toivottaa tietysti paljon paljon onnea kaikille yritykseen sekä niille joilla jo oma rakas siellä sylissä on . Voikaa hyvin!

Moikka Marketta82,

olipa kiva lukea viestisi, kun itse olen vasta alkutekijöissä (vasta oli eilen munanjohtimien aukiolotutkimus ja kaikki sen psta ok ja allekirjoitin hoitosuostumuspaperit), mutta viime viikon aikana ajatukset ovat pyörineet yhtäkkiä hieman pelonsekaisissa tunnelmissa: kuinka pärjäänkään yksin vauvan/lapsen kanssa, onko mulla oikeasti kunnon turvaverkostoa...

Olisi siis enemmän kuin kiva kuulla, kuinka jo yksin lapsen saaneet ovat jaksaneet. Kaikki on niin yhtä hehkutusta ennen kuin se käärö on siinä sylissä, mutta miten oikea arki ja kun on yksin vastuussa kaikesta eikä ole toista, jonka kanssa jakaa asioita.

Tämän vuoksi itse etenen kaikessa rauhassa, että ei ihan suin päin rytinällä ilman ajattelua Muuten tulee paniikki!

Tsemppiä kaikille yrityksissään

 

Mua on varmasti pienen vauvan kanssa elämisessä auttanut se, että olen ammatiltani mm. lastentarhanopettaja ja paljon toiminut alle kolmevuotiaiden kanssa. Eli jonkinlaista ajatusta siitä mitä vauvan kanssa oleminen tulee olemaan oli jo ennestään niin käytännön kuin teoriatiedonkin pohjalta. Toki pieni vastasyntynyt vauva on aina eri asia kuin vaikka kymmenkuinen. Vauvatkin on erilaisia ja toinen on (jos tällaista sanaa saa käyttää) kuormittavampi kuin toinen. Itselläni on mielestäni hyvin perus vauva eli pääsääntöisesti iloinen ja aurinkoinen tyttö joka on pienestä lähtien nukkunut varsinkin yöt pääasiassa hyvin (pari heräämistä/ yö). Tämän takia olenkin varmasti jaksanut hyvin ja uuvahdukset on olleet vain pieniä hetkiä. Itselleni olen tässä kahdeksan kuukauden aikana oppinut olemaan armollinen eli jos tuntuu siltä että väsyttää, niin sitten olen hyvällä omallatunnolla jättänyt vaikka imuroinnit siltä päivältä tekemättä, ottanut vähän suklaata ja imuroinut ehkä seuraavana päivänä tai sitä seuraavana . Aina ollaan selvitty eikä olla milloinkaan paskaan hukuttu .

Mulla on tietysti isona apuna ollut mun äiti, joka lapsen synnyttyä ja meidän sairaalasta kotiuduttua asui meidän luona, teki mulle ruoat, kävi kaupassa ja siivoili. Oma vauvani kun syntyi kiireellisellä sektiolla, niin en senkään takia olisi saanut kahteen viikkoon mitään vauvaa painavampaa saanut nostaa. Eli siinäkin mielessä oli älyttömän hienoa että äiti oli paikalla. Ai niin, sitten on tietysti se synnytyksen jälkeinen hormooniryöppy, mikä oman lisänsä teki noihin alun kotonaolo päiviin. Eli itku oli herkässä, ja vaikka tiesin että se hormooneista johtuu, niin enpä sitä silti osannut hillitä. Näin jälkikäteen naurattaa kun muistelen sitä, kun istuin vauvan kanssa olohuoneen sohvalla ja itkin meidän äidille huutoitkua että " mä en osaa edes pitää tätä lasta sylissä oikein kun mä imetän sitä ja mitä jos multa loppuu rinnoista maito kesken kaiken. Enhän mä voi lähteä kotoota mihinkään ilman, että mulla on varalta korvikkeet ja tuttipullot mukana" . Ja minä kun olin varma ennen lapsen syntymää että kunhan vaan synnytyksestä selviän, niin sitten kaikki menee kuin tanssi.

Eli onhan se aina tietynlaista opettelua vauvan kanssa oleminen, oli sitten ammattilainen tai ei. Tällä hetkellä meistä on hitsautunut tyttäreni kanssa täydellinen parivaljakko. Joskus jos tulee tilaisuus käydä yksin kaupassa, niin on ihan outo olo kun ei ole vauva mukana. Joka paikkaan mennään yhdessä ja kaikki asiat tehdään yhdessä, mikä on ainakin itselleni hyvin luontevaa.

Ehkä yhtenä neuvona voin antaa sen, että kun sen pienen rakkaan syliinne saatte, niin luottakaa itseenne. Neuvojia löytyy varmasti joka lähtöön, mutta niistäkin kun osaa suodattaa sellaiset neuvot, jotka tuntuu itselle hyviltä, niin hyvä siitä tulee .

 

Sellainen juttu tuli mieleen, että te jotka jo toista lasta olette yksin lähteneet yrittämään, niin pitääkö esim. aukiolotutkimus ja psykologin käynti tehdä uudelleen? Mietin että jos tähän kahden vuoden väli tulee ensimmäisen syntymän ja toisen lapsen yrittämisen välille ja jos käytän samaa klinikkaa .

