Kirjoitin tämän postauksen tämän viikon torstaina, 13.4.2023, muistoksi ihanasta kevätaamusta, kun mentiin kaksosten kanssa vuoden ensimmäistä kertaa potkupyörillä päiväkotiin.
Kun me muutettiin tähän kotiin elokuussa 2020, mulla oli päässä monta ajatusta siitä, millaiseksi elämän näissä neliöissä kuvittelin muodostuvan. Mulla on tapana fiilistellä etukäteen, elää osin omassa mielikuvitusmaailmassani ja unelmoida, joten tällaiset ajatukset on mulle tosi tyypillisiä. Kuvittelin – kuten kaikkien edellistenkin kotieni kohdalla aina muuton hetkellä – että uusi koti tulisi olemaan aina siisti. No sehän ei ole toteutunut, mutta toimivampi ja helposti siivottavampi tämä on kyllä ollut kuin edellinen.
Kuvittelin myös, että täällä talossa ei voi metelöidä (koska hirsiseinät), mutta niinpä vaan mökä kuuluu edelleen kadulle asti. Mulla oli myös tosi vahvana mielessä sellainen ajatus, että kun aamulla herään, voin aivan rauhassa pukea ja meikata alakerrassa, hipsiä sen jälkeen ylös rauhalliselle aamukahville ja kuunnella, miten lapset yksitellen heräilevät sängyistään. Mutta mutta, eihän se ihan niin mennyt. Liki kaksi ja puoli vuotta lapset heräili niin aikaisin, ettei aikuisen omaan, itsenäiseen, heräämiseen olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Itse asiassa jos oikein muistan, kaksoset heräsi vielä viime vuonna joka aamu ennen kuutta. Me aikuiset myös harvoin päästiin alakertaan yhtäaikaisille yöunille, vaan toinen – usein minä – nukuin lastenhuoneen lattialla tai sohvalla, koska yöpäivystykset herätti niin usein, ettei vaan jaksanut raahautua alhaalta kymmentä kertaa yössä ylös.
Kun sitten tänä aamuna heräsin alakerrasta katkeamattomien yöunien jälkeen, ilman herätyskelloa vartin yli kuusi, puin päälle, harjasin tukan ja hampaat ja hipsin ylös, tajusin, että tämä on nyt se hetki. Se ei ollut ensimmäinen laatuaan, näin käy nykyisin kerran tai kaksi viikossa (yleensä herään alakerrassa yläkerrasta tulevaan iloiseen Mesin huutoon: ”äiti ja isi, nyt on aamu!”), mutta tänä aamuna huomasin, että mun ikivanha unelma aamuista oli käynyt toteen. Se ei tapahtunut todellakaan silloin kun sen halusin tapahtuvan, mutta tässä sitä nyt silti oltiin. Uskomaton! Pian lapset – toden totta – kömpivät yksitellen vuoteistaan. Ensin aamuvirkku Mesi, sitten esikoinen ja lopuksi aamu-uninen Omppu. Ja kyllä – sitä ennen olin juonut kahvit ja syönyt omat puuroni.
Mä en usko, enkä edes haluakaan, että kaikki omat haaveet ja toiveet toteutuu. Koska aika usein elämällä itsellään on jotain paljon parempaa tarjottavaa. Sellaista, mitä ei ole edes osannut toivoa. Mutta tämän aamun jälkeen mä aloin pohtia, josko ensi kesänä tapahtuisi jotain sellaista, josta myös haaveilin tähän kotiin muuttaessa.
Mä nimittäin fiilistelin aina ajatusta siitä, että voisin aamuisin – juurikin lasten vielä nukkuessa – hipsia takapihan portaille vapaapäivän aamuna kahvikupin ja lehden kanssa. Vaikka se ei ole vielä toteutunut, on takapihan portailla sen sijaa syöty niin monta rakasta aamu-, ilta- ja välipalaa, etten olisi koskaan osannut edes haaveilla. Postauksen kuvassa aamuvirkut aamupalalla joskus kesällä 2021.
-Karoliina-
Kommentit (12)
Ensinnäkin, aivan upea toi sun asu ja mieletön kuva!
Mutta näinhän se on, että erityisesti äideillä tuntuu olevan jatkuva syyllisyys suuntaan jos toiseen. Syyllisyys sinänsä on ihan terve tunne ja se auttaa meitä ohjaamaan omaa toimintaamme, eli ei siitä pidäkään pyrkiä kokonaan eroon. Meillä lapset jo isoja ja toinen muuttanut pois kotoa opiskelemaan niin tässä vaiheessa tunnistaa hyvin sen mikä on lopulta olennaista ja tärkeää. Myös isot teinit kaipaavat läsnäoloa (vaikka pyrkivätkin sen hyvin peittämään :-)).
Itse en koe mom guiltia mistään muusta kuin ulkopuolisista paineista. En juurikaan ikävöi kotielämääni parin päivän poissaoloilla, mutta kyselevät ja voivottelevat ihmiset ahdistavat. Olen muutakin kuin äiti, ja yksinhuoltajana on tärkeää että vietän aikaa pois kotoa, jotta voimme lapsen kanssa hyvin. En ole perinteinen äiti, enkä halua olla, mutta en arvosta ulkopuolisten painetta enkä mielipiteitä. Yhteiskunta on kovin jämähtänyt, ja nykyinen sairaalloinen ydinperhemalli ja sitä myötä täydellisen äitiyden tavoittelu on mielestäni aivan absurdia, kun miettii miten yhteisöllisesti koko suvun ja yhteisön voimin lapsia on kasvatettu ennen 60-/70-lukua.
Word.
