Yksi jännä homma on tapahtunut. Samalla, kun mä koen, että olen viimeisen vuoden aikana rentoutunut tosi paljon entiseen verrattuna, mun pinna äitinä on lyhentynyt. Musta tuntuu, että vedin yli 10 vuotta itselleni epätyypillisen pitkällä pinnalla vanhempana (en muuten), mutta nyt kun olen alkanut muutenkin pääsemään kiinni ydinminääni, ryöpsähtelee mun todellinen perusluonne esiin myös lasten kanssa. Että “nyt jumalisten kaikki pyllyt penkkiin” sitten teillekin vaan.
En osaa yhtään sanoa, onko tilanne tällä tavalla parempi vai huonompi kuin ennen; ehkä varmaan molempia. Varmasti sisäisesti kymmeneen(tuhanteen) laskeva äiti on joissakin tilanteissa parempi vaihtoehto kuin mayhemiin mukaan menevä. Toisaalta se, ettei vanhemmankaan pinna ole loputon, on ihan hyvä oppia.
Äitinä mulla on tietyt trigger-pisteet, jotka harvoin pystyn ohittamaan niin, ettei syntyisi vähintään verenpaineennousua:
- Aamun hässäkkä, jossa ei kuitenkaan saada mitään aikaiseksi. Mun ehdoton inhokki on ne aamut, jossa kaikki sekoilee jotain kymmenen sentin päässä musta, mölyää, vaatii ja SILTI eivät saa tehtyä yhtä ainoaa hommaa, joka edistäisi aamun ja päivän etenemistä. Meille tulee tällainen tilanne usein silloin, jos aamussa ei pidä tiettyä rytmiä päällä. Tytöt kyllästyy, alkaa vastustella ja varmaan nälkäkin kasvaa (kun päiväkodissa syötävä aamupala lipuu kauemmaksi). Silloin he alkaa rakentaa majaa, maalata vesiväreillä, vaikka vain toisessa jalassa on sukka ja lepohetkikaverikin hukassa. Näissä tilanteissa mun ainoa selviytymiskeino on alkaa hääräämään apinanraivolla. Puen tytöt (koska en jaksa odottaa), tungen reput täyteen kampetta, hoputan miestä kahvikuppinsa kanssa (tosi ärsyttävää, tiedän) ja tuuppaan lopulta puetun, pakatun, harjatun, kammatun ja suukotetun sakin ovesta ulos. Tämän takia mies vie lapset varmaan 90% aamuista päiväkotiin. Mun pinna on tähän mennessä jo käytetty.
- Kun kesken jonkun tärkeän hetken tartutaan epäolennaisuuksiin (lapselle tosin elintärkeisiin), jota en voi ratkaista ja mistä syystä hänelle tulee megaluokan raivarit. Näitä on just ne hetket, kun pitäisi ehtiä junaan, mutta SUKKA ON HUONOSTI. Tai jos uniaika on ylitetty jo 45 minsalla, mutta kukaan ei voi nukkua, kun eilen ulkoa poimittu pikkurillin pään kokoinen KIVI on kateissa. Kauheinta tässä on se, että jos tämä tilanne tapahtuu Mesille, tiedän, ettei mikään maailman huijaus, huomiosuunnan kääntö tai muu vastaava tepsi, koska se nainen ei unohda.
- Jos joku puhuu, kun luetaan iltasatua. Tämän kirjoittaminenkin jo naurattaa, mutta mun on TODELLA VAIKEA kuunnella edes muiden iltasatuhetkiä, jossa lapset pölisee kirjanluvun päälle. Mulle iltasatu on rauhoittumishetki, ja kirjat/tarinat niin tärkeitä, että ajattelen jotain menevän ohi, jos sitä ei kuunnella intensiivisesti. Totta kai saa kysyä, mitä joku sana tai asia tarkoittaa. Tai kysyä, jos ei ymmärrä jotain juonesta. Mutta sellainen laulelu, muun häsääminen tai pölinä on ehdoton no-no.
MITKÄ ASIAT OSUU SULLA ÄRSYTYSHERMOON VANHEMPANA?
-Karoliina-
kuva: Pixabay
Kommentit (2)
Kunnostin juuri samantyylisen kaapin ja käytin nahkaisia lenkkivetimiä, voin suositella! Tällaisia https://www.kalete.ee/fi/tuote/oven-laatikon-nuppi-muguum/
Aivan tuttua, tottakai iltasatu kuunnellaan eikä sählätä muuta. Mä oon miettinyt, että osa vanhemman lyhytpinnaisuudesta voi olla sitä, että ajetaan ne tietyt yhdessä toimimisen ja toisten arvostamisen taidot jälkikasvuun. Aina ei järki riitä, joskus mennään vähän tunteella ja jälkikäteen sitten sanoitetaan sitä, miksi ärsytti niin paljon jokin. Että ei olisi rajattomia lapsia hyörimässä osana ryhmää, vaan yhteistyöhön pyrkiviä yksilöitä toistensa kanssa.