 

Minulla kävi niin, että se niin kovin hyvä ja varma turvaverkko ei ollutkaan niin kovin hyvä, ja ihan yksin olen lapseni nyt hoitanut. Se ei kuitenkaan ole minusta ollut hankalaa. Alkuun oli työlästä, kun yritti saada imetystä onnistumaan kaikin mahdollisin keinoin ja eri instansseilta apua hakien, mutta kun se kaikista yrityksistä huolimatta ei onnistunut ja ammattilaisetkin totesivat ettei ole muita vaihtoehtoja jäljellä kuin korvike, elämä helpottui kovasti. Sen jälkeen ainoat tilanteet, joissa olisin apua kaivannut, ovat olleet lapsen sairastamiset. Silloinkin olisin tarvinnut vain henkistä tukea miettiessäni, pärjääkö vauva yön vai pitäisikö käydä lääkärillä näyttämässä. Vauvavuoden aikana lapsi oli jonkun toisen hoidossa alle 10 tuntia yhteensä, ja nekin olivat käytännön pakosta eivätkä muuten vain. En edes kaipaa olla lapsesta erossa, meillä on kivaa näin.

Asioitakin voi järjestää monella tavalla. Alkuun en käynyt kaupassa ollenkaan, vaan tilasin cittarista ruoat ja muut tavarat ilmaisella kotiinkuljetuksella. Vaavi vauvansänky oli kätevä, koska siinä vauvan pystyi ottamaan mukaan vaikka kylpyhuoneeseen siksi aikaa kun kävin suihkussa. Myöhemmin sitteri ajoi samaa virkaa, ja kun lapsi alkoi kiipeämään sittetistä pois, tuli lapsi kylpyhuoneeseen rattaissa valjailla kiinnitettynä. Riittävä lelukasa mukaan sänkyyn/sitteriin/rattaisiin, ja lapsi viihtyy kyllä.

Toisaalta yksin voi olla myös helpompaa. Ainakin saman aikaan syntyneiden palstoilla on monella riitoja miehen kanssa, kun mies jatkaa elämäänsä kuten ennenkin, eikä kanna vastuuta lapsenhoidosta ollenkaan tai valittaa tuoreen äidin kiloista tai käy vieraissa, jne. Minua ei haittaa yhtään hoitaa lastani yksin kun isää ei ole, mutta jos lapseni olisi syntynyt perusydinperheeseen ja joutuisin hoitamaan lapsen ja talouden siitä huolimatta kokonaan itse, niin sotahan siitä syttyisi. Monet edelleen joutuvat.

 

Kiitos todella paljon vastauksista ja näkökulmistanne Marketta82 ja Susanna38! On ihana ja helpotus kuulla, miten ihmiset pärjäilevät ja erittäin kiva kuulla, että teillä molemmilla on sujunut hyvin. Olen hyvin pitkälti ollut rauhallisin mielin ja kun ns. koti-ihminen olen ja viihdyn lasten kanssa, niin en näe tarvitsevani niin hirmuisesti jotain omaa ja irtiottoaikaa mahdollisesta tulevasta lapsesta, kuten aika moni äiti tänä päivänä näyttää tarvitsevan. Siitä varmaan muodostuikin hetkellinen paniikki, että en sitten ikinä pääse mihinkään. Kaikenlaista sitä ihminen kelailee päässään..

 

Sellainen juttu tuli mieleen, että te jotka jo toista lasta olette yksin lähteneet yrittämään, niin pitääkö esim. aukiolotutkimus ja psykologin käynti tehdä uudelleen? Mietin että jos tähän kahden vuoden väli tulee ensimmäisen syntymän ja toisen lapsen yrittämisen välille ja jos käytän samaa klinikkaa .

Mulla ei ainakaan (onneks) vaadittu psykologia, tosin isompi lapsi on vasta 8kk. Aukiolotutkimusta ei tietty tarvi kun hoitona on ivf. Ainoat mitä määrättiin oli pvk ja kilpirauhasarvojen tarkistus (mulla siis thyroxin-lääkitys). Nykysin infektiotestikin on tuolla paikassa voimassa 2v.

 

Ihanaa kuulla miten hyvin olette selvinneet vauvan kanssa kahdestaan kotona! Itsellä on hieman mieli maassa näissä hedelmöityshoidoissa, kun aloitin vasta työt uudessa paikassa ja en osaa vielä arvioida, että pystynkö kustantamaan milloin seuraavan hoidon. Lisäksi harmittaa, että en voi tehdä IVF-hoitoa sen kalleuden vuoksi, koska opintolainaakin täytyy lyhentää vielä asuntolainan rinnalla.

 

Mukava kuulla teidän muiden kokemuksia vauvan kanssa elämisestä. Itse olen taas miettinyt tätä aihetta aika aktiivisesti, vaikka itselläni hoitoihin hakeutuminen ei ihan vielä olekaan ajankohtaista. Itse varmaan kaikkein eniten pelkään sitä, jos henkinen kanttini ei riitäkään lapsen kanssa yksin elämiseen, ja minusta tulisi sen vuoksi hauras ja hysteerinen vollottaja joka panikoi kaikesta ja kehittää syvän katkeruuden kaikkia parisuhteellisia äitejä kohtaan Toisaalta tuntuu, että tässä 33-vuotiaana on kuitenkin jo perusluonteeltaan vähän vakaampi ja enemmän jalat maassa kuin joskus nuorempana, eikä maailma enää romahtele yhtä helposti.

