Meillä on Lilyssä meneillään #rakkauspuhetta-kampanja, jossa bloggaajat kertovat itselleen tulleita kauniita, koskettavia, hymyilyttäviä ja hyvää mieltä tuovia lukijakommenttejaan. Kun minuakin pyydetiin mukaan miettimään itselleni tulleita kauniita viestejä, innostuin. Erityisesti siksi, että vaikka periaatteessa ne netistä tutut videot, joissa julkkikset lukevat saamiaan solvaavia kommentteja joskus olivatkin vähän naurattaneet minua, olin jo pidempään ajatellut sellaisten ”huumori”pläjäysten itse asiassa vain lisäävän vihapuhetta. Ja ainakin tekevän vihapuheesta sellaista, ettei siihen suhtauduta tarpeeksi vakavasti. Koska jos itse haukkumisen kohdekin esittää videolla naureskelevansa noille rumille samoille, antaa se mielestäni viestin siitä, että netissä saa tehdä mitä vaan.
Siksipä Lilyn #rakkauspuhetta olikin minusta nerokas idea. Mutta arvatkaapa mitä? Kun kerrankin piti miettiä kauniita sanoja, ei tullut yhtä ainoaa kaunista kommenttia tai hyvää palautetta saamaani postausta mieleen. Siitäkin huolimatta, että tiedän saavani positiivissävytteisiä kommentteja ja sähköposteja varmasti 90% enemmän kuin niitä loukkaaviksi tarkoitettuja. Ja ne ovat minua usein ilahduttaneekin. Mutta kaikonneet näköjään sen samoin tein mielestäni.
Olin siskoni polttareissa reilu viikko sitten, kun eräs polttarivieras kertoi, että Tee se itse -vauva on ainoa kirja, jonka hän on lukenut koko elämänsä aikana vapaaehtoisesti. Tuli ihan älyttömän hyvä fiilis ja kiittelin vuolaasti. Tyttö huomasi aidon hämmästykseni ja tokaisi: ”Niin mä kyllä kirjoitinkin sulle tästä aiheesta heti sen jälkeen, kun olin lukenut kirjan.” Siis mitä kummaa? Kasvotusten kehut tuntuivat ihanille, mutta miten en edes muistanut saaneeni sellaista viestiä. Olin kuulemma vastannutkin hänelle.
En tiedä, onko kyse minusta vai kyse nettimaailmasta, mutta kauniit sanat jäävät – kuten tässäkin tapauksessa huomasi – usein oikein jyrän lailla rumien alle. Jos minun pitäisi listata top 10 rumimmista kommenteistani, voisin luetella ainakin puolet tuosta luvusta ilman hetkeäkään miettimättä. Jos sama lista pitäisi tehdä kauniista sanoista…kuten huomasin, en muistanut yhtäkään.
Sanotaan, että yhden ruman solvauksen tilalle tarvitaan kymmenen hyvää. Voisin sanoa, että luku on enneminkin sata. Mikähän siinä onkaan, että kauniiden sanojen antaa soljua ohi korvien vähän kuin ne olisivat valhetta, mutta huonot taas porautuvat usein syvemmälle. Voi kun muistaisi netissä, mutta myös reaalimaailmassa viljellä hyvää. Ja säästää kritiikki oikeaan paikaan ja maltillisin argumentein kerrottavaksi.
Taas herää kysymys: Onko tämä huonojen asioiden imurointi osa omaa persoonaani, suomalainen tapa vai yleismaailmallinen piirre ihmisessä?
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
Kommentit (2)
Kysymykseesi vastaten, tutkimuksetkin todistavat ilmiön evolutiivisin ja aivojen ominaisuuksiin liittyvin seikoin, tässä teksti aiheesta: http://www.tohtori.fi/?page=1341824&id=3677341 .
Eikö ole hassua, että vaikka elämme näinkin modernissa, digitalisoituneessa maailmassa, aivomme junnaavat vielä ajalla, jolloin meidän piti taistella tai paeta henkemme pitimiksi? 🙂
Tähän loppuun vielä vähän rakkauspuhetta: sinä olet ollut ja olet yhä edelleen itselleni roolimalli vahvasta naisesta, joka selviytyy kunnialla jokaisella elämän osa-alueella ja jota pettymykset eivät kaada – nykypäivän Minna Canth! Tästä syystä palaan blogiisi liki päivittäin inspiroitumaan ja ammentamaan voimaa itsellekin. Kiitos <3
-J
Olipa mielenkiintoinen teksti tuo tohtori.fi. Eli en ole yksin, jippii (tavallaan) 😀
Oi miten kauniisti sanottu <3 TÄMÄN mä nyt painan mieleeni oikein kunnolla 🙂