Tiedättekö sen tilanteen, kun lupaa itselleen, että asiat muuttuu. Maanantaina, seuraavassa kuussa, ainakin ensi vuonna. Ja lopulta sitä huomaa, ettei mikään todellisuudessa ole muuttunut mitenkään.
Mulle on käynyt niin monta kertaa. Olen jäänyt paikalleni, vaikka olen tiennyt, että kaikista parasta olisi mennä eteenpäin. Suunnata jonnekin uusille urille, opetella uusi tapa olla ja elää. Noissa hetkissä mua on pidätellyt pelko. Olen ajatellut, ettei mitään voi tehdä, vaikka todellisuudessa hyvin harvoin elämässä on tilanteita, joissa voi toimia vain yhdellä tavalla. Yleensä vaihtoehtoja on, kun ne vaan uskaltaa nähdä.
Jos mä mietin mun elämän hienoimpia käänteitä, ne on kuitenkin tulleet eteen silloin, kun olen uskaltanut luopua jostain vanhasta. Kun olen hypännyt sellaisen virran vietäväksi, jota ei edes aluksi edessä näkynyt.
Ensi viikolla mulla on edessä – ihan oikeasti – uusi elämä. Tämä(kään) käänne elämässä ei ole tullut ilman pelkoa ja epäröintiä, mutta kun lopulta uskalsin avata asiasta suuni ja ottaa tarvittavat askeleet, koko mun olemus ja tapa olla muuttui. Nyt voin innokkaan uteliain mielin kertoa, että kesäkuun ekasta päivästä lähtien mä olen loppuvuoden sapattivapaalla mun palkkatöistä. (Oma yritys jatkaa toimintaansa entiseen malliin.)
Ai mitenkäs tähän päädyttiin ja miksi? Mäpä kerron.
Mä koen, että ollaan A:n kanssa sellainen tiimi, että meillä arki rullaa vaikka lapset sairastelee tai elämässä tapahtuu muita – somen ulkopuolisia – huolia. Meillä molemmilla on joustavat työt, samanlaiset arvot ja kyky huolehtia perheestä, että kun joku lapsi sairastuu tai töissä tulee extrakiireitä, me pystytään sumplimaan elämämme niin, ettei korttipakka hajoa. Tiedän, että somessa näyttäytyy vain se osa, jonka olen sinne tuonut esille – ne tavalliset sairastelut ja flunssat. Mutta viime vuosina meillä oli myös todella isoja ja kuormittavia huolia, joka päiväistä kamppailua, joka ei näkynyt muille kuin läheisille. Ne murheet on onneksi jo mennyttä elämää, mutta jollakin tapaa tuotakin aikaa kantaa vielä mukanaan, kun palautumishetkiä ei ole vielä oikein ollut.
Tämän kevään aikana mä olenkin yhä useammin huomannut, että jatkuva erikoistilanteessa eläminen on ollut valtavan kuormittavaa. Laskin, että meillä on joulun jälkeen tasan neljä viikkoa, jolloin me ollaan voitu mennä miehen kanssa molemmat töihin maanantaista perjantaihin niin, että lapset ovat olleet normaalisti päikyssä ja koulussa. Muuten, jokaisena muuna viikkona, viikkoa on siivittänyt jonkinmoiset erikoisjärjestelyt ja töiden uudelleensumplimiset.
Samaan aikaan, kun rämpiminen ruuhkavuosisuossa koveni talven aikana, mä aloin huomata, että mun tunteiden ääripäät alkoi kadota. Mulle on tyypillistä itkeä ja nauraa paljon, mutta tänä keväänä monta kertaa mun yleinen mieliala on vaan ollut sellainen möllöttävä semi-vitutus. Olo on ollut ärtyinen, liian kiireinen ja erityisesti sellainen, etten ole osannut elää hetkessä. Kun olen ollut töissä, on ollut kauhean huono omatunto, etten ole tarpeeksi lasten kanssa. Kun taas olen ollut lasten kanssa, päässä on rullannut miljoona hommaa, jotka PITÄISI vielä ehtiä tehdä.
Koska olen kokenut jo yhden burnoutin, tunnistin hiipivän uupumuksen merkit. Ja sen verran on kilometrejä jo mittarissa, että myös tiedän, ettei oman itsensä raahaaminen väsyneenä perässä hyödytä ketään – ei itseä, ei perhettä, ei työantajaa. Mä koen, että mulla on vielä voimia ja alakulo vain joidenkin päivien seuralainen, mutta tiedän, että jos en tekisi jotain isoja liikkeitä, mulla olisi iso riski voida huonosti. Siksi päätös lomasta oli lopulta helppoa – ajattelin, että sen lisäksi, että autan sillä itseäni, on se palvelus mun perheelle ja työnpaikalle. Olen tosi iloinen, että uskalsin tehdä toimenpiteitä ”jo” tässä vaiheessa, eikä vasta sitten, kun olisi aivan pakko ja asiat jo tosi huonosti.
Mä olin miettinyt jo viime syksynä, voisinko keventää hetkeksi omaa työtaakkaani, jotta voisin olla enemmän läsnä kotona lasten sairastellessa (ja muutenkin). En kuitenkaan vielä silloin ollut valmis “luovuttamaan”. Enkä suoraan sanottuna edes kehdannut sanoa ajatuksiani ääneen. Mulla on mitä joustavin ja empaattisin esimies, joten ajattelin, että koska mun työolot on muutenkin jo niin hyvät, olisi silkkaa itsekkyyttä pyytää VIELÄ LISÄÄ joustoa. Kevään tautikimara sai mut kuitenkin ymmärtämään, että nyt mun on vaan pakko avata suuni. Muistan, kuinka loppu mä olin ennen pääsiäistä ja ajattelin, etten jaksaa enää YHTÄÄN uutta takapakkia…ja sittehän meille tulikin koko perheen kuumeet ja oksennustaudit ja Ompun sairaalareissu. Se oli ehdottomasti sellainen aivan viimeinen niitti!
Ja niinpä ne asiat sitten lopulta eteni tosi nopeasti. Kerroin tilanteeni esimiehelle, juteltiin mun työnkuvasta ja tehtiin yhdessä päätös, että voin olla loppuvuoden poissa. Se oli kädenojennus, joka on tietysti harvinaislaatuinen ja olen siitä tosi kiitollinen. Toukokuu onkin mennyt loppuvuotta suunnittelen. Mä olen tehnyt listoja ja aikatauluja, jotta homma pysyy hallinnassa, töihin jäävillä olisi mahdollisimman helppoa ja markkinointi pyörisi. Ihannetilanne olisi tietysti se, ettei kukaan edes huomaisi mun poissaoloa, mutta toisaalta mua odotettaisiin ilolla töihin tammikuussa.
Meidän tytöt jatkaa päivähoidossa normaalisti (tosin pitävät viiden viikon kesäloman), mutta helpottaa ajatella, että jos he ovat kipeitä, ei koko perheen palettia tarvitse myllätä. Nyt on selvää, että minä olen se, joka voi olla ja jäädä kotiin, jolloin mieskin voi rauhassa ajatella, ettei jatkuvasti tarvitse olla valmiudessa..Totta kai tässä sapatin aikana mulla on oma yritys pyöritettävänä ihan normaalisti, mutta kyllä puolikas työtaakka on eri asia kuin sataprosenttinen. Kaiken lisäksi nyt mun ei tarvitse tehdä töitä koskaan iltaisin ja viikonloppuisin, joten perheen yhteinen aika lisääntyy roimasti.
Faktahan on se, että tämä puoli vuotta on myös aika, jolloin täytyy keksiä ratkaisu tulevaisuuden varalle. Loma, pitkäkin, loppuu aikanaan, joten sapatti ei auta mitään, jos meno jatkuu samanlaisena heti tammikuussa. Useimmiten lasten sairastelu vähenee kasvun myötä, mutta mitään takeitahan ei ole, että lapset ei sairastelisi paljon jatkossakin. Siksi on mietittävä, miten me jatkossa eletään.
Toivon, että tämän puolen vuoden aikana me löydetään ratkaisu meidän arkeen pakottamatta. Olisi ihanaa, jos länsäolo ja hyvä fiilis meidän perheessä lisääntyisi entisestään. Joku voisi sanoa, että lopeta työt tai jää kokonaan kotiin, mutta mun on pakko sanoa, että se ei ole mulle ratkaisu. Mä rakastan tehdä erilaisia hommia ja työ on ihanaa vastapainoa kodille ja lapsille. Mittasuhteet on oltava vaan oikeat.
Jos siellä ruudun takana on muita sapattilaisia, kertokaa, miten teillä elämä muuttui tällaisen kokemuksen jälkeen! Ja kuinka jatkoitte sapatin jälkeen elämää?
-Karoliina-
Kommentit (15)
Lapset jatkavat kuitenkin päiväkodissa……?? En voi kuin ihmetellä, tuon lasten sairastelurumban jälkeen! Vai saako täällä enää sanoa eriävää mielipidettään, vaan AINA mielisteltävä ja kompattava blogin pitäjää!?
Ihan mahtavaa! Elämä ei todellakaan ole mukavaa jos pidemmän päälle aina vaan on ihan liian tiukilla ja mieli masentuu pikkuhiljaa. Sopivasti töitä, hallittu arki, kohtuullinen toimeentulo, tarpeeksi joustavaa ajankäyttöä, jolloin luonnollisesti väljässä arjessa on aikaa ihan vaan kotoilla puolison ja lasten kanssa. Eli ei ole koko ajan niin aikataulutettua etteikö ehtisi vaan rupatella sohvalla ja olla kuulolla lasten asioille. Ihan huippu päätös sinulta! Varmasti saat näin myös aikaa ihan itsellesi joka koituu myös perheen hyväksi. Mukava lukea sinun kirjoituksia. Olet hyvin tavallisen ja järkevän oloinen. 😊 Itselläni 4 lasta viidessä vuodessa joten ruuhkavuosia on eletty…nyt jo helpompaa…
Kolme vuotta hoitovapaalla kuopuksen kanssa tehden tasan sen verran keikkaa et talous kesti eli Max 6 työpäivää kuussa. Oli tähän asti elämäni ihanimmat vuodet. Vaikka olen kutsumusammatissa en katunut hetkeäkään. Kotona lisäksi kaksi kaksi alakoululaista. Mut se et ei tarvinnut jatkuvasti säätää ja murehtia ja sai elää suht rentoa arkea oli parasta.
Siis aivan ihanaa! Vähän huikea juttu! <3 Onnea ja iloa loppuvuoteen (kuullostipa jouluiselta tervehdykseltä xD).. Nauttikaa koko perhe. Mä ja varmaan kaikki muut seuraajat ollaan (tai ainakin kuuluisi olla) iloisia sun puolesta, upeaa!
Ihanaa kuulla, että tämmöinen järjestyi ❤️ Tekee niin hyvää 😊 kun ei elämän pidä olla vain selviytymistä vaan kyllä siitä pitää saada nauttia välillä vähän rauhassakin (ja en siis viittaa suhun vaan yleisesti). Ehkä ehdit tehdä enemmän kivoja juttui, vaikka lukea 🤓
Mä olen ollut opehommista opintovapaalla tän kevätlukukauden. Ei varsinainen sapatti siis mutta pakollisen tekemisen määrä alle puolet siitä mitä töissä ja aivan ihanan kiireetön ja paineeton arki. On ollut aivan ihanaa, ja olen ehtinyt kelailla asioita eri tavalla kuin normiarjessa. Kesäloman jälkeen palaan töihin ja vähän jo huolestuttaa etukäteen jaksaminen. Toisaalta kun olen tässä ehtinyt miettiä, mitä elämälläni tekisin, on vahvistunut ajatus siitä, että opehommat on mun juttu. Eli vaikka se vapaa ei välttämättä tuo pysyvää konkreettista muutosta, se antaa mahdollisuuden ajatella rauhassa ja tehdä harkitun päätöksen johonkin suuntaan.
Oma sapattivuoteni antoi PALJON! Ulkopuolisen silmiin varmaan näytti siltä, ettei elämässäni tapahtunut yhtään mitään, mutta sisälläni tapahtui. Luovuudelle ja uudelle tuli tilaa ja rauhaa kasvaa. Oli aikaa ajatella ja keskittyä elämän pieniin asioihin. En nyt suoranaisesti valaistunut ja kasvanut ihmisenä, mutta sain elämääni rauhaa ja aikaa.