Tämä on sitten taas näistä sarjassamme arkaluonteisempia kysymyksiä, mutta olisi kiva jos edes joku vastaisi. Eli onko teillä raskaanaolevilla tai lapsen jo saaneilla lapsen isättömyys tähän mennessä jo täysin henkisesti käsiteltynä, vai tuleeko joskus hetkiä jolloin esim. mietitte aiheutuuko lapselle asiasta jotain haittaa, tunnette tarvetta esim. kompensoida omalla "täydellisyydellä" puuttuvaa toista vanhempaa, tai tuntuuko esim. pahalta selitellä omaa perhetilannetta muille? Vai tuleeko tästä vähän erilaisesta tavasta saada lapsi prosessin edetessä täysin luonnollinen ja itsestäänselvä? Minä ainakin tällä hetkellä pelkään, että kokisin itseni tietoisesti yksin lapsen hankkineena sittenkin jotenkin itsekkääksi (vaikka en todellakaan kenestäkään muusta yksinäisestä äidistä tällaista ajattele!), tai pelkäisin muiden kokevan niin ja tuntisin siksi olevani alituiseen ikään kuin puolustuskannalla perhetilanteeni vuoksi. Ja yksi pelko on myös se, että tosiaan jotenkin katkeroituisin niille joilla on "tavallinen" perhe, ja kokisin itseni entistä erilaisemmaksi ja ulkopuolisemmaksi. Tämä osin tahdosta riippumaton sinkkuuteni ei ole koskaan ollut minulle helppo asia.

 

Tämä on sitten taas näistä sarjassamme arkaluonteisempia kysymyksiä, mutta olisi kiva jos edes joku vastaisi. Eli onko teillä raskaanaolevilla tai lapsen jo saaneilla lapsen isättömyys tähän mennessä jo täysin henkisesti käsiteltynä, vai tuleeko joskus hetkiä jolloin esim. mietitte aiheutuuko lapselle asiasta jotain haittaa, tunnette tarvetta esim. kompensoida omalla "täydellisyydellä" puuttuvaa toista vanhempaa, tai tuntuuko esim. pahalta selitellä omaa perhetilannetta muille? Vai tuleeko tästä vähän erilaisesta tavasta saada lapsi prosessin edetessä täysin luonnollinen ja itsestäänselvä? Minä ainakin tällä hetkellä pelkään, että kokisin itseni tietoisesti yksin lapsen hankkineena sittenkin jotenkin itsekkääksi (vaikka en todellakaan kenestäkään muusta yksinäisestä äidistä tällaista ajattele!), tai pelkäisin muiden kokevan niin ja tuntisin siksi olevani alituiseen ikään kuin puolustuskannalla perhetilanteeni vuoksi. Ja yksi pelko on myös se, että tosiaan jotenkin katkeroituisin niille joilla on "tavallinen" perhe, ja kokisin itseni entistä erilaisemmaksi ja ulkopuolisemmaksi. Tämä osin tahdosta riippumaton sinkkuuteni ei ole koskaan ollut minulle helppo asia.[/QUOTE]

Mä oon ollut aina jotenkin sinut tämän lapsen "isä" jutun suhteen ja hyvinkin avoimesti olen kertonut jopa sen miten lapseni on alkunsa saanut. Musta se olis noloa, että ihmiset luulis mun tulleen raskaaksi jonkun yhden illan kännisekoilun johdosta. Aina kun joku on tästä mun äidiksi tulotavasta kuullut, niin pelkkää positiivista palautetta olen saanut ja rohkeaksi on kehuttu. Toisaalta niin varma tän mun juttuni suhteen olin, että ei mua olis hirveesti hetkauttanut tai toimintaani saanut mitenkään muuttamaan, vaikka olisin joltakin negatiivista palautetta saanut.

Lapselle on ajatellut olla myös hyvin avoin tämän asian suhteen ja kertoa hänen ikätasonsa huomioiden, miten asiat on. Oon joskus lukenut jotain tutkimuksiakin siitä, miten vaikeita psyykkisiä ongelmia on lapsille tullut kun eivät ole rehellistä vastausta saaneet vanhemmistaan. Olen myös päättänyt, että ehdottomasti haluan auttaa lastani löytämään tämän sukusolujen luovuttajan, jos hän niin haluaa ja pitää sitä tärkeänä. Vähän kyllä mulla on oma lehmäkin ojassa tuon luovuttajan löytämisen suhteen. Haluaisin nimittäin kiittää häntä tästä huikeasta lahjasta, minkä olen saanut. Tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kiitollisuutta ja onnellisuutta, mitä tunnen lastani kohtaan .

Mä en ole niinkään ollut katkera pariskunnille, mutta yhdessä vaiheessa kun vauva oli noin kahden kolmen kuukauden ikäinen ja saattoi mennä yöunille jo ilta kuudelta, koin aika vahvaa yksinäisyyttä. Olihan se vähän erilaista, kun aijemmin oli saanut vaikka perjantai-iltana lähteä ystäviä tapaamaan, niin nyt piti tönöttää kotona ja luki vain Facebookista kun ystävät viettivät iltaa siellä sun täällä. Mutta siitäkin selvisin aika hyvin. Nyt elämä on hyvää ja ihan parasta juuri näin.

