Minun oli eilen illalla ihan hirveän vaikea saada unta. Olin kuolemanväsynyt jo kymmenen aikaan, mutta kukuin silti melkein yhteen asti.
Pappa oli käynyt hakemassa F:n iltapäivällä maalle mummolan syyslomalle, ja minulle iski illalla hirveän tyhjä olo. Minulla syyslomaa on vain kaksi päivää, tämä ja huominen, ja koska huomeniltana olisin joutunut laittamaan F:n kuitenkin hoitoon blogigaalan vuoksi, oli tuttuakin tutumpi mummola, jossa F rakastaa olla, tietysti paljon parempi vaihtoehto kuin se, mitä olisin voinut Helsingissä tarjota.
Yritin lohduttaa itseäni myös sillä ajatuksella, että nyt F saisi ikään kuin tuplaloman. Ensin mummolaviikon ja sitten myöhemmin syksyllä minun ja hänen yhteisen kymmenen päivän ulkomaanreissun. Näidenkin faktojen valossa minulla oli silti kurja olo. Kotona oli liian autiota ja elotonta.
On aika ristiriitaista, että välillä oikein odotan F:n nukahtamista, että saisin illassa muutaman tunnin omaa aikaa. Ja välillä, varsinkin silloin kun olemme olleet naamatusten viikkotolkulla, alan toivoa, josko edes pääsisin puoleksi tunniksi lenkille. Ihan yksin, omien ajatusteni kanssa.
Siltikin tämä oma aika välillä ahdistaa. Varsinkin illat, jolloin on aikaa istua hetkeksi alas ja vain kuunnella hiljaista kotia.
Tämä viimeiset yhdeksän kuukautta on kyllä hionut meitä F:n kanssa yhteen varmasti enemmän kuin mikään muu hetki tähän asti. Koska olemme toistemme ainoat henkilöt kotona, olemme myös enemmän yhdessä kuin koskaan. Enää en käväise kaupassa, kaverilla tai ylipäätään missään yksin, vaan jos me jotain tehdään, tehdään se kahdestaan. Toki silloin tällöin F on hetken muualla, mutta ei niissä muutamissa tunneissa tai yhdessä päivässä ehdi muuta kuin painaa pää punaisena tekemättömiä hommia, joten ikävä ei sillä tavalla ehdi iskeä. Tai jos itse olen reissussa, ei silloin ehdi niin pohtia erossa olemista. Mutta hiljainen koti.
Kun kodista puuttuu sen sydän, on joskus vaikeaa kääriytyä yksin peiton alle ja kuunnella vain omaa hengitystään ja jääkaapin ruminaa.
-Karoliina-
*kuva: Pixabay-kuvapankki
** Postauksen otsikko lainattu Eppu Normaalin kappaleesta Kun olet poissa
Kommentit (6)
Eikö olekin outoa. Omaa aikaa kaipaa, mutta kun sitä on tarjolla sydän kaipaa ääntä ja eloa. Voitko uskoa, että täällä kaivataan teinien ovien paiskontaa, parittomia sukkia, urheilukamojen pesua, nukkumaan patistamista ja märkien pyyhkeiden nostelua lattialta. Vielä kahdeksan kuukautta, sitten saamme toisen lapsen kotiin. Apua, taas tulivat kyyneleet.
Tiedän täsmälleen tunteen, jota tarkoitat. Se ontto olo, haikeus, pala kurkussa. Vaikka kuinka tietäisit, että näin sen on oltava. En usko, että ikinä pääsen noista tuntemuksista, ja toisaalta en ehkä haluakaan.
Mulla tämä on vaiheilevaa. Välillä oma hetki on ihanaa, välillä tuskaa.
Voin vain hyvin etäisesti kuvitella tuon tilanteen, koska meillä eletään ydinperheessä monen pienen lapsen kanssa. Itse haaveilen siitä, että saisin olla yksin kotona ja se hetki pitää ihan erikseen järjestää.:) mutta varmasti ikävöisin jos lapset olisi pitkään poissa ja tuntuisi vähintäänkin oudolta.
Eikös F:n isä asu ihan lähellä? Näin muistelen. Nyt kun itse olet se lähivanhempi onko teillä tiukat rutiinit mistä pidätte kiinni tapaamisten osalta? F on niin paljon sinun luonasi joten teettekö koskaan niin että sinun luonasi ollessaan F menisi ex-tempore isälleen jos haluat lenkille/kauppaan yksin tms.? Jos se vaan sattuu toisen osapuolen aikatauluihin sopimaan. Tuntuisi loogiselta että isä olisi ainakin välillä se lapsenhoitopaikka. Etenkin kun olen ymmärtänyt että heillä on hyvät välit keskenään ja isäkin mielellään tapaa lastaan.
Asuu kyllä, mutta meillä on aika selkeät päivät ja ajat tapaamisiin. Onneksi joustoa toki tarvittaessa on, ja muukin tukiverkko, mutta kyllä lähtökohtaisesti haluankin pärjätä ilman avun pyytämistä 🙂
Voi TC! Vertaistukea ja Pikkirillin kahvia?