Mä menin kolmen vuoden tauon jälkeen takaisin töihin ja jätin 2,5kk:den jälkeen! Meillä 4 lasta ja nuoremmat myös kaksoset (huomenna täyttää 3v) – en ollenkaan jaksanut vaikka olisi pitänyt olla vaan 20 tuntia viikossa. Oli paljon pidemmät päivät ja illalla 18-20 sai vielä tehdä töitä. Ei ollut ollenkaan sen arvoista mennä takaisin töihin kun koko perhe kärsi.
Menen nyt kansakoululle auttamaan Ukrainalaisia lapsia sopeutumaan uuteen maahan ja muita lapsia missä apua on hyödyllistä.
Älykäs esimies sinulla. Olisinpa itsekkin ymmärtänyt joskus ajoissa jarruttaa tai vaihtaa suuntaa, enkä pohtinut mitä minussa vikana ja odottanut helpotuksen tulevan itsestään. Rohkeutta vaatii vaikuttaa omaan ja muidenkin hyvinvointiin joskus.
Laitoin nimimerkiksi ”samassa suossa rämpivä”, mutta en nyt ihan samassa. Lapsia on itsellä kaksi, toinen ekalla ja toinen täyttää syksyllä 3v. Ei kaksosia, eikä mitään järjetöntä tautikierrettä. Mutta silti se, miten kerroit siitä mikä sun olotila on viime aikoina ollut ja kuinka se on vaikuttanut arkeen, kuulosti niin todella tutulta. Itsellä kuormittavuuden syy on oma työ ja myös yksityisen elämän muut asiat. En ole burn outia ikinä kokenut, mutta voin väittää, että pelottavan lähellä se on ja on ollut jo ihan liian pitkään. Päätin hakea opiskelemaan ihan muuta alaa. Nyt kuitenkin pelottaa, että voinko hyväksyä opiskelupaikan jos sen saan…pärjätäänkö rahallisesti, jos itse opiskelen eikä minun palkkatyön rahoja tule. Aikuiskoulutustukea saan kyllä, mutta onhan se hurjasti vähemmän kuin palkka. Ala, jota olen hakenut opiskelemaan, on myös sellainen, etten siitä mihinkään täysipäiväiseen työhön mitä luultavimmin valmistu. Onko siis kannattavaa edes käyttää aikuiskoulutustuki tuollaiseen….Kaikkia tälläisiä ajatuksia on mielessä vaikka tiedän, että nauttisin tuon alan opiskeluista ja ne olisi ihan muuta kuin nykyinen työ. Jotenka pelottaa, pelottaa ihan valtavasti, lähteä uusiin tuuliin vaikka tiedän, että muutos on minun tilanteessa välttämätön tai se burn out oikeasti iskee. Nykyinen työ ei ole minua enkä halua sitä enää tehdä. Silti se on ns. ”varmaa palkkatuloa” ja siitä pois hyppääminen hirvittää.
Vau, kuullostaa hyvältä ratkaisulta:) Olen itsekin tehnyt saman ratkaisun muutamia vuosia taaksepäin, ja ehdottomasti oli sen arvoista. Samalla aloitin myös terapian. Uupumuksesta palautuminen on pitkä prosessa, enkä luultavasti vieläkään ole kokonaan palautunut. Elän myös ruuhkavuosiarkea (tosin ilman kaksosia),ja tässä elämäntilanteessa on kyllä kuormittavaa tunnistaa ja arvioida omia tarpeita.