Mulle äitiys ja oma lapsi on ollut aina niin suuri haave, että olen erittäin tyytyväinen, että päätin toimia näin enkä odottaa liian pitkään, jolloin koko lapsen saaminen olisi saattanut olla vaikeampaa tai pahimmassa tapauksessa mahdotonta. Jaksan positiivisesti ajatella niin että mä nyt teen asiat vähän eri järjestyksessä eli ensin lapsi (/lapset?) ja sitten se hyvä ja kunnioittava mies. Saa nähdä miten käy, mutta oma rakas lapsi mulla ainakin on, eikä siitä tarvitse taistella kenenkään toisen osapuolen kanssa.

 

Kiitos vastauksesta, Marketta! Tuo on kyllä hyvä pointti, että eihän se lapsen hankkiminen yksin tarkoita sitä, etteikö siitä huolimatta voisi löytää vielä parisuhdetta. Itselläni on ehkä virheellisesti taipumusta ajatella, että se olisi sitten jonkinlainen lopullinen "luovuttaminen" parisuhdeasian suhteen.

Itselleni on myös ihan selvää, että olisin lapselle täysin avoin hänen alkuperästään. Minulla on kaveripiirissä yksi naispari, joka on tällä hetkellä hedelmöityshoidoissa, joten lapsi ei välttämättä olisi edes lähipiirissä ainoa lahjasoluilla alkunsa saanut. Ja itselleni oikeastaan toisen vanhemman puute on isompi juttu kuin isän puute itsessään, olen nimittäin myös itse parisuhdemielessä kiinnostuneempi naisista kuin miehistä (vaikka ihan tyytyväisesti miessuhteessakin hetken aikaa elänyt), ja luulen että jos minulla olisi naispuolinen kumppani, niin yhdessä hoitoihin hakeutuminen olisi aivan luonteva ajatus, kun taas nyt yksin sen vuoksi joutuu vielä tekemään paljon ajatustyötä.

Minulla on aina ollut koiria ja olen tottunut olemaan niissä aika kiinni, joten itselleni varmaan tuollaiset perjantai-illat yksin jne. eivät olisi samalla tavaa vaikea kokemus, minulla haasteet olisivat varmaan muualla.

 

Kiitos vastauksesta, Marketta! Tuo on kyllä hyvä pointti, että eihän se lapsen hankkiminen yksin tarkoita sitä, etteikö siitä huolimatta voisi löytää vielä parisuhdetta. Itselläni on ehkä virheellisesti taipumusta ajatella, että se olisi sitten jonkinlainen lopullinen "luovuttaminen" parisuhdeasian suhteen.

Itselleni on myös ihan selvää, että olisin lapselle täysin avoin hänen alkuperästään. Minulla on kaveripiirissä yksi naispari, joka on tällä hetkellä hedelmöityshoidoissa, joten lapsi ei välttämättä olisi edes lähipiirissä ainoa lahjasoluilla alkunsa saanut. Ja itselleni oikeastaan toisen vanhemman puute on isompi juttu kuin isän puute itsessään, olen nimittäin myös itse parisuhdemielessä kiinnostuneempi naisista kuin miehistä (vaikka ihan tyytyväisesti miessuhteessakin hetken aikaa elänyt), ja luulen että jos minulla olisi naispuolinen kumppani, niin yhdessä hoitoihin hakeutuminen olisi aivan luonteva ajatus, kun taas nyt yksin sen vuoksi joutuu vielä tekemään paljon ajatustyötä.

Minulla on aina ollut koiria ja olen tottunut olemaan niissä aika kiinni, joten itselleni varmaan tuollaiset perjantai-illat yksin jne. eivät olisi samalla tavaa vaikea kokemus, minulla haasteet olisivat varmaan muualla.

Minulla on vähän yli vuoden ikäinen lapsi yksin hankittuna ja en koe, että juurikaan arjessa mietin isättömyyttä. Tottakai tulee hetkiä, kuten isänpäivä, että harmittaa ettei lapsi voi isälleen tehdä tulevaisuudessa korttia tai lahjaa mutta olen ajatellut, että hänellä on pappa jolle sen voi tehdä. Mutta heti kun lapsi on sen ikäinen, että voi alkaa kertomaan meidän perheen syntyä ja hänen isättömyyttä niin sen teen ja kerron, että perheitä on erilaisia ja hän on ollut todella haluttu ja toivottu.

