Moikkis!
Sain pari päivää sitten sähköpostiini viestin Mami Go Go:n Mintun esittelemästä A Beatiful Body -haasteesta, jossa äitibloggaajia innostettiin paljastamaan totuus äitimäisistä mahoistaan, kaikessa aitoudessaan.
Oma reaktioni juttuun oli välittömästi: ”Ei missään nimessä!”. Ja sepä olikin aika voimakas ja erikoinen ”ei”, koska yleensä innostun kaikesta hassusta ja jopa vähän radikaalistakin. Tämä juttu ei kuitenkaan tuntunut omalleni. Ja silti sen aihepiiri jäi kummittelemaan päähäni!
Vaikka Minttu avasikin valtavan hyvän keskustelun kauneusihanteista ja todellisista naisvartaloista, on tämmöisillä jutuilla aina myös kääntöpuolensa. Nimittäin samalla kun raskausarvet, uhkeat tissit ja muhkeat uumat heitetään kehiin, alkavat keskustelupalstat laulaa (perustrollausviestien lisäksi) kieltä, jossa vain kovaa kokeneen näköiset, pehmeät vartalot, ovatkin niitä ainoita oikeita äitivartaloita. Niitä, jotka pitävät sisällään ”suuren tarinan” toisin kuin meidän muiden ”ihan tavalliset silovatsat”, kuten eräs Kaksplussan sivuille osallistunit kommentoija kuvaili. Näitä kommentteja lukiessa herääkin väkisin kysymys, miksi ainakin äitipiireissä vain ne kaikkein kovimman kohtalon kokeneet kropat ovat niitä kaikista AIDOIMPIA (äiti)vartaloita? Niin ja miksi aitous asetetaan aina laihuuden vastakohdaksi? Koska näistä keskusteluista tulee väkisinkin fiilis, että antiarpinen ja hoikka äiti on vähemmän äiti, kuin viiruinen kanssasiskonsa.
Omasta vartalostani en osaa paljon sanoa muuta kuin sen, että hyvin on toiminut sekä ennen että jälkeen äitiytymisen. Mukana tullut, ja terveenä pysynyt (kiitos ja kopkop). Eipä siis paljon blogissa kerrottavaa (tai näytettävää) tältä saralta.
Ikuinen(?) finniongelma on kuitenkin piinannut aalloittain raskaudesta lähtien. En kuitenkaan ajatellut esitellä tässä nyt mehevää mustapäätä, tai punakkaa näppyjonoa. Ei siksi, että siinä olisi jotain noloa. Vaan ihan vain siitä syystä, ettei näpyt tee minusta yhtään sen aidompaa naista kuin aikaisemmin omistamani siloinenkaan iho. Itse asiassa: Se silkki-ihoinen Karoliina ennen raskautta oli ihan tämä sama tyyppi. Sisältä. Ja se kai tärkeintä.
Tai toiseksi tärkeintä. Tärkeintä on tietysti kuvissa vilahteleva tyttäreni, jonka en toivo koskaa miettivän kroppaansa tai ulkonäköään näin kriittisesti, kuin meidän sukupolvemme.
Pus ja rok!
-Karkki-
F:n asu:
Huivi, Aarrekid. Syksy/Talvi 2013-14 malliston ennakkomaistainen (saatu blogin kautta).
Haalari, Miina ja Manu -sarja. Metsola.
Kypärä, Bell. Budgetsport.
Tennarit. Stadium.
Kommentit (15)
Juuri vastasin haasteeseen! Yritin sanoa samaa, mitä sinä tänne kirjoitit, mutta päädyin kaartelemaan ihan outoja reittejä! Mutta siis juuri samat ajatukset heräsi…
Anna palstamammojen lätistä, äläkä ota niitä niin vakavasti.