Ihanaa, että lapset jatkavat päivähoidossa. Toivottavasti sairastelukierre väistyy ja saisit syksyllä myös aikaa ihan vaan itsellesi. Hiljaisuus ja omien (ei työ-) juttujen puuhailu tekee hyvää sapattivapaalla. Itse ”pakotin” itseni aloittamaan liikuntaharrastuksen sapattivapaallani. Kokeilin erilaisia juttuja, ja pakkoa sanoa, että jooga ja pilates kyllä lisäävät hyvää oloa. Väittävät, että stressi ”kerääntyy” lantiolle. Tuota seutua laitetaan liikkeelle kummassakin, joten kenties pitää paikkaansa, että stressitasot alevat joogaillessa ja pilateksen parissa;)
Toivotan sinulle nautinnollista sapattivapaata! Toivottavasti saat nauttia omasta ajasta, ja saat oivalluksia tulevaan. Elä kuitenkin hetkessä, äläkä liikaa murehdi ja suunnittele tulevaa. Ainutlaatuinen tilaisuus, ota siitä kaikki irti:)
Varmaan hyvä idea, lapset on hetken vaan pieniä. Aikoinani kun tuplat syntyi, jäin suosiolla heidän 2.v asti kotiin, hoitovapaalle, pöpöt eivät vaivanneet, oltiin terveinä ja arki rullasi hyvin. Sairastelukierre alkoi päivähoidon alkaessa ja oli tosi rankkaa aikaa. Nyt jälkikäteen ajattelen niin, että olisi ollut viisasta olla hoitovapaalla 3 v. asti. Täytyy vain ihmetellä, että miksi pitää tehdä niin montaa työtä, kun lapsissa ja kodin hoitamisessa on ihan tarpeeksi yhden oman työn ohella? Elämä menee eteenpäin ja lapset kasvaa, – loppujen lopuksi pikkulapsivaihe kestää todella vähän aikaa, töitä ehtii tekemään vielä senkin jälkeen vaikka kuinka paljon.
No kai eriäviä kommetteja saa esittää, mutta niissäkin voisi olla jotain järkeä tai muuten ovat ihan selvästi mollaamista mollaamisen ilosta. Vai miten ajattelit töiden onnistuvan, jos lapset eivät ole hoidossa?
No miksi eivät jatkaisi, oletus kuitenkin on, että taudit ajan kanssa helpottuu, ei se ikuisesti kestä, jossei sille sitten ole jotain erityistä syytä. Jos lapset nyt pidettäisiinkin yhtäkkiä kokonaan kotona ja tammikuussa iskettäisiin takaisin päiväkotiin, niin eiköhän olisi taas uusi ”kiriminen immuniteettien” kanssa… Ja lapsille tuttu ja turvallinen rutiini on hyvästä. Karoliina kuitenkin tekee edelleen töitä, nyt vain sillä erolla, että jos ja kun tytöt sairastelee, voi olla paremmilla mielillä kipeiden kanssa ja antaa lasten rauhassa parantua, ei ole niin sanotusti koko ajan tuli perseen alla, että äkkiä heti takaisin hoitoon kun vaan saa viedä, että pääsee tekemään omia odottavia töitä 🙂 tämä vaan mun ajatusta tästä, en heitä tunne, mutta pakko oli vastata kun ärsytti tämä kommentti. T. Täysipäiväinen kotiäiti kolmelle ja sairastellaan täälläkin jatkuvasti
Ilman muuta lapset tietenkin päiväkotiin, koska tekee edelleen töitä. Jos kotona tekee töitä, niin ei se tarkoita sitä, että ei lapsia vietäisi päiväkotiin. Kahden samanikäisen hoitaminen ja vahtiminen on sitä luokkaa, että ei siinä kyllä omia töitä tehdä. Karoliina luopui päätyöstään, joka oli minusta todella järkevä ratkaisu, en ymmärrä ollenkaan, miten he ovat jaksaneet aikaisemmalla paletilla 🙄kun me tuplamammat joudutaan venymään aika lailla pikkulapsivaiheessa äärirajoille ja keksitään omia tapoja ja kommervenkkejä, miten asiat hoituu ja on pakko jaksaa, ehkä me sitten vähän luullaan, että selviämme mistä vaan? Ykkösprioriteetti on tietenkin lapset ja silloin on pakko karsia hetkeksi joku muu pois ja tässä Karoliina on tehnyt kyllä fiksun rarkaisun. Ja uskon että tämä ratkaisu kantaa hedelmää. Karoliina miettii sitten joskus 50 vuotiaana kuten minä nyt, että miksi ihmeessä en hellittänyt aikaisemmin?