Ja mitä tuohin itsekkyyteen lapsen hankinnassa...Olen pohtinut asiaa, kun siitä niin helposti toisia syytellään. Varsinkin kun perhe muoto on "poikkeava" normista. Tottakai voi/voit olla itsekäs, ei siinä mitään pahaa ole. Niin on myös pariskunnat itsekkäitä kun lapsia hankkii.(Se tuntuu monelta unohtuvan) Suurin osa meistä niinkuin pariskunnistakin itsensä takia lapsen hankkii eikä lapsen takia. Olisihan mielestäni kauheata, jos lapsen hankisi vain lapsen vuoksi, kun pitää, vaikka ei sitä haluaisi, tällöin mielestäni se ainoastaan ei olisi itsekäs mutta mitäs sitten se lapselle tarkoittaisi. Vanhempia, jotka ei oikeasti lasta haluasi mutta tavan vuoksi sen hankkii. Voisi olla aika tunne köyhä lapsuus. Tietty määrä itsekyyttä tässä asiassa on vaan mielestäni ok. En oikein osaa selittää asiaa. Mutta olen huomannut tämän reilun vuoden aikana, että tässä kasvaa kumpikin lapsi ja minä. Ja, jos lapsen olisi tehnyt muusta syystä kuin itsensä takia, niin ei varmastikkaan olisi ollut halua kasvaa ja kehittyä lapsen vuoksi.

Ja niinkuin tuossa aikasemmin oli kirjoitettu, ei lapsen hankinta yksin pois sulje parisuhdetta tulevaisuudessa. Esim. minulla ei ollut iän puolesta aikaa enää odottaa parisuhdetta. Nyt olen avoin asialle ja painolasti harteilta on poissa kun ei tarvitse välttämättä uusien ihmisten tavattua pitää kiirettä lapsiasioissa

Moritz

 

Minulla kävi niin, että lapsen saamisen myötä henkinen tasapaino on parantunut, koska tuntuu, että nyt elämä menee kuten pitääkin, eikä minulta enää puutu mitään. Kaikki kiinnostus parisuhteisiin on hävinnyt. En myöskään näe, että tulevaisuudessa enää haluaisin parisuhdetta, koska isäpuolet eivät yleensä tunnu osaavan suhtautua lapsipuoliinsa kuten omiinsa, ja lapsi on minulle miljoona kertaa tärkeämpi kuin mikään mies. Ja kun en siis tosiaan keksi yhtään mitään syytä, mihin sitä miestä mihinkään tarvitsisin.

Isättömyys oli minulla aika lailla käsitelty ennen tähän prosessiin ryhtymistä, prosessin myötä myös läheisteni asenne selvisi minulle täysin. Nimittäin se, että vanhempieni ja kaikkien sen ikäpolven tuttujen mielestä on aivan päivänselvää, ettei lasten kasvatukseen miestä tarvita ollenkaan. Ja käytännössäkin olen tämän havainnut; monella tuntemallani pariskunnalla miehen osallistuminen lasten- tai taloudenhoitoon on puhdas nolla, vaikka ennen lapsia olisi kuinka sovittu, että työt jaetaan tasan, ja vaikka mies olisi kuinka fiksun oloinen tahansa. Sinänsä minusta tilanne meillä on terveempi kuin noissa perheissä, joissa mies käy kotona vain rentoutumassa.

Sitten vielä siitä itsekkyydestä. Lastenhankinta on aina itsekästä, eikä lastenhankinta ole koskaan järkevää. Lapsia hankitaan siksi, että niitä halutaan (=ihan oma itsekäs halu), tai jos lapsia ei haluta, niin sitten vasta niitä ei todellakaan kannata hankkia. Lapsiin menee aina tuhottomasti aikaa, energiaa ja rahaa, joten järjen mukaan toimiva ihminen ei lapsia hanki. Siksipä ihmiset hankkivat lapsia itsekkäästi lisääntymisviettinsä takia, eivät järkiperusteilla. Tämä on ihan sama kaikille parisuhdetilanteesta riippumatta.

 

Wannawalli: Olen pahoillani, ettei sinulla tullut plussaa Mutta eiköhän se ensi ivf tärppää! Epätoivon vähänkin iskiessä kannattaa muistaa, että sinulla kuitenkin eka lapsi tärppäsi niin nopsaan, joten hedelmällisyydestä ei pitäisi olla kiinni vaan mistä lie tähtien asennosta (ja huonosta lääkäristä, jonka onneksi sait vaihdettua)

Iitukka, kun kyselit noita hintoja niin minulla on tuoreet eli tämän vuoden keväällä maksettujen lääkkeiden ja hoitojen kaikki hinnat tallella, joten tein oikein kunnollisen erittelyn tähän oheen

Tuohan, että täytyykö lääkkeet maksaa kokonaan itse vai saako Kelalta mitään johtuu siis siitä, että onko kyseessä sairauden hoito vai muu syy ja tämänhän päättää ja ruksaa lääkäri niihin resepteihin eli joko ruksi on kohdassa "sairauden hoito" = Kela korvaa tai kohdassa "muu syy" = kaikki maksettava itse. Minulla kun ei lääkäri todennut mitään ongelmaa hedelmällisyydessä tai lisääntymisessä niin resepteissä oli ruksi muu syy-kohdassa eli itse maksoin kaikki lääkkeet. Ei tuossa loppujen lopuksi oikeastaan mitään kovin kummallista ole, koska reseptin ruksauskohdat ovat hyvin yksiselitteiset eli joko on lisääntymiskyvyiltään terve tai sitten ei ole. Esim. jos sinulla Iitukka ei ole todettu mitään ns. vikaa (älkää pahastuko tuosta sanasta) niin itsekustantaiset ovat mitä luultavimmin lääkkeet. Myöskin hoidot (kuten varmaan jo insseissäkin huomasit) eivät ole Kela-korvattavia kuin ensikäynti, kaikista muista menee täysi hinta.

Omat kustannukseni olivat kaikkinensa (ivf lyhyt kaava ja kerrasta plussa):

- ensikäynti: 142 e
- verikokeet (kilpirauhastestit, prl, amh): 71 e
- lahjasukusoluneuvonta (psyk): 160 e
- suunnittelukäynti + ultra: 234 e
- infektioverikokeet (hiv, hepatiitit): 42 e

- lääkkeet:
- menopur (munarakkuloiden kasvattamiseen): 660 e
- orgalutran: 45 e
- pregnyl (irroituspiikki ennen punktiota): 6,50 e
- lugesteron: 72 e
- gonapeptyl (auttaa alkion kiinnittymistä): 103 e
yht. 886,50 e

- luovutetut siittiöt: 750 e
- alkioiden pakastus ja säilytys 3 vuodeksi: 470 e
- ivf (sis. 2 ultrakäyntiä, punktion=munasolujen keräys, alkion kypsytys, siirto): 2553 e

Yhteensä kaikki käynnit aina ensikäynnistä siirtoon asti sekä lääkkeet tekivät siis: 5308,50 euroa. Puolet on maksettu tuosta summasta jo ja puolia maksellaan kuukausittain vähän aikaa.

Tokihan sinäkin Iitukka olet osan noista alkukäynneistä varmasti jo käynyt, joten niitä varmaan ei uudestaan tarvitse. Alkioiden pakastus ja säilytys kannattaa ottaa, koska ei tietysti tiedä, että onnistaako heti kerrasta tuoresiirrosta niin on sitten pakastealkioita, joita siirtää ja toki jos sisaruksen joskus haluaa niin on kolme vuotta aikaa miettiä Lääkkeet saattavat tulla joillain kalliimmiksikin, kun minulla oli vain viikon mittainen tuo munarakkuloiden kasvatuspiikittely, olen kuullut pidemmistäkin ajoista, mutta toisaalta minulla oli aika isolla annostuksella tuo menopur. Joka klinikalla ei käytetä myöskään tuota Gonapeptyliä, mutta suosittelen itse pyytämään sitä, vaikka onkin satasen lisäpanostus.

Fertinovan sivuilta bongasin noita todennäköisyyksiä, joista Wannawalli puhui tämän sivun alussa: inssien onnistumisprosentti luovutetuilla siittiöillä on 15-20 % ja ivf:n 30-50 %. Mutta naisen ikä tietysti vaikuttaa myös ja meillä neljääkymmentä lähestyvillä ei tietysti enää ainakaan prosentteja nostamalla. Muistelisin, että klinikalla lääkärin näyttämässä taulukossa minun ikäiselläni ivf:n onnistumisprosentti olisi ollut tuo kolmisenkymmentä onnistunutta sadasta, joten olen ollut kyllä tosi kiitollinen, että sain kuulua tuohon joukkoon.


Ihanaa kesää kaikille palstalaisille! Minä käyn täällä vähän harvemmin nyt, kun olen lomalla ja on kaikenlaista puuhaa, mutta olette kyllä silti mielessäni ja olen muistanut jokaisen testauspäivänkin ja tulla kurkkimaan aina kun tiedän jollain olleen testauspäivä Täällä on ihan huippukiva ja kannustava jengi ja kenenkään täällä ei pitäisi joutua kokemaan negoja vaan pelkkiä plussia vain, mutta onneksi on aina se seuraava yritys sen negankin tullessa. Nauttikaa kesästä <3

Hei!

Millä klinikalla kävit noilla hinnoilla?

 

Olen aloittanut tämän viestin kirjoittamisen tosi monta kertaa ja aina jättänyt puolitiehen. Minä tosiaan olen aina halunnut lapsia ja lähdin hoitoihin vahvana itsellisenä naisena, joka selviytyy ilman muuta ihan mistä vaan. Osaani en pois vaihtaisi, enkä mahamöykystä luopuisi ja siksi minusta on epäkorrektia ja epäkiitollista valittaa. Mutta ihan sivuhuomautuksena, kaikille ihmisille ei hormonihoidot ja raskaus sovi ja ikävä kyllä kuulun tuohon populaatioon.

