Itsetuntemus tekee paremmaksi tyypiksi

Aina tasaisin väliajoin kuulee puhuttavan, kuinka ennen vanhaan kaikki oli paremmin, kun ihmiset miettivät oman napansa sijaan yhteistä hyvää. “Ei siinä ehditty miettiä miltä minusta nyt tuntuu, eikä samalla tavalla ollut ongelmiakaan tai böönautteja!” Tiedättekö nämä puheet?

Ja aina välillä pohdin itsekin sitä, onko itsekästä, kun niin usein pohdin ja käytän aikaani siihen, miten minä, mun perhe ja mun työyhteisö – eli juuri minä ja aivan minua lähellä olevat ihmiset ja yhteisöt – voisivat ja toimisivat paremmin. Ja itsekkyyden lisäksi, onko se vaan turhaa jauhantaa ja vatvomista? Mutta ei se ole. Ja nyt kerron, miksi. 

Mä ajattelen, että se, miten me itse voidaan, on – tietenkin! – meihin itseemme vaikuttava asia, mutta vähintään yhtä paljon yksilön hyvinvointi/pahoinvointi heijastuu muihin ihmisiin. Eniten totta kai meidän läheisiin ja perheeseen, mutta itse asiassa laajalti moneen sellaiseenkin ihmiseen, jota me emme varsinaisesti tunne. On aivan eri asia, annatko liikenteessä hymyssä suin tietä toiselle autolle, vai tööttäiletkö vihaisesti? On eri juttu, kehaisetko asiakaspalvelijaa vai haukut hänet muiden edessä. Ja miten valtava ero onkin siinä, toteatko maitolasin kaatavalle lapselle, että “vahinkoja sattuu, ei haittaa”, vai manaatko hänen kömpelyyttään. Listaa tällaisista esimerkeistä voisi jatkaa loputtomiin.

Olisi helppo ajatella, minäpä rupean sellaiseksi ihmiseksi, joka voi hyvin ja säteilee tätä hyvyyttä myös ympärilleen. Että siitä sitten vaan; sillä tavalla elämä muuttuu, että sen kun vaan muuttaa käytöstään. Että alkaa kivaksi ihmiseksi, jolla on pinnaa, empatiaa ja hymyä. Todellisuudessahan tuollainen, että vaan päättää toimia toisin, ei ole kovin helppoa. Joskus voi toki päättää kiinnittää huomiota asenteeseensa ja reagointiinsa, mutta pidemmän päälle elämä tulee tosi raskaaksi, jos hyvän mielen käytös ei tule luonnollisesti. Ja juuri tässä asiassa itsetuntemus tulee mun näkemyksen mukaan merkittävään rooliin. 

Mä uskon, että jos me mietitään oikein tarkkaan meidän elämää ja siinä toistuvia tilanteita, osataan tunnistaa ne hetket, joissa itse tyypillisesti tullaan ärtyneiksi. Ja muistetaan toisaalta myös sellaiset tilanteet, joissa ärtymys olisi ollut mahdollinen tunnereaktio, mutta sen sijaan saitkin käännettyä haastavan tilanteen voitoksi ja kaikkien fiilis säilyi hyvänä. Kun näihin tilanteisiin palaa tarkasti, ja pohtii kokonaistilannetta ennen tapahtuvia tapahtumaketjuja, huomaa, että satunnaiset “mä vaan kilahdin” tai “nauroin vaan virheelle ja jatkoin eteenpäin” ei olekaan enää niin satunnaisia. On kuitenkin ehkä niin, että suurin osa meidän elämän tilanteista, tunnereaktioista ja ulosannista on kuitenkin usean tapahtuman summa. Se, että hymyilet vastaantulijalle, ei synny vaan siinä hetkessä, kun kävelette vastakkain. Vaan hymy on herkemmässä siksi, että a)nukuit hyvin, tai b)puoliso keitti hyvää aamukahvia, tai c)lapsi antoi aamulla suukon, tai d)ystävä laittoi kivan viestin, taikka e)töissä ei ole liikaa stressiä.  

Kun mä aloin pohtia sellaisia perustapahtumaketjuja mun elämässä, missä tyypillisesti olen kotona tai töissä kireä, äreä tai ei-rakentava, tai toisaalta iloinen, rento ja empaattinen, toistui niissä molemmissa tietyt kaavat. Nämä kaavat liittyivät vahvasti siihen, millainen kuorma ja energia mun kehossa ja mielessä on näissä hetkissä jo valmiiksi ollut. Ja ennen kaikkea nämä tilanteet liittyy siihen, olenko kuunnellut omaa itseäni ja jaksamistani noina päivinä hyvin vai huonosti. 

Mun huonon reaktion ja tunneilmaisun hetkiä leimaa hyvin vahvasti seuraavat asiat. Niissä hetkissä mulla on ollut joko työstressiä (päässä “pitäisi tehdä, pitäisi jaksaa” -ajatuksia), nälkä, univajetta, tai sitten olen liikkunut sinä päivänä liian vähän tai ollut liikaa sosiaalinen (introvertille suuri kuorma). Pahimmissa tapauksissa päivässä tai viikossa on ollut ihan liikaa kaikkea tätä, jolloin oma sytytyslangan pituus on ollut jo valmiiksi niin minimaalinen, että ärtymyspommin räjähdykseen ei ole tarvittu juuri kipinää lainkaan. Hyvissä menneissä tilanteissa kuorma taas puolestaan ollut paljon pienempi. Itse asiassa ne haastavat hetket, joista on oman käytöksensä avulla selvinnyt hyvin eteenpäin, on liittynyt ennen kaikkea siihen, että tiedostaen tai tiedostamatta on sinä päivänä muistanu pitää kiinni omista rajoistaan. Noihin myrskynsilmiin on tullut energisenä – ehkä hyvin nukkuneena, ehkä hyvin syöneenä tai ainakin niin, että on latautunut jotenkin muuten emotionaalisesti, sosiaalisesti tai fyysisesti. Kun on kerännyt itselleen voimaa niistä asioista, joista itse tietää saavansa voimaa, on myös paljon helpompi kestää vastoinkäymisiä ja ongelmatilanteita. 

Mä olen introvertti. Se tarkoittaa sitä, että tarvitsen suhteellisen paljon rauhaa ja hiljaisuutta. Toisaalta mun keho kaipaa liikettä. Mä olin alkuviikosta työreissussa, jossa päivät oli pitkiä ja aivot raksutti koko ajan. Olin sopinut illaksi ravintolaillallisen ystävien kanssa heti koulutuksen jälkeen, mutta tajusin, että mä en pysty siihen. Tai okei, totta kai olisin voinut fyysisesti mennä paikalle, mutta tiesin – koska olen opetellut kuuntelemaan itseäni – että mulle tulisi siitä tosi huono olo fyysisesti (liikaa istumista) ja tiedän, etten olisi ollut illallisella paras mahdollinen ystävä, koska en olisi siinä tilassa jaksanut keskittyä ja kuunnella. Olla läsnä. Niinpä ehdotin, että peruttaisiin pöytävaraus ja siirrettäisiin tapaamista puolella tunnilla. Mä ehtisin siinä välissä käydä lenkillä ja sitten voitaisiin saunoa ja syödä porukalla hotellihuoneessa. Tämä sopi ystäville hyvin. Ja vähän kireästä, pääkipuisestä iltapäivästä tuli ihanan rento, hyväntuulinen ja aitoa läsnäolo täynnä oleva ilta. 

Mutta eihän tuo ollut helppoa. Olen huomannut, että mä helposti sopeudun kaikkeen sellaiseen, jonka tiedän olevan sopimatonta mulle. Jos tiedän, että mun vastapuolen on vaikeaa järjestää työtapaamista toiseen hetkeen, mä suostun aikaan, joka ei tee mulle hyvä. Jos tiedän, että kaveri haluaa ravintolaan, vaikka mä en, niin helposti silti sanon että “tottakai se käy”. Olen miettinyt miksi näin, ja perimmäinen syy on lienee ollut se, että en ole suurinta osaa elämästäni edes tiennyt, mikä tekee omalle jaksamiselleni hallaa ja mikä taas tukee sitä. Totta kai se, että haluaa olla helppo ja joustava on myös hyvä asia, mutta vaan siihen pisteeseen asti, kun se ei jatkuvasti kuormita omaa jaksamista.

Mä ajattelin, että kirjaan vielä itselleni ylös ne asiat, jotka lataa mun akkuja. Ja ne, jotka vie. Listassa voi olla isoja ja abstrakteja asioita, kuten vaikka “latistava ilmapiiri”, mutta pieniä arkisia havaintoja, kuten “nälkä”. Kun sitten syöttää tuonne kuormittavien asioiden väliin voimavara-asioita, pysyy kokonaistulos – oma mieli ja suhtautuminen muihin ihmisiin –  plussan puolella.

-Karoliina-