Kipeä synnytystarina voitti Kaksplussan kilpailun: ”Ääneni sai vauvan avaamaan silmänsä”
Lempeä kätilö silitti hiuksia ja sanoi: ”Kuule Anni, täällä tehdään elämää, ei kuolemaa.” Lue Kaksplussan synnytystarinakilpailun koskettava voittajakertomus vaikeasta maailmaantulosta.
Joka kerta elämä on yhtä suuri ihme. Sen olen saanut tuntea jo viisi kertaa. En ole kokenut keskenmenoa tai kohtukuolemaa, mutta rankkojen lapsuudenkokemusten vuoksi olen ollut vakuuttunut, ettei minun viallinen kehoni kykene luomaan elävää lasta.
Lapsilukumme oli tarkoitus jäädä neljään, mutta kesän mittaan alkoi hiipiä tuttuja oireita: Haistoin hajuja, joita muut eivät haistaneet. Kahvi oli alkanut etoa. Aloin himoita kummallisia asioita, kuten uunissa haudutettuja porkkanoita. Liikutuin joka asiasta. Kun kellontarkkoja kuukautisia ei näkynyt, päätin tehdä raskaustestin.
Vapisevin käsin laskin testitikun lavuaarin reunalle. Kävin keittiössä juomassa lasillisen vettä ja palasin vessaan. Kaksi viivaa. Ei tarvinnut tihrustaa, sillä positiivinen tulos loisti puikossa kirkuvan punaisena.
Aloin täristä. Edelliset raskaudet olivat olleet täynnä pelkoa siitä, että menetän lapseni. Miten jaksaisin tämän raskauden?
Ultraäänitutkimuksen jälkeen en kyennyt enää muuta kuin miettimään, selviääkö pikkuiseni hengissä. Aluksi oli tarkoitus, että kävisin äitiyspoliklinikalla neljän viikon välein, mutta minusta alkoi tuntua, etten kestä pelkojeni kanssa yksin noin pitkää aikaa. Soitin sairaalaan, ja lääkäri sanoi, että tiivistetään käyntejä siten, että kävisin kontrolleissa joka toinen viikko.
Vaikka käyntejä oli tiheästi, pelkoni eivät pysyneet hallinnassani. Tuntui, että listeria ja toksoplasmoosi väijyivät kaikkialla. Olisiko minulla raskausdiabetes? Ehkä raskausmyrkytys?
Kun raskausviikkoja oli 35+4, voimani loppuivat totaalisesti. Itkin hysteerisesti lääkärin vastaanotolla. Lääkäri kuunteli ja totesi, että eiköhän tämä odotus ollut tässä, tule huomenna käynnistykseen.
En ollut hankkinut vauvalle juuri mitään tarvikkeita. En kerta kaikkiaan ollut uskaltanut, sillä pelkäsin menettäväni tämän vauvan. Nyt kuitenkin oli pakko tehdä hankinnat, joten silmät itkusta turvonneina lähdin kaupungille ostamaan tärkeimmät asiat.
Seuraavasta yöstä tuli pitkä ja tuskainen. Otin lääkärin määräämää nukahtamislääkettä, mutta uni ei tullut. Entä jos osastonlääkäri onkin eri mieltä kuin äitiyspoliklinikan lääkäri eikä suostukaan käynnistykseen ja minut käännytetään takaisin? Mitä ongelmia vauvalle koituisi etuaikaisuudesta? Kuitenkin tunsin, että vauva olisi paremmassa turvassa mahani ulkopuolella kuin mahassani.
Vaikea synnytys pelotti: salasin lapsilta
Tuli aamu, ja isäni saapui viemään minut sairaalaan. Halasin ja suukotin lapsiani. ”Äiti tulee takaisin”, sanoin heille.
Sitä en uskaltanut sanoa, että seuraavan kerran kun tulisin kotiin, mukanani olisi myös pikkusisko. Entä jos palaisinkin tyhjin sylin?
Saavuin sairaalaan umpiväsyneenä, ja minut ohjattiin huoneeseeni. Pelko siitä, että minut käännytettäisiin takaisin, osoittautui turhaksi. Synnytys päätettiin käynnistää kohdun sisään laitettavalla suolaliuosta sisältävällä pallolla, ballongilla. Sen tehtävänä on jäljitellä vauvan pään aiheuttamaa painetta ja avata kohdunsuuta.
