Synnytystarinakisan voittaja: ”Vauva syntyi 8 minuuttia sen jälkeen, kun päätin puhelun hätäkeskukseen”
Pahin mahdollinen skenaario oli lähellä, mutta sitten tapahtuikin odottamaton käänne. Tämä synnytystarina voitti Kaksplussan synnytystarinakilpailun 2022.
Oloni oli turhautunut ja itkuinen. Mikään ei huvittanut, koska kaikki energiani oli mennyt yrityksiin saada synnytys käynnistymään.
Elimme synnytyksen käynnistämistä edeltävää iltaa. Raskausviikkoja oli kertynyt jo 41+4.
Viimeiset kaksi viikkoa oli supistellut enemmän ja vähemmän, mutta aina supistukset olivat laantuneet ja pettymys vallannut mielen. Miksi tämä synnytys ei käynnisty koskaan?
Kaksi aiempaa lasta olivat syntyneet ilman käynnistystä raskausviikolla 40+5 ja raskausviikolla 40+0.
Nyt läheni hetki, jolloin lähdettäisiin sairaalaan arvioimaan tilanne ja mahdollisesti käynnistämään synnytys. Se oli itselleni pahin mahdollinen skenaario, ja nyt se skenaario oli toteutumassa.
Lue myös: ”Lääkäri totesi, että nyt täytyy vauva työntää takaisin”
Odotus palkitaan
Sairaalaan lähtöä edeltävänä iltana olimme rättiväsyneitä päivän touhuista.
Ensilumi oli satanut, ja rakentelimme lumiukkoja lasten kanssa koko päivän. Mies vitsaili illalla, että hyvä käydä aikaisin nukkumaan, jos sattuu yöllä lähtö tulemaan. Tokaisin vain, että hah, turha luulo.
Kuinka väärässä olinkaan.
Heräsin yöllä kello kaksi hyvin vaimeaan supistukseen, joka alkoi alaselästä edeten alavatsalle. Heti tiesin, että kyseessä on synnytyssupistus. Tämä supistus oli kestoltaan paljon pidempi ja erosi aiemmista harjoitussupistuksista, joita oli tullut satunnaisesti pitkin edeltävää viikkoa.
Sen enempää en jäänyt tuijottamaan kelloa, vaan nukahdin.
Heräsin uudelleen 45 minuutin kuluttua ensimmäisestä supistuksesta. Supistuksen luonne oli samanlainen kuin ensimmäisenkin. Nousin ylös sängystä, koska olin niin innoissani.
Toivo heräsi siitä, että tänään meidän vauvamme syntyisi. Ja aivan spontaanisti! Siitä olin varma.
Kävin vessassa ja siirryin sohvalle nukkumaan, jotta en herättäisi puolisoa liikehdinnälläni.
Voisiko se vauva vaan nyt jo tulla ulos? Kuvituskuva.
Yöllä alkaa tapahtua
Torkahdin puoleksi tunniksi, jolloin tuli taas supistus. Tämä supistus olikin jo astetta voimakkaampi.
Laitoin puhelimestani päälle sovelluksen, jolla voi kellottaa supistuksia ja seurata niiden pituuksia sekä supistusvälejä. Tämän jälkeen viimeisetkin unihiekat rippeet olivat poissa. En osannut enää rauhoittua nukkumaan.
Kellon ollessa 5:30 puoliso heräsi käydäkseen vessassa. Totesin, että vauva taitaa syntyä tänään. Vastaus oli miehekkääseen tapaan: ”Aijaa. Siltäkö tuntuu?”
Tässä vaiheessa olin jo alkanut kävellä levottomasti huoneesta toiseen. Siltikin supistukset pysyivät melko lievinä ja pystyin vastaanottamaan ne ilman puuskutusta ja pysähtelyjä.
Kello kuudelta päätin lähteä käymään suihkussa. Mitä sitten tapahtuikaan! Lämmin vesi sai aikaan voimakkaamman supistuksen, joka yllätti. Pukeuduin ja otin Panadolin.
Vauhti kiihtyy
Soitin vartin yli kuusi synnärille, että täältäpä taidetaan tulla aamun aikana synnyttämään. Sanoivat puhelimen toisessa päässä, että juo vain kahvisi rauhassa ja soittakaa lapsenvahti paikalle. Menisimme sairaalaan sen jälkeen.
Puolisolle sanoin, että parempi olla hyvissä ajoin sairaalassa, jos supistukset sattuisivat kovin tihenemään. Olin innoissani, koska tiesin tapaavani lapsemme tänään. Se kaikki epätoivo ja turhautuminen olivat tipotiessään.
Puoliso lähti vessaan, jossa omaan tapaansa hän viettää sen 20 minuuttia, jos riittääkään.
Kätilön puhelun jälkeen tajusin supistusvälien tihenneen salakavalasti. Aloin kellottaa supistuksia ja ne tulivat jo reilun minuutin välein. Aloin vastaanottaa supistuksia keittiön pöytään nojaten ja keinuttelemalla itseäni puolelta toiselle. Jostain alitajunnan syövereistä minuun iskikin pakokauhu ja paniikki.
Supistukset olivat muuttuneet pienestä hetkessä voimakkaiksi, eivätkä isovanhemmat olleet vielä saapuneet katsomaan isompia lapsiamme. Soitin äidilleni, että he voisivat laittaa vähän vauhtia tulonsa kanssa.
Täällä oltaisiin jo aika valmiita synnyttämään. Kuvituskuva.
”Tule nyt pois sieltä vessasta!”
Hetken päästä olinkin jo soittamassa hätäkeskukseen ja samalla huusin puolisolle, että tule pois vessasta.
Hätäkeskuspäivystäjä käski välittömästi, että minun on mentävä makaamaan sängylle kylkiasentoon ja odotettava ensihoitajia.
Linja oli koko ajan auki. Hikikarpalot valuivat pitkin otsaani ja puuskutin kuin höyryveturi. Hoin puhelimeen, että ei tämän näin pitänyt mennä.
Minuutit tuntuivat pitkiltä. Isovanhemmat ja ambulanssi saapuivat kotipihaamme perätysten. Mikä helpotus.
Puoliso oli hätääntynyt ja hän riensi avaamaan ensihoitajille oven. Pystyin kävelemään neljä metriä, minkä jälkeen voimakas supistus lamaannutti toimintakykyni ja kävin paareille kyljelleni makaamaan.
Supistuksia tuli tässä vaiheessa aivan peräkkäin. Paikalle oli saapunut toinenkin ambulanssi, jonka kyydissä oli lääkäri. Työnnettyään paarit ambulanssiin lääkäri kysyi, että kestäisinkö sairaalaan saakka. Vastaus oli ehdoton en kestä.
Siinä vaiheessa sulkeutuivat ambulanssin ovet.
Loppu lähestyy
Tunsin voimakasta ponnistamisen tarvetta ja vetäisin housuni pois. Ponnistin kerran. Tällä ponnistuksella syntyi vauvan pää.
Heti perään tuli uusi supistus. Vedin keuhkot täyteen happea ja ponnistin uudelleen. No nythän hän jo syntyikin, lääkäri sanoi.
Vauva parkaisi voimakkaasti ja purskahdin hysteeriseen itkuun. Kaikki ne tunteet epätoivosta paniikkiin vaihtuivat suunnattomaan helpotukseen. Odotus oli päättynyt, ja rinnalleni nostettiin niin täydellinen, niin kaunis lapsemme.
Vauva syntyi kahdeksan minuuttia se jälkeen, kun päätin puhelun hätäkeskukseen. Puolisoani pyydettiin käymään ambulanssissa, jossa hän näki pienen poikamme ensi kerran. Se järkytyksen ja onnen sekoitus näkyi puolison kasvoista. Nyt kaikki oli hyvin.
Lähdimme sireenit ulvoen kohti sairaalaa. Synnytyssalissa ollessa mieli koetti pysyä tapahtumien perässä. Välillä tuntui, kuin olisin unessa. Ei, en ollut.
Istukka syntyi vasta sairaalassa ja siinä hetkessä mukana oli vain hämmennys. Ihmettelimme puolison kanssa tuota pientä nyyttiä, joka yllätti kaikki tällä mieleenpainuvalla maailmaan tulollaan.
Mielessäni toistuivat hätäkeskuspäivystäjän onnentoivotukset, jotka hän sanoi, kun makasin sängyllä odottamassa juuri pihaan kaartanutta ambulanssia. Toden totta onnea tarvittiin, ja sitä meillä oli myös matkassa.
Millään muulla kuin tällä pienellä aarteella ei enää ollut merkitystä. Meidän oma vauhtiveikkomme.
Joulukuun aarre
Lue myös viime vuoden voittajan tarina: ”Oletko sinä puhelimessa?” kysyi lääkäri ponnistusvaiheessa – synnytin kaksoset kahdella eri tavalla
Jaa oma kokemuksesi