Ennen hoitoja olin aina hyvällä tuulella, urheilin lähes päivittäin ja olin alati liikkeessä. Kävin töissä ja opiskelin. Ensimmäinen hormonipistos pisti elimistön ihan sekaisin ja sillä tiellä ollaan edelleen. Aina kun kroppa pääsi jonkinlaiseen tasapainoon, muutettiin koktailia ja sitten alkoi raskaus, joka pumppasi lisää hormoneja elimistöön. Alkion kiinnittymisen jälkeen puhkesi akne. Parin päivän päästä lopetin kokonaan nukkumisen (nukuin toista kuukautta kymmenen minuutin pätkissä 2-5 tuntia vuorokaudessa) ja kohta ramppasin vessassa viiden minuutin välein. Punktion jälkeen munasarjoihin kehittyi pari massiivista keltarauhaskystaa, jotka tuntuivat liikkuessa, kun olisi puukolla veistä alavatsassa kääntänyt. Pelkäsin fanaattisesti keskenmenoa. Sitten iski pahoinvointi 24/7 ja hormonaalinen päänsärky. Aivokapasiteetti ei ole riittänyt opiskeluun, töihin yleensä onnistun raahautumaan. Käytännössä olen maannut sohvalla kolme kuukautta, mieli on ollut kanssa aika maassa ja pahimpina aikoina kaduin koko hoitoihin lähtöä. Ne harvat, joille kerroin ovat olleet raskaudestani innoissaan, mielestäni onnellisimpia kuin itse, josta olen niinikään tuntenut huonoa omaatuntoa. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen. Neuvolassa vähän vihjailin, ettei ei tämä ole niin kivaa ja täti oli sitä mieltä, että kun pahoinvointi ja kystakivut hellittää ja pääsen liikkeelle niin elämä kirkastuu. Täti oli siinä mielessä oikeassa, että nyt on helpompaa kun olen oppinut nukkumaan uudestaan ja yritän liikkua päivittäin kävellen, mutta olen edelleen ihan puolikuntoinen ja voin pahoin kaikkina muina vuorokauden aikoina paitsi aamun parina ensimmäisenä tuntina. Jos voisin valita, hyppäisin mieluusti koko raskausajan yli siihen, että se paketti on täällä.

Minulla oli myös hyvin selkeät kuviot miten avoimesti kerron kaikille hoidoistani. Tosiasiassa nyt kun se olisi ajankohtaista, olen kuitannut koko raskauden vain epämääräisesti ohimennen sivulauseessa. Osa pitää tätä puhtaana vahinkona, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että antaa pitää. Lähimmäiseni tietävät totuuden ja seisovat sen takana. Sisarukseni eivät ole kehdanneet vielä vauvan alkuperää kysyä Äitini myös innoissaan kertoo raskaudesta avoimesti työpaikallaan ja kaveripiireissään, joissa kukaan ei ole toistaiseksi päivitellyt ratkaisuani. Jostain syystä kuitenkin itselläni ei riitä siihen kapasiteettia eikä energiaa. Lapselle kyllä meinasin olla avoin. Kummilapseni kysymykset kuitenkin yllättivät "onko sulla poikaystävää?" "rakastatko sinä sen vauvan isää?" "rakastaako se vauvan isä sua?" "miten sulla voi olla vauva mahassa, jos sulla ei ole poikaystävää?" "miten sä tiesti, että sulla on vauva mahassa?" ja taas mumisin jotain epämääräistä tyyliin "tällä vauvalla tulee toistaiseksi vaan olemaan äiti", johon kummilapsi oli, että "ahaaa, ooookoo". Ehkä pitää hioa omia vastaustekniikoitani vielä

Ja oikeasti jos ikäni ja munasolujeni puolesta olisin vielä voinut odottaa, olisin mieluusti odottanut vaikka kymmene vuotta sopivaa miestä etsien. Koska munasolutuotantoni kuitenkin on mitä on, olen oikeasti kaikesta tästä todella onnellinen, välillä se kuitenkin meinaa pahoinvoinnin ja pyörrytyksen keskellä unohtua

Eilen ultrassa möyri vilkas mahamöykky, joka pyöri häkkyrää ja jolta löytyi juuri oikea määrä kaikkea mitä pitääkin tässä vaiheessa. Olisin voinut tapittaa ruutua tuntikausia ja en varmaan koskaan ole ollut niin onnellinen, kun siinä pöydällä maatessani omassa pikku onnellisuuskuplassani. Paluu todellisuuteen ja arkeen ei taas ole ollut yhtä kivaa Toivon kuitenkin, että kaikki halukkaat saisivat tämänkin kokea Hengessä ollaan varpaat ja sormet ristissä plussatuulia toivottaen!

 

Vauvaterveisiä! Terve tyttövauva saapui maailmaan 11. helmikuuta 2017, rv. 39+5. Hän on jo nyt niin rakas Kaksi vuotta hedelmöityshoitoja ja tulos on ainakin mamman mielestä täydellinen. Pitkää pinnaa ja paljon plussatuulia kaikille palstalaisille!

 

Tämä on sitten taas näistä sarjassamme arkaluonteisempia kysymyksiä, mutta olisi kiva jos edes joku vastaisi. Eli onko teillä raskaanaolevilla tai lapsen jo saaneilla lapsen isättömyys tähän mennessä jo täysin henkisesti käsiteltynä, vai tuleeko joskus hetkiä jolloin esim. mietitte aiheutuuko lapselle asiasta jotain haittaa, tunnette tarvetta esim. kompensoida omalla "täydellisyydellä" puuttuvaa toista vanhempaa, tai tuntuuko esim. pahalta selitellä omaa perhetilannetta muille? Vai tuleeko tästä vähän erilaisesta tavasta saada lapsi prosessin edetessä täysin luonnollinen ja itsestäänselvä? Minä ainakin tällä hetkellä pelkään, että kokisin itseni tietoisesti yksin lapsen hankkineena sittenkin jotenkin itsekkääksi (vaikka en todellakaan kenestäkään muusta yksinäisestä äidistä tällaista ajattele!), tai pelkäisin muiden kokevan niin ja tuntisin siksi olevani alituiseen ikään kuin puolustuskannalla perhetilanteeni vuoksi. Ja yksi pelko on myös se, että tosiaan jotenkin katkeroituisin niille joilla on "tavallinen" perhe, ja kokisin itseni entistä erilaisemmaksi ja ulkopuolisemmaksi. Tämä osin tahdosta riippumaton sinkkuuteni ei ole koskaan ollut minulle helppo asia.

Hyvin samanlaisia ajatuksia kun muillakin... taisin lopullisesti haudata haaveen ydinperheestä kun vihdoin hakeuduin yksin jatkaan hoitoja 3 vuotta sitten. Sen jälkeen on ollu pelkästään äärimmäisen helpottunu olo että tän tärkeimmän asian on saanu eteenpäin tällä tavoin eikä sen takia enää oo kiirettä "väkisin" hakee edes jotain miestä, vaan nyt voi ihan rauhassa odotella että tulis joku oikeesti kiinnostava ehkä joskus vastaan. Toki jos oisin nuorempi, niin oishan se ydinperhekin vielä mahdollinen, siis että jonkun kans vielä myöhemmin sais yhdessäkin lapsia, mutta tällä ikää (40 täyteen tänä vuonna) realistisesti aatellen sellasta tuskin enää ehtii tulla.
Tietenkin jossain tilanteissa ohimennen käy mielessä että voi kun tässä kohtaa kyllä ois helpompaa jos ois joku toinenkin jakamassa arkee, ja tajuaako pariskunnat miten helppoo niillä loppujen lopuks on, mutta en nyt osaa tälläsestä kuitenkaan katkera olla, on vaan niin kiitollinen kun nyt useiden vuosien turhan yrityksen ja hoitojen jälkeen on saanu tulosta. Sitäpaitsi on yksinhuoltajuudessakin puolensa.
Lapselle vastaan isäkysymyksiin niinkun asia on sitä mukaa kun niitä alkaa tulla. Miehenmalleja on lähisukulaisissa, ja oon ollu yleisestyi ottaen avoin lapsen alkuperästä. En siitä lähisukua ja joitain harvoja valittuja laajemmin itse ala kertoilla, mutta vastaan suoraan miten asia on jos kysytään (ei oo juuri kehdattu, esim. lähipiirin ulkopuoliset sukulaiset).
Niin ja myös sitä mieltä, että onhan lapsen hankkiminen aina jonkin verran itsekästä, kuitenkin mun mielestä ihan tervettä itsekkyyttä onhan se luonnollista haluta jälkeläisiä. Mutta onhan se myös epäitsekästä kun antaa toiselle elämän, hoivaa jne.!
Mitä vanhemmaks oon tullu niin sitä vähemmän jaksan välittää mitä muut musta ajattelee, aikalailla yks hailee.. teen asiat tavallani (onneks saanu siihen mahdollisuuden) ja mitä se niille kuuluu.

Onnea May80!! <3

 

Heippa,
Täällä Zumenonit aloitettu torstaina ja toiveissa olisi siis pikkukakkonen tuolle kohta 2v pojalleni.
Jännittää ihan hirveästi miten tässä käy. Pakasteessa on siis neljä alkiota. Vaikka mulla on vain pieni tukiverkosto (oikeastaa ei lainkaan), oma elämäntilanne varsin epävarma töiden puolesta, lisäksi omat yksityiselämän eli lähiomaisen poismeno ajankohtainen asia koen näistä kaikista asioista huolimatta, että nyt juuri on oikea aika hankkia lapsi, jos se on tullakseen.
Mietityttää kyllä, miten oma elimistö tällaisessa tilanteessa toimii tai toimiiko lainkaan, mutta sydän sanoo, että nyt on oikea hetki. Juuri oikea.
Isättömyys ei ole koskaan ollut matkan varrella minulle ongelma eikä lapsen isästä juuri ole kyselty, joko luullaan, että olemme perhe ainakin jollakin tasolla miehen kanssa tai sitten asia arvataan eikä siitä puhuta tai kysellä.
Mielestäni tähän ruljanssiin lähteneet eivät edes ole sellaisia henkilöitä joita isättömyys tai itsekkyys ainakaan suuremmin koskettavat. Onhan ratkaisu tiedostettu ja lähtökohtaisesti yhteiskunnan ns. valtavirtaan vastaan oleva.
Se, mitä lapsi on itselleni opettanut on ennen kaikkea oma itsetuntemus. Lapsen kautta elämän valinnat saavaat paitsi uuden suunnan myös uuden merkityksen ja elämästä on - kuten kaikilla meillä uskoisin - tullut paljon merkityksellisempää.
Silti, tämä on leikki, mistä en usko kaikkien selvinneen ihan puhtain paperein, jos näin voi sanoa. Uskon ja luulen, että itsellisten naisten lisääntyvä määrä tuo mukanaan myös omat lieveilmiönsä vaikka yksinhuoltajuus hyvin yleistä onkin. Lieveilmiöitä en lähde erittelemään, jokainen ymmärtää mitä tällä tarkoitan omasta näkökulmastaan.
Sanoisin jokaiselle, joka miettii tähän prosessiin ryhtymistä sen viestin, olet takuulla kypsä äidiksi, jos hoitoihin yksin lähdet. Myös yksin.
Tsemppiä meille kaikille.