Tämä postaus oli pseudofeminismiä ja sisäistettyä misogyniaa parhaimmillaan. Ai muut äidit on aina kamalia selän takana puhujia?
En ole itse todellakaan kokenet tuota muiden aiheuttamaa ”syllisyyttä” mistä kirjoitat. Itse haluan viettää vapaa-aikaa lasteni seurassa ja jos on paljon menoja niin tunnen ikävää, en syyllisyyttä.
Jos olisin sen kaiken rasituksen päälle jota lisääntyminen kahdesti on tuottanut potenut vieläpä jotakin mom guiltia, olisin päätynyt lataamoon. Ehkä olen välttänyt sen siksi, etten ylipäätään ole koskaan kokenut täysin kuuluvani siis identifioituvani ”naisten joukkoon”. Ja ehkä siksi olen myös kokenut, etteivät muutkaan ihmiset pidä minua aivan täysin naisena. Mene ja tiedä, mutta tässä on joka tapauksessa vapauttavien puolten lisäksi varjopuolena se, että ulkopuolisuuden tunne iskee toisinaan ja siihen liittyvä kokemus vaille jäämisestä, mitä vertaistukeen tulee.
Mulla ennemminkin tulee sisuskaluja ahdistava ikävä, ei niinkään syyllisyys ja sen vuoksi menot aiheuttaa ahdistusta ja ristiriitaista oloa. Miehellä se ikävä kai lievempi (tai ainakin paremmin handlaa sen) ja siksi kynnys viettää perheen ulkopuolista aikaa matalampi 😅
Tosi, tosi paljon tästä selittyy myös yhteiskunnan asenteella äitejä ja isejä kohtaan. Vaikka tasa-arvotyö menee jatkuvasti eteenpäin, pidetään silti yleisessä keskustelussa äitejä eri roolissa. Edelleen niiltä julkisessa työssä olevilta äideiltä kysytään, että minne on lapsensa jättänyt hoitoon, kun isiltä taas tällaisia ei paljoa kysellä. Haluttiin tai ei, niin nämä vaikuttaa tosi paljon niihin alitajuisiin ajatuksiin, joita noissa tilanteissa kumpuaa. Siispä oman pään sisäistä ajatusta olisi huomattavasti helpompi muokata, jos myös ympärillä oleva keskustelu asettaisi äidit ja isät samalle viivalle. 😊
Ero ei todellakaan ole biologinen vaan kulttuurinen, eli olen siltä osin edellisen kommentoijan kanssa hyvin eri mieltä. Näistä on kiva keskustella ja itse puhutaan samoja pohdintoja läpi aviomiehen kanssa. Kiva, kun kirjoitit tästä Karoliina.
Aika jyrkästi sanottu ottaen huomioon se, että äiti kantaa sitä lasta sisällään monta kuukautta ja synnyttää sen. Tästä syntyy väistämättä erilainen yhteys äidin ja lapsen välille, jollaista isä ei voi koskaan saavuttaa. ”Äidin vaisto” on ihan todellinen fysiologinen tila ja sitä ei voi sivuuttaa tällaisessa keskustelussa. Sen lisäksi me äidit luodaan itsellemme ja toisillemme paineita. Oltais armollisia toisillemme, toisen onni ei oo iteltä pois❣️
Hei,
En tiedä oletko alkuperäisen kommentin kirjoittaja vai et. Biologinen peruste siihen, että äiti tuntisi lapsen toiseen vanhempaan verrattuna enemmän syyllisyyttä lähtiessään pois ei-vauvaikäisten lastensa luota koska on synnyttänyt lapsen, ei ole minkään tutkimusten perusteella todellinen.
Mulla ei ole lapsia mutta tunnistan saman ”muualla on aina paremmin”- ajattelun ja sen että ikinä ei ole täysin hyvä olo missään. Tää ei varmaan ole pelkkä hetkessä olemis-juttu vaan ongelma on just siinä että hetkessä oleminen tuo esiin sen ei-hyvän olon (muutenhan sitä ei tunnistaisikaan).
Tämä on hyvä ja tärkeä aihe. Uskon, että syyllisyys on osaksi joku rakenteellinen/biologinen ero naisten ja miesten välillä. Mutta uskon myös, että tämä itsensä ja muiden syyllistämisestä voi opetella pääsemään eroon.
Ja se on se juttu mihin meidän äiteinä ja ylipäänsä naisina pitää kiinnittää huomiota käytöksessä ja ajattelussamme.
Enemmän ymmärtää ja kannustaa go girl! Meiningillä. Mutta se miksi, emme siihen ehkä pysty on uskon, alitajunnasta tai tuunnistettavakin kateudesta. Voi olla vaikea hyväksyä jos joku on samalla sekä omistautuva hyvä äiti, että myös menevä äiti. (Todellisuudessa siis ihailemme jotakin toista ja harmittaa, että emme itse osaa samaan, olla yhtä rento, siksi ehkä vähän paheksumme?)Tai mitä vaan uransinen, räväkkä, rohkeaasti pukeutuva, tatuoitu jollain tavalla räväkästi ”normista” erottuva.
Julkisesti esillä olevat äidit ajautuvat pohtimaan myös ehkä enemmän huonoa omatuntoa siitä, että ovat poissa lasten luota ja muita vanhemmuuteen liittyviä juttuja koska fakta on kuitenkin se, että aina on joku joka pahoittaa muelen ja tulee kommentoimaan ilkeitä juttuja niin uskon, että sitä alitajuntaisestikkin jo miettiin, miten toimisi, että ei saisi niin paljon syyllisyyttä niskaan.
On niin erilaisia perheitä, kohtaloita, tilanteita. Joten on yhtä monta tapaa toimia ja kaikki yhtä oikeita.