Olisi ollut hyvä viettää paljon aikaa pystyasennossa, jotta paine olisi mahdollisimman suuri. Olin kuitenkin niin loppu viikkojen valvomisesta, että makasin vain sikiöasennossa sängyllä. Vähän väliä vatsani ympärille laitettiin vyö ja anturi tarkkailemaan vauvan sykettä.
Illalla raahustin ruokasaliin iltapalalle. Yhtäkkiä tunsin, että jotain märkää holahti housuihini. Ilahduin! Viimeksikin lapsiveden mentyä synnytys lähti vauhdilla käyntiin, eikä mennyt montaa tuntia, kun vauva oli maailmassa. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun kätilö totesi, ettei kyse ollut lapsivedestä vaan rikkoutuneesta ballongista.
Yötä vasten ei tehtäisi mitään uutta, aamulla asennettaisiin uusi ballonki.
Minulle määrättiin rauhoittavaa lääkettä tuomaan unta. Sen voimin nukuin aamuneljään. Murehdin ja pelkäsin. Entä jos minut sittenkin lähetettäisiin vielä kotiin odottamaan?
Sikiö ei enää liiku
Lopulta aamu tuli, ja menin valmiiksi aulaan odottamaan lääkäriä. Onneksi minut otettiin ensimmäisenä sisään. Tarkoituksena oli laittaa ballonki, mutta matkaan tulikin hidaste, kun lääkäri huomasi vauvan kääntyneen poikittain. Itse en ollut huomannut käännöstä. Vauva kääntyi kuitenkin näppärästi lääkärin avustamana takaisin raivotarjontaan, ja uusi ballonki pystyttiin laittamaan.
Tällä kertaa päätin väsymyksestä huolimatta pysyä pystyssä, jotta käynnistys tehostuisi. Kävelin pitkin sairaalan käytäviä, ramppasin portaita. Istuin vain syömisten ajan ja sitten lähdin taas liikkeelle. Neljän aikaan iltapäivästä aloin olla jo todella kipeä. Koko lantion alue oli tulessa. Takuulla jotain oli tapahtunut kohdunsuulla. Menin lämpimään suihkuun lievittääkseni kipuja.
Suihkussa aloin yhtäkkiä täristä horkassa.
Ajattelin tärinän johtuvan joko kivuista tai siitä, että jännitin niin paljon. Tutisten menin kuitenkin sanomaan kätilölle olostani. Hän mittasi kuumeen ja verenpaineen. Kumpikin oli kunnossa, mutta kätilö käski mennä lepäämään.
Puolen tunnin päästä hän tuli uudestaan ja mittasi kuumeen: 39,6 C.
Vatsani ympärille laitettiin jälleen sydänääniä mittaava laite. Pikkuisen ihmisalun sydän paukutti kahtasataa, mutta lapsi ei liikkunut ollenkaan. Näin kuulemma voi käydä, jos äidillä on kuumetta. Yritettiin vaikka mitä temppuja, jotta sikiöön saataisiin liikettä, mutta mikään ei auttanut. Niinpä kätilö kutsui paikalle lääkärin.
Hyvänä uutisena tutkimushuoneessa todettiin, että kohdunsuu oli neljä senttiä auki. Huono uutinen sen sijaan oli se, että kohdusta tulevan verisen vuodon haju kertoi tulehduksesta. Minut olisi siirrettävä synnytyssaliin jatkuvaan sikiön sydänääniseurantaan.
Rukoilin, että ottakaa lapsi turvaan
Mieheni soitettiin paikalle. Minuun alettiin tiputtaa kuumetta alentavaa lääkettä sekä antibioottia. Käteeni kiinnitettiin myös oksitosiinitippa, jotta saataisiin supistukset kunnolla käyntiin. Olin sekä kauhuissani että aivan loppu. Mieheni lusikoi minulle jogurttia suuhun, kun en itse jaksanut istua.
Pelkäsin kuollakseni. Mitä jos kyse olisi sittenkin listeriasta? Olisinko voinut saada sen kaksi viikkoa sitten valmispinaattiletusta? Kätilö ja lääkäri vakuuttelivat, ettei minulla ole listeriaa.
Tuli yö. Mies kuorsasi syvässä unessa synnytyssalin sohvalla. Minä valvoin ja itkin. Rukoilin, että ottakaa tämä lapsi pois turvaan, älkää palauttako minua enää osