Kuudennen lapsen syntymä: ”Kauhistunut ensiajatukseni oli, että lapsi putosi noin vain ulos”
Liikuttava kertomus perheen kuudennen lapsen syntymästä. Kirjoitus osallistui Kaksplussan synnytystarinakilpailuun.
Aalto toisensa jälkeen sulkee minut tuliseen syleilyynsä. Vastaan niihin keinuttamalla itseäni jumppapallon päällä. Liike tekee hyvää. Kello on kaksi aamuyöllä. Kaikki muut nukkuvat. Minä olen omassa maailmassani, omassa rytmissäni. Minä ja kehoni.
Väsyttää. Tahtoisin nukkua, mutta on liian kivuliasta maata paikoillaan. Vilkuilen kelloa laskien minuutteja aaltojen välissä. Niitä on vähän, kovin vähän. Alkaa mietityttää, joko tänä yönä lähdetään.
Nousen mennäkseni vessaan. Samassa aalto lyö minut lähes polvilleni. Otan muutaman askelen ja pikemminkin kuulen kuin tunnen sen: lapsivesi loiskahtaa lattialle.
Tuskalliset hetket
Samassa jalkojeni välistä holahtaa ulos jotain suurempaa. Kauhistunut ensiajatukseni on, että lapsi putosi noin vain ulos. Seuraavaksi säikähdän ja pelkään istukan tulleen ulos. Pitelen yöpaidan helmaani estääkseni sitä jotakin putoamasta lattialle.
Herätän miehen, joka on tiukasti unen valtakunnassa, ja jatkan matkaani vessaan. Siellä huomaan yöpaidalleni loiskahtaneen nyrkin kokoisen limatulpan.
Hiukan tärisevin käsin soitan synnytysosastolle kertoakseni tilanteen. Varmistelen vielä kätilöltä, onko suurikokoinen limatulppa normaali ilmiö. Ystävällinen kätilö vakuuttelee, ettei mitään hätää ole, mutta kehottaa lähtemään matkaan. Kun kyseessä on kuudes kullannuppu, asiat voivat edetä varsin nopeasti.
Mies ryhtyy kahvinkeittoon. Soitan naapurista oman siskoni lastemme turvaksi. Keinutan itseäni yhä tulisempien aaltojen läpi. Haluaisin roikkua jossakin, mutta en löydä sopivaa paikkaa. Kahvi tippuu aivan liian hitaasti. Mies ei tunnu ymmärtävän, että tahtoisin päästä jo sairaalaan.
Lue myös: ”Sisäinen ääni käski lähtemään nyt heti” – Vaaleanpunaisesta kuplasta räjähdysmäiseen synnytykseen
Kiireesti sairaalaan
Vihdoin lähdemme mustaan yöhön. Juha Tapio laulaa autoradiossa. Aallot harventuvat. Ne, jotka tulevat, työntävät lasta voimakkaasti alaspäin. Pelkään lapsen syntyvän matkalle, mutta miehelle en pelostani kerro. Annan hänen keskittyä ajamiseen. Matkaa on puolenkymmentä kilometriä. Siihen osuu monta katuvaloa ja myös täysin pimeitä pätkiä.
Sairaalan synnytysosastolle kuljetaan päivystyksen kautta. Matka tuntuu pitkältä. Itkettää ja pelottaa. Viimein pääsemme soittamaan ovikelloa ja meidät otetaan lämpimästi vastaan.
Sairaalavaatteita vaihtaessa alkaa jännittää. Käyrät piirtävät jykeviä supistuksia. Pyydän päästä ammeeseen, jota kätilö lähteekin heti täyttämään. Menee vain hetki, kun totean, etten pysty makaamaan paikoillani. Kutsumme kätilön takaisin ja lähdemme kulkemaan kohti synnytyssalia.
Jos matka läpi päivystyksen oli pitkä, tämä matka on maraton. En enää huokaile, vaan vaikeroin. Kätilö toteaa puoliääneen, että tämä näyttää etenevän nopeasti.
Lue myös: ”Vauva syntyi 8 minuuttia sen jälkeen, kun päätin puhelun hätäkeskukseen”
Ei kipulääkkeitä
Salissa valkenee totuus siitä, etten ole auennut yhtään enempää. Neljä vaivaista senttiä. Kivut ovat kovat. Saan ilokaasua, joka ei tunnu ollenkaan riittävältä.
Anestesialääkäri saapuu paikalle. Juuri silloin päälleni iskee tsunami, joka saa minut hengittämään ilokaasua syvään ja huutamaan kipua ulos.
Selkä on tulessa. Kätilö kysyy, ponnistuttaako. Saan vastattua jostain kivun hämärästä, ettei ponnistuta yhtään, mutta sattuu ihan liikaa. Hän päätyy kuitenkin tarkistamaan tilanteen ja toteaa kohdunsuun olevan täysin auki.
Kysyn pökertyneenä, voinko saada edes jonkinlaisen puudutteen. Tiedän kokemuksesta, miten kipeää ponnistaminen tekee. En halua enkä uskalla. Mutta mitään ei ole tehtävissä. Tämä lapsi on työnnettävä ulos ihan itse ja ilman kipulääkkeitä.
Anestesialääkäri poistuu paikalta ja toinen kätilö hälytetään apuun.
Syvä hiljaisuus
Käännyn selälleni. Kerään keuhkoni täyteen ilmaa ja valmistaudun työntämään lasta ulos. Tunnen, ettei hän tule, joten lopetan ponnistamisen.
Kätilö ilmeisesti luulee minun olevan jokseenkin tiedostamattomassa tilassa. Hän toistelee, että saan kyllä ponnistaa. Otan uudestaan ilmaa ja työnnän. Kipua vastaan liike tuntuu hyvältä. Työnnän kaikin voimin ja tunnen, kuinka lapsi liukuu kevyesti ja helposti ulos.
Seuraa hiljaisuus. Mitään ei kuulu. Hädissäni kyselen, miksei hän itke. Mies rauhoittelee. Mutta minä tiedän, että hiljaisuus on huono. Se on pahinta, mitä tässä tilanteessa joutuu kuuntelemaan. Hiljaisuus tarkoittaa vakavia asioita.
Ja sitten se tulee. Parkaisu. Itku meiltä kaikilta. Hän huutaa. Saan hänet syliini, keinutan hiljaa ja sanon tyynnyttelevästi samat sanat, jotka olen jo viisi kertaa aiemminkin saanut sanoa: ”Ei mitään hätää. Äiti on tässä.”
Nimimerkki Kuudes aallokko
Lue myös: ”Tunsin, että nyt minä kuolen” – Pitkittynyt synnytys sai dramaattisen päätöksen
Jaa oma kokemuksesi