Maria, Manse, Tanja, Miia, sanna, ulla, MrsR, Anne, Pikkuäiti, Sirkki ja Minttu. Tässä tämmöinen sekava ryhmävastaus vähän kaikille 🙂
Kun kirjoitin oman näkemykseni ABB-prokkiksesta, ei tarkoitukseni ollut ihannoida laihuutta sen enempää tai vähempää kuin muodokkaitakaan kroppiakaan. Halusin vain tuoda sellaisen pointin, joka hirveän usein unohdetaan näistä todellinen-nainen -keskusteluista. Nimittäin sen, että vaikka yhteiskuntamme ihannoikin vielä esimerkiksi mainosmaailmassa hoikkuutta, on hoikkuus ja hoikat ihmiset kuitenkin arkikeskustelussa usein niitä, joita voi parjata ikään kuin luvallisesti. Pyöreyden kommentointi on epäkohteliasta, mutta hoikat ihmiset ovat vapaata riistaa. ”Läskiksi” ei ketään päin näköä varmasti sanota, mutta ”luuviulu” onkin monen mielestä ihan ok ilmaus. Molemmathan kuitenkin puuttuvat arkaan aiheeseen, ihmisen kokoon, ja siksi en näe niissä paljonkaan eroa.
Ja kuten Minttu muuten hienosti tuossa kommentissaan kirjoittikin, ei itsetunnolla ole tekemistä koon kanssa. Siksipä näinkin tärkeäksi muistuttaa myös siitä, että hoikkien vartaloiden kutsuminen persoonattomiksi tai tarinattomiksi ovat yhtä lailla tämän käsillä olevan kampanjan ”pelastamisen” arvoisia. Niiden takana olevat naiset voivat kokea epävarmuutta tai itsetunto-ongelmia.
Haluantehdä selväski vielä myös sen, että kommentoin postauksessani ennemminkin aiheeseen liittyvää keskustelupalstateksiä, kuin projektin alkuperäistä ajatusta (joka on tietysti huikea ja todella hyvään tavoitteeseen pyrkivä).
Kiitos Minttu vielä, että tulit heittämään ajatuksiasi myös tänne minun sivuilleni. Ja ABB-hengen viitoittamana meinaankin nyt vielä kehua toista naista, vaikkei se meidän kansaltamme yleensä aivan ensimmäisenä ehkä luonnistukaan. Joten: Olet aina ollut mielestäni koko blogikentän valovoimaisempia ja kaunempia typyjä, joten keep on rockin,sis! Ehkä tällä kaikella voidaan aloittaa nyt armollisempi ja vähän mukavampi mutsien, erilaisten sellaisten, välinen dialogi. Blogeissa, keskustelupalstoilla ja aivan livenäkin 🙂
Kaikenlaiset naiset ovat haastettu lähtemään mukaan. Kaikennäköiset ja kokoiset. Haasteen tarkoituksena on tuoda esille erilaista vartalokuvaa kun muotilehtien tuomat. Ei tarvitse olla arpinen tai ylipainoinen jotta voisi tuntoa olonsa ja kroppansa huonoksi tai vääränlaiseksi. Haasteeseen on osallistunut sata hyvin erilaista naista, eikä kyse missäännimessä ole vertailusta.
Moni on saanut hyvää vertaistukea lukiessaan haasteeseen osallistuneiden tarinoita. Ja mikä parasta, moni haasteeseen osallistunutta on sen myötä alkanut hyväksymään itsensä paremmin. Niin arpisena, näppyläisenä, mama roikkuen, tai alipainoisena.
On todella hyvä että olet niin sinut itsesi kanssa, hieno homma. Noista ala-arvoisista keskustelupalstoista en viitsi sanoa mitään..
Kysehän oli nimenomaan itsensä hyväksymisen tärkeydestä riippumatta painosta ja elämän jättämistä merkeistä. Jos elämä on jättänyt merkkejään enemmän, muutoksessa on ehkä ollut enemmän sulateltavaa, ja siksi haasteeseen on tuntunut tärkeältä tarttua. Ehkä siksi nämä voimaannuttavat haastekuvat ovat painottuneet liikakiloihin tai raskausarpiin.
Minusta olisi ihan tervettä ja kaunista ja edustaisi koko elämän kirjoa, että nekin naiset, joita raskaudet ovat kohdelleet hellästi, osallistuisivat! (Sitä paitsi monella hoikalla ja timmillä äidillä vasta onkin ankara suhde vartaloonsa…)
En siis oikein näe tässä syytä närkästyä siitä, ettei hoikkia naisia nähdä oikeina äiteinä, jos suoraan sanotaan…
Minusta haaste muistuttaa vähän uimahallin-pukuhuone-kokemusta. Siellä tulee aina ajatelleeksi, miten kauniita ja erilaisia ihmiset ovat ryppyineen tai pulleine muotoineen tai arpineen tai ilman niitä.
Naulan kantaan, Anne!
Mua ei ikinä ole uskottu ulkonäköni puolesta kolmen lapsen äidiksi. Olen vain 156cm pitkä ja painoa 46kg. Näytän aina muiden mielestä pikkutytöltä, vaikka ikää on jo 35 ja vanhin lapsista 16 v. Ärsyttää aina ihmisten lässytys pienestä ja sievästä.
Ilmiönähän tämä ulottuu kaikille ihmiselämän alueille aina seksuaalisesta suuntautumisesta eri alojen aktiiviharrastajiin. Ihmisolennolla on erikoinen hinku luokitella itseä suhteessa muihin ”aidoksi” ”todelliseksi” tai ainakin jolla tasolla vähän muita paremmaksi homoksi / vanhemmaksi / ystäväksi / luonnonsuojelijaksi / uskovaiseksi / metsäkoneenkuljettajaksi tai riippuliidonharrastajaksi. Tätä varten sitten perustetaan tämän tyyppisiä kampanjoita ja kahvipöytäkeskustelut käydään aina suhteessa ”niihin toisiin”.
Ehkä se liittyy jollakin tavalla siihen epävarmuuteen minkä kanssa ihminen joutuu elämään kehdosta hautaan. Jokaisesta sinun mielipiteestäsi ja henkilökohtaisesta totuudestasi on olemassa täysin vastakkainen näkemys. Näiti totuuksia täytyy sitten itsellekin uskotella tekemällä niitä eroja verrattuna muihin 🙂
Oisko jäänyt joku pointti missaamatta kirjoituksesta jos koet että ”bigineihin” voi mennä vain tietynlaisella kropalla ilman häpeää?
Mäkin osallistuin haasteeseen tovin mietittyäni, koska se on hyvä ”ilmiö”. Eikä lihavuus tai laihuus ole mitenkään vastakkain aseteltuna, oli siellä niitäkin, joiden vartalot eivät olleet muuttuneet mihinkään tai jopa riutuneet synnytysten ja erinäisten muiden mutkien jälkeen.
Tärkeintä tän haasteen/projektin osalta omasta mielestäni on ne tarinat kaiken takana ja se, että elämä jättää jälkiä tavalla tai toisella.
Itse olen laihimmillanikin ollut ”iso”, johtuen harteikkuudestani ja isosta rintavarustuksestani sekä kapeasta lantiostani eli en ole koskaan sopinut mihinkään lähipiirissäni olleeseen muottiin. Se oli aikanaan kovin vaikea asia itselleni. Nykyään en enää välitä, koska jokainen vartalo ja tarina sen takana on uniikki ja yhtä ihana, upea sekä kaunis.
Todellakin toivon, ettei oman tyttäreni tarvitse näitä asioita pohtia – kauneusihanteiden tulisi olla normaaleja ja nimenomaan niin, että jokainen vartalo on normaali ja arvokas.
Olen samaa mieltä. Ei ainakaan mun kropalle ole tapahtunut yhtään mitään muutoksia synnytysten takia. Vielä 55-vuotiaana voin esiintyä bigineissä ihan häpeilemättä.
mietin eilen aivan samaa, kolmen pienen lapsen jälkeen ainut näkyvä muutos kropassani on kadonneet rinnat. Usein tuntuu että laihuutta joutuu selittelemään kaikille. Mutta tuo itse haaste on minusta tosi kiva, ja tuttujakin lähtenyt mukaan.
Hyvä näkemys 🙂 meitä on niin moneksi, onneksi. Olkaamme kaikki ylpeitä mitä korvien välissä on, se tekee ihmisestä ihmisen. Ulkonäkö voi pettää hyvässä ja pahassa. 🙂
Hienoa, ettet laittanut kuvia. Oon täsmälleen samaa mieltä sun kanssa. Mun kropasta ei näe, että olen kaksi lasta kantanut ja synnyttänyt, mutten silti ole sen vähempää äiti kuin raskausarpiset naiset. Minusta tuo haaste on idealtaan kiva, mutta toteutus on lähtenyt ihan väärään suuntaan. Se vaan lisää turhaa vertailua! Jokainen olkoon omanlaisensa. Oppikaa rakastamaan itseänne, koska se näkyy ulospäin.
Juuri naulan kantaan osuttu.