kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 03.08.2014

Väliinputoajamutsi

Teksti
Karoliina Pentikäinen
15 kommenttia

Mä olen aina kokenut, että mun on helppo löytää paikkani ihmisten keskeltä. Jo lapsena mä ryntäsin aina tilanteiden ytimeen, sain kavereita, pääsin leikkiin mukaan ja koin, että kuulun niiden ihmisten keskuuteen, keiden kanssa aina kulloinkin hengasin. Tietysti välillä tuli riitoja ja kaverisuhteissakin oli rakoiluja, mutta se nyt kuuluukin ihmissuhteisiin. Päälinja oli se, etten koskaan kokenut, että olisin jäänyt koko jengin ulkopuolelle.

Varhaisaikuisuuteni olin kai melko kriittinen toisten ihmisten suhteen. Mustavalkoinen, ehdoton ja varmasti myös liian tuomitsevakin. Jotenkin kuvittelin, että kavereiden ja ystävien pitää jakaa tismalleen samat arvot, tykkäämisen kohteet kuin pukeutumistyylikin. Kaikki, mikä meni oman kentän ulkopuolelle, sai myös jäädä sinne.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen alkanut ymmärtää, etteihän se homma niin skulaa. Kutsutaanko sitä nyt sitten vaikka kypsymiseksi, mutta nykyisin ystävä- ja kaveripiiriini kuuluu todella sekalainen sakki porukkaa. On niitä, joiden kanssa pohditaan aina vain syntyjä syviä, ja sitten taas niitä, joiden kanssa puhutaan oikeastaan pelkästään pinnallisuuksia. On kymmenen vuotta nuorempia, 15 vuotta vanhempia. Miehiä, naisia, työkamuja, harrastusfrendejä, sukulaisia ja sitten niitä, joihin törmätään vain kerran vuodessa kotiseudulla.

Vaikka muiden kamujeni suhteen olenkin ollut jo pidempään avarakatseinen, oli äitiyden kenttä se, joka pisti paikkani muiden ihmisten keskuudessa hetkeksi F:n syntymän aikaan sekaisin. Silloin koin ensimmäisen kerran elämässäni, että olin väliinputoaja. Sellainen mutsi, joka ei oikein tiennyt, minne kuuluu. Ulkopuolinen.

Sain F:n ollessani 25-vuotias. En ollut todellakaan teiniäiti, mutta en myöskään vielä suomalaisten naisten keskimääräisessä ensisynnytysiässä (29 vuotta / 2014).

Vaikka aluksi oikein kapinoin sitä ajatusta vastaan, että minun olisi pakko hengata muiden äitien kanssa, ja halusin pitää oman vanhan kaveriporukkani, aloin pian kaivata myös sellaista seuraa, jonka kanssa voisin jutella – omalla tavallani – kaikesta lapsiin ja äitiyteen liittyvistä asioista. Etsintäprosessi ei käynyt kuitenkaan aivan helposti!

Muskarissa ja satunnaisissa vauva- ja taaperitapaamissa koin oloni aina kiusaantuneeksi. Oli vaikeaa pidätellä naurua, kun itseäni kymmenen vuotta vanhemmat äidit ja isät– ne, jotka vielä pari vuotta sitten olivat olleet uraputkessa – lässyttivät lapsilleen ylimairealla äänellä ja käyttivät samoja Me&I:n pipoja kuin lapsensakin. Olisi tehnyt mieli ravistella sitä porukkaa, ja huuuta: ”Aikuisiahan tässä ollaan!”. Silti yleensä tyydyin vetäytymään kauemmas, tai mitä pahinta: Laukomaan jotain ylikärkästä ja hölmöä ärsyyntyneessä mielentilassa tehden itsestäni täyden pellen.

Toisaalta – näin niin kuin totaalisesti kärjistettynä – en kokenut kuuluvani myöskään siihen nuorten äitien sakkiin, jotka olivat pykäisseet lapsensa jo heti peruskoulun jälkeen, ja jotka halusivat viikonloppuina viilettää ja bailata. Vaikka olinkin nuorehko äiti, se aika – suuremmassa mittapuussa – oli multa (onneksi) jo ohi!

Alkoi todenteolla kummastuttaa, missä kaikki ne mutsit ja faijat, jotka olivat jo eläneet villiä nuoruutta ja opiskelleet ennen lastaan, mutta joiden sanavarastoon ei kuulunut kuitenkaan ”tisumaito” ja ”rakkauspakkaus”. Mietin, olinko luonnonoikku mutsiksi.

Lopulta mulle löytyi kuitenkina ainakin kaksikin pelastusrengasta erakkoäitiyteeni. Ja jopa ihan vahingossa ja niin, etten näitä olisi osannut edes toivoa tai pyytää.

Ensinnäkin omat kamuni alkoivat pian F:n syntymän jälkeen lisääntyä. Mikä onkaan mahtavampaa kuin se, että ne samat mimmit, keiden kanssa on tullut juhlittua ja elettyä vapaata nuoruutta ovat nyt myös äitejä. Tuttujen naisten kanssa on niin ihana ja vapauttavaa jutella asioista niiden oikeilla nimillä. Välillä voi kertoa, miten itkin illalla, kun katsoin oman lapseni kauneutta (eikä kukaan tässä vaiheessa pidä sua lällärinä). Välillä voi taas kirota ja huuta, kun univelka vie ja koko elämä pännii. Silloin se vanha kamu ei pidä sua hirviönä, vaan sanoo ”meillä on välillä ihan samanlaista”.

Toinen positiivinen juttu on ollut tämä blogimaailman. Olen tutustunut netin ja blogitöiden kautta isoon joukkoon mutseja, jotka ovat ehkä osin erilaisia, mutta kuitenkin monella tapaa mun kanssa samalla aaltopituudella. Monia meitä yhdistää se, että kaikki pohdiskelevat kasvatukseen, parisuhteeseen ja vanhemmuuteen liittyviä asioita aika samalla intensiteetillä. Silti moni – mukaan lukien meikämanne – haluaa välillä olla pinnallinen. Lakkailla kynsiä, sisustaa kotia ja käydä tyttöporukalla skumppabrunssilla.

Mulle mutsiksi opettelu vei aikansa. Se vei itse asiassa niin kauan, kun löysin paikkani äitikentässä.

Oletko säkin (ollut) väliinputoajamutsi? Ja jos olet, miksi?

Ihanaa uutta viikkoa!

-Karoliina-

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (15)

Voi hitsi, mä olen onnellinen, että muutit tätä blogia entistä elämänmakuisemmaksi! Tämä kirjoitus osui ja upposi muhun ihan täysin! Paitsi siis toi osuus, että olet yleensä kokenut sopivasi joukkoon 🙂 Olen ollut väliinputoaja aina. Tai en aina, jotenkin musta on alkanut aikuisiällä tuntua, että minusta tuli väliinputoaja, kun äitini kuoli ollessani 9-vuotias. Se teki musta sellaisen, etten enää ollut kuin muut lapset ja kasvoin ihan eri reittiä nuoreksi kuin muut. Olen aina ollut tietyllä tavalla vakavampi kuin ympärillä olevat, olen jo hyvin nuoresta elänyt elämääni kohti äitiyttä, äitiys on ollut suurin haaveeni. Nuoruudessani koin paljon muutakin sellaista, mistä en voinut kenen tahansa kanssa puhua ja oli vaikea löytää siihen sopivia ihmisiä. Lisäksi olen kovin varauksellinen ja jännitän sosiaalisia tilanteita. Uusiin ihmisiin tutustun mielelläni ja pakotan itseni rentoutumaan ja keskittymään, mutta aina tulee se tietty vaihe, kun kaikki perustiedot on käyty läpi ja niistä ei enää saa jutunjuurta, pitäisi siis siirtyä henkilökohtaisempiin aiheisiin. Sitten jäädyn ja jätän hommat siihen. Ja edelleen huomaan itsessäni juuri tuota mainitsemaasi tuomitsevuutta, ei tuo ole minunlaiseni, ei se kelpaa. Ihan tyhmää, mutta vaikea muuttaa käyttäytymistään, vaikka nämä asiat tiedostaakin. Mutta olen taas päättänyt rehata lapsia jos jonkinlaisiin juttuihin, joissa voisi tavata kotiäitejä (kaipaan ihan hulluna sellaisia kavereita ja ystäviä, joita voisin treffata keskellä päivää arkisin). Operaatio erakko-Daniellasta seurapiiri-äiti 😀

Tässä nyt erittäin typistettynä todella pitkä tarina, mutta päällimmäisenä kuitenkin into tästä uudistuneesta blogista! Kirjoitustyylisikin on (tietoisesti?) muuttunut ja tykkään siitäkin 🙂 Ihana paras blogi!

Ihanaa syksyä, energiaa mutsikaverin etsintään ja tervetuloa tänne Bellan puolelle !

Paljon tsemppiä sulle jatkoon. Meitä väliinputoajia taitaakin olla aika paljon 🙂

Moi. Tulin kurkkaamaan sun blogia kaksplussan jälkeen ja taidan jatkaa lukemista täälläkin. Mulla edelleen tuo sama olo, eikä äitikavereita juurikaan ole. Se nyt sinänsä ei ahdistele kummemmin, mutta välillä stressaa mistä niitä lapsikavereita lapselle..sitkeästi silti ramppaan avoimet päiväkodit ja muskarit lävitte, ehkä joku päivä kohtaan jonkun aidon ja ystävällisen kanssa ajattelijan. Hyvää syksyn jatkoa 🙂

Voi tää niin kolahti! Tunnen oloni edelleen väliinputoajaksi, toivon että pääsen tunteesta eroon nyt kun lapsi kypsässä 3.5v iässä aloittaa päivähoidon ja jatkan opintoni loppuun.

Ensin olin nuori äiti, 21v. Vastuullinen, naimisissa ja lapsi toivottu. Silti mieleltäni nuorehko ja äitiydestä ei tullut seuraava elämänprojekti, vaan lapsi solahti elämään ja sitä rataa.

Sitten olin liian ison lapsen kotiäiti (+opiskelija), ja se ainoa, jolla ei ole kerhon juhlassa vauvaa/taaperoa sylissä hyppyytettävänä kun isompi painelee menemään ekaa kertaa. Hoidin poikaa kotona 3.5v välillä (usein) opiskellen, välillä (usein) leikkien kotiäitiä. Ainoa vaan, että kukaan muu ei ollut tässä tilanteessa. Jakanut sitä arjen helpottumista kun lapsi kasvaa (koska toinen vauva), vaan ne jatkoi sen pikkulapsiarjen puuskuttamista täysillä.

Nyt on uusi tilanne taas edessä. Toivottavasti paikka löytyy vihdoin kun saan opinnot päätökseen ja lapsi on ulkoistettu päivisin!

Ihana kuulla, että olen voinut olla edes vähän avuksi 😀 Tsemppiä tutustumiskoitokseen!!!

Tunnistan tuosta paljon itseäni. Aina olen saanut helposti uusia tuttavuuksia ja sopeutunut porukoihin mutta nyt aivan uudessa tilanteessa en enää olekaan laikaan varma. Olen 7kk pojan äiti ja saanut hänet juurikin 29 vuotiaana. Ennen vauvan syntymää muutimme vieraalle paikkakunnalle miehen työn vuoksi ja ystävät lapsineen jäivät ”kotikylille” ,ne ystävät joiden kanssa olin suunnitellut niitä rupatteluiltapäiväkahveja kun vuoroin hehkutetaan ja vuoroin haukutaan maailman menoa. Tämä on pieni kylä ja tuntuu kovin sisäänlämpiävältä paikalta.. kaikki tuntee toisensa jotain kautta. en vielä ole käynyt vauvakerhoissa tms. Ensi viikolla alkaa. Kauhunkankein ajatuksin odotan, osaanko tutustua heihin ja kuinka ulkopuolisia otetaan vastaan heidän porukoihinsa.
mutta kiitos siis tästä jutustasi ( ja kaikista muistakin!!) Josta sain lisää rohkeutta kohtaamaan tulevaa 😀
Ja Juuliaa on kompattava, onni on te bloggaajat. Sinä ja moni muu olette olleet mun pelastajia monina päivinä kun on ystävää kaivannut 😀

Onneksi on blogit, todella! Itsekin muistan, että blogien kautta tajusin aluksi, etten olekaan ihan outo äidiksi. Srn oivalluksen jälkeen alkoi samisäitejä löytyä ihan livenäkin. Tsemiä 😀

Oi voi, tää osu ja uppos. Itse olin myös 25 vuotias kun sain lapsen. Ja mulla ei oikeestaan ole ketään mutsikaveria vielä vaikka lapsi on jo 1,5 vuotias. Olen kyllä aina ollut hieman erokko, aika ujo ja viihtynyt kyllä yksiksenikin. Ja parhaiten viihdyn muutenkin pienessä porukassa. Enkä ole kyllä hirveesti jaksanut nähdä vaivaa että tutustuisin muihin mutseihin, tavallaan omaa vikaakin. Omilla kavereilla ei ole vielä lapsia tai eikä kyllä näytä siltä että vähään aikaan tulisikaan. Duuni kaverit ovat noh duuni kavereita tai heidän lapset ovat 10 vuotta vanhempia kun oma ja elämäntilanne aivan erilainen. Olen silloin tällöin kaivannut kipeästi ihmistä jonka kanssa voisi jutella asioista jotka liittyvät tuon ikäiseen lapseen. Saada vertaistukea ihan livenä ja touhuta yhdessä kivoja juttuja lasten kanssa. Että ei olisi ainut joka ei pysty kekittymään mihinkään kunnolla koska lapsi.
Onneksi on sentään kaikki ihanat blogit niistä olen saanut hauskaa luettevaa ja vertaistukea, vaikka joskus tuntuu että onko se ihan tyhmää turvautua vain blogeihin. Ja onneksi on jo muutama mutsi päiväkodista joiden kanssa voi välillä jutella ilman että tulee kiusaantunutolo.

Taidettiin siis olla hyvinkin samanlaisessa tilanteessa.
Ja toisaalta: Eihän se paha ole, jos elämäntilanne tuo uusia kamuja. Vaikka vaan hetkeksi. Kyllä vertaistukikin on tärkeää, vaikkei sydänystävyyttä aina synnykään.

Olipa ihan loistavasti kirjoitettu, pystyn samaistumaan tähän ihan täysin! Voi että, ne ajat kun olin fanaattinen kasvissyönnin ideologian julistamisesta enkä olisi voinut kuvitellakaan aikaa, kun annan toisen ihmisen luvan kanssa tahrata minun paistinpannuni ”verellä” 😉

Onneksi aika moni ystävä on alkanut lisääntymään jälkeeni (joku yksittäinen samaan aikaankin) niin voi tosiaan jonkun kanssa keskustella asioista niiden oikeilla nimillä. Synnyttämätön ystävä ei jaa ihan samalla tavalla inhoa esim. jälkivuotoa (hyi) kohtaan kuin synnyttänyt. Tosin, ne toistaiseksi vielä lapsettomat parhaat ystävätkin on aivan käsittämättömän loistavasti eläneet näissä mun äitivuosissa mukana. En voisi koskaan olla kiitollisempi! Ja kiva, että ne ottaa sen yhden mammankin (tisumaidon ohella ihania sanontoja) aina välillä mukaan ilman niitä lapsiakin. Jotenkin noista illoista lapsettomien tyttöjensä kanssa aina ihan mahtavaa uutta perspektiiviä omaan elämäänsä, huomaa sen kasvun mikä on tapahtunut omissa arvoissa, omassa armollisuudessa itseään kohtaan ja toisaalta sen ystävyyden käsittämättömän voiman. Että vaikka niitä uusia äitikavereita on ollut hieman haastava löytää ehkä osin omien ennakkoluulojensa takia, osin sen että puhuu omilleen lapsilleen kuin älyllisille olennoille, on nämä vanhat aika hyvin kasvaneet entistä paremmiksi ystäviksi. Lapsien kanssa tai ilman.

Olen myös tullut äidiksi 25-vuotiaana ja tuntenut itseni joskus hieman väliinputoajaksi. Kenelläkään vanhoista ystävistäni ei ole vielä lapsia. Minulla on pitkä parisuhde, urantynkä, yliopisto-opintoja ja menneet bilevuodet eli en varsinaisesti koe kuuluvani nuori äiti -kategoriaan. Toisaalta en aina samaistu reilu kolmekymppiseen uraäiteihin, jotka asustelevat idyllisessä omakotitalossa ja ovat pedanneet koko elämänsä valmiiksi lapsille. Ihania yleistyksiä 😉

Vauvani on kohta puolivuotias, ja nyt olen onnekseni löytänyt paljon uusia äitikavereita. Osan kanssa lapset yhdistävät, mutta osan kanssa on reilusti muutakin yhteistä. Aika näyttänee, ketkä jäävät ystäviksi ja ketkä karsiutuvat pois.

Musta tisumaitoa ei paljon naurata ;D

Anteeksi, huutonaurua – tisumaito!!!! HAHAHA!!!! Kiitos iltanauruista 🙂

Kiitos Daiella, että uskalsit kertoa kaiken tämän. Arvostan tosi paljon, että samalla kun mä jaan jotain itsestäni tänne, myös lukija voi tehdä samaa. Se on musta koko tämän kirjoittamisen parasta antia ja se, joka tekee tästä kaiken vaivan arvoista.
Uskon, että se, että olet jo tunnistanut ja tiedostanut itsessäni noita asioita, on jo paljon. Nyt siis vain vaikka vähän väkisin tutustumaan uusiin ihmisiin. Kyllä sieltä joukosta löytyy timanttisia tyyppejä! Itse olen huomannut, että mitä enemmän itse avaudun, sitä enemmän muutkin uskaltavat, ja heistä paljastuu pinnan lisäksi myös paljon jotain muuta ja mielenkiintoista. Myös kavereiden kummallisuuksiin osaa suhtautua, kun tietää niiden taustat 🙂
Toki olen panttaillut näitä postausaiheita jo aika kauan, kun koko viime vuoden oli olo, että syksyllä aloitan tämän jutun jotenkin alusta. En vielä silloin tiennyt Bellasta, mutta siitä olin varma, että samanlaista bloggaamista en enää jatka. Ihanaa, että sinä vakkarilukijana (meillä on jo melkein blogisuhde :D) tykkäät edelleen lukea näitä jorinoita. Itse huomasin uuden kirjoitustyylin myös. Se oli ikään kuin tullut vahingossa…Tai ehkä se tuli luonnostaan, kun en enää pidättele!
Ihanaa elokuun ekaa viikkoa 🙂

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X