Kun olin tällä viikolla todella monta päivää kipeänä, ja F oli varannut DVD-soittimen itselleen, katselin Pädiltä YleAreenan ohjelmia. Olen aina ollut aikamoinen (Ylen) dokkareiden fani, mutta nyt katseluaikani vei kyllä kokonaan ihan toisenlaisen ohjelmaformaatti.
Jäin nimittäin aivan koukkuun Au pairit Los Angelesissa –sarjaan. Ja katsoin, ihan oikeasti, jokaisen sarjan jakson vain muutaman päivän sisällä.
En oikein tiedä, mikä sarjassa oli niin koukuttavaa. Ehkä se, että tytöt olivat niin hirveän erilaisia keskenään. Perheet niin jenkkijenkkejä tai sitten jotain sellaista, jota ei olisi voinut edes kuvitella. Toisaalta sarjaa katsoi sellaisesta tätinäkökulmasta. Vaikka jotkut tyttöjen jutuista jopa ihan nolottivat, oli sympatiat koko ajan mimmien puolella; Niinpä niin, tuollaistahan se oli olla melkein parikymppinen!
Kun näin jakson, jossa isäntäperhe kohteli todella huonosti Muuramesta (symppispisteet jo siitä!) kotoisin olevaa Hennaa, iski tajuntaa montakin työpaikkakokemusta omista ensimmäisistä työpaikoistani. Henna jenkkiperhe simputti reipasta ja ahkeraa, mutta samalla myös hirveän viattoman oloista tyttöä mennen tullen saaden tytön itkemään ja epäilemään omia kykykään. Lopulta homma kärjistyi niin pahaksi, että Henna joutui lähtemään isäntäperheestään pois. Koko prosessin ajan nämä ”aikuiset” ihmiset käyttivät valtaansa nuoreen tyttöön, ja mikä karmeinta, pitivät kulissit kameroiden ollessa päällä pystyssä. Silti en hetkeäkään uskonut, etteikö Hennan kertomukset sairaista esimiehistä olisi ollut totta. Juttu kuulosti nimittäin niin tutulle…
Vaikka olen aina ollut reipas ja työtä karttamaton tyttö, on minullekin käynyt samantapaisia työnantajakokemuksia elämäni aikana, juuri tuossa parin kympin korvilla, useammankin kerran. Vaikka luulin unohtaneeni nuo kokemukset jo kokonaan, toi Hennan tapahtumat omatkin muistoni mieleen. Tiedän todella miltä tuntuu, kun itsevarmasta ja rohkeasta mimmistä kuoriutuu tarpeeksi ilkeän esimiehen käsissä kädet täristen töitään hoitava itkuherkkä hermoheikko. Tiedän, kuinka 40-asteen kuumeessa pomolle soittaessa esimies ei usko sairautta, vaan pakottaa hoipertelevassa kunnossa olevan tytön töihin. Tiedän miltä tuntuu, kun puolentoista vuoden työsuhteen kiitoksena pomo pimittää lomarahat niin, ettei opiskelijatyttö saa pennin penniä.
Noiden kymmenen vuotta sitten tapahtuneiden esimieskokemusteni jäljiltä olen onneksi saanut jo useita ammattitaitoisia ja inhimillisiä esimiehiä. Silti tuollaiset ihmiset ovat jättäneet minuun jäljen. Edelleen häpeilen soittaa esimerkiksi sairaana esimiehelleni. Edelleen ihmettelen, jos esimies sanoo, että ”paranna nyt itsesi kuntoon, äläkä tule tänne kipeänä heilumaan”.
Olen myös monta kertaa miettinyt noita vanhoja simputtajaesimiehiäni. Miksi he kohtelivat minua (ja lukuisia muita nuoria tyttöjä) huonosti? Ja ennen kaikkea: Kuinka ne saivat ihan ok-itsetuntoisen tytön hetkessä niin paniikkiin, että vatsa käänsi ympäri ja olo tuli aivan karmeaksi?
Nyt kolmekymppisenä tietysti ymmärrän, että kaksikymppinen sinisilmäinen maalaistyttö on mitä parasta materiaalia hänelle, kuka tahtoo vähän ilkeillä. Viattomuus paistoi Au pair -Hennasta ja varmasti minustakin vuonna 2004 satojen metrien päähän, ja juuri sellaisia mimmejähän sitä on varmasti kiva vähän taklata. Opettaa, ettei elämä olekaan niin helppoa ja auvoisaa. Ettei rehellinen työnteko ehkä kannakaan mihinkään, tarvittaisiin kyynärpäitä.
Mutta tiedättekö mitä, Hennan jenkkiperhe, minun esimieheni teiniajoilta ja muut ilkeilijät! Ette nuivertaneet minua, ette luultavasti Hennaa, ettekä montaa muutakaan tyttöä. Onneksi! Nimittäin viattomuus, rehellisyys ja oikeanlainen sinisilmäisyys ovat asioita, joita rahalla ei saa! Ja uskon – ihan oikeasti – että lopulta hyvät vie voiton, ja ilkeilijät jäävät rannalle ruikuttamaan.
Pitäkää siis tytöt, iästä riippumatta, kiinni siitä maalaisen rehdistä asenteestanne ja reippaudesta. Viaton ja avoin saa olla, se ei ole hölmöyttä. Se on ihmisyyttä!
Tsemppiä Henna ja muut mimmit 🙂 On kivaa olla kiltti!
-Karoliina-
*kuvat: Yle
Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.
Kommentit (20)
Katsoin myös pari jaksoa ja sen punatukkaisen tytön kohdalla nousi kyllä sellainen myötähäpeä että oksat pois…Tyttö käyttäytyi niin huonosti eikä häntä kiinnostanut lastenhoito pätkän vertaa – eikä edes yrittänyt peitellä sitä! Apua! Olin itse myös 19-vuotiaana au pairina ja en olisi ikinä kehdannut käyttäytyä noin huonosti ja välinpitämättömästi isäntäperhettä/lapsia/työtä kohtaan, huhhu.
Itse olen Hennan kanssa melko samanikäinen ja kohdalleni sattuneet esimiehet (kaikki samassa paikassa, mutta joka vuosi työnkuva ja sen mukan esimies vaihtunut) ovat olleet aivan ihania tapauksia! Vaikka myönnän olevani vanhempieni silmäterä ja töissä käymisestä huolimatta usein vanhempani osallistuvat kustannuksiin, siltikin esimieheni ovat olleet minulle suopeita ja ystävällisiä, eivätkä ole yrittäneet ”pudottaa minua karuun maailmaan” esimerkiksi simputtamalla. Oma äitinikin on nykyisen aviomiehensä esimies, eikä simputusta ole edes kotioloissa havaittavissa!;) Kokemuksia on niin monia! Toivon Hennalle tulevaisuudessa mukavempia kokemuksia!<3 Ihanaa kesän odotusta myös Eskolle, Fiidulle ja sinulle Karo!<3
Aivan loistosarja tuo Au Pairit Losissa!! 😀
Minä katselin myös kaikki jaksot. Välillä olin ”sydän syrjällään” tyttöjen puolesta, monestakin syystä.
Olen ollut työnantajan asemassa joissain asioissa. En voisi mitenkään käyttäytyä huonosti/ilkeästi työntekijää kohtaan, vaan asiallisesti, korrektisti. Minun ongelmani on se, että tulen liiankin läheiseksi/ystäväksi työntekijän kanssa. Sekään ei ole hyvä vaan pitäisi löytää kultainen keskitie.
Minäkin dokkarifani 🙂 Tämä sarja tuli seurattua . Kyllä oli ilkeetä menoa , oikein Jenkkilää. :/ Oli niin jenkki jenkkiii.
Tuollainen lujittaa ihmistä. – se on fakta.
Ihania tyttöjä olivat. 🙂
Ihanaa kun kirjoitit Karoliina tästä!! <3
Katoin yhdessä päivässä kaikki jaksot ja suoraan sanoen itkin joka kerta, kun Hennakin videoillaan. Meni vissiin liikaa tunteisiin, mutta jotenkin harmitti Hennan puolesta kun sattui tuommoinen perhe!
Itsellä on myös kokemusta hirveistä esimiehistä, tälläkin hetkellä työskentelen sellaisen alaisena. Pudotus edellisen työpaikan ihanasta ilmapiiristä on ollut hurja ja millään en tähän meinaa tottua. Näen toistuvasti painajaisia, töihin meno pelottaa ja ylipäänsä työpaikalla vallitsee kyttäysilmapiiri, jossa muita puukotetaan selkään ja juoruillaan. Positiivista on se, että on edes töitä! 🙂 Ja ehkä sitä vielä löytää paremman paikan! Kiitos tsemppaavasta postauksesta, tiedän etten ole yksin ja eiköhän täältäkin ponnisteta vielä ylös! 😀
Mun on ihan pakko nyt myöntää että katsoin sekä Au Pairit Los Angelesissa että Au pairit Lontossa jaksot YHDEN päivän aikana. Siis ihan jokaikisen niistä 😀
Voih 🙁
Niin on 😀
Totta! Keskitie on hyvä!
Niin olivat 🙂
<3 Kiitos!
Voih <3
Todellakin! Suunta ylöspäin. Tsemppiä ja voimia!
Hah 😀 Pistit paremmaksi!
Olen ollut au pairina, ja perheeni oli erittäin ihana, suorastaan täydellinen. Olen ollut myös muissa töissä parikymppisenä, ja näissä töissä olen saanut maistaa simputusta. Esimieheni muun muassa pakotti minut tekemään työvuoroni, vaikka olin työmatkalla murtanut käteni ja jouduin tekemään työni yhdellä kädellä. Nykyään tuo tuntuu käsittämättömältä, mutta nuorelle kiltille esimiestään pelkäävälle tytölle normipäivä.
Voi, tiedän ton tunteen että sairaana soittaessa pomolle suorastaan kädet tärisee.. Miksi se on niin hankalaa ? Sehän on itsestäänselvyys ettei sairaana ole työkykyinen ! Kyllä pomon sanat ” paranna itsesi” tuntuu lotto voitolta. 🙂
Kiitos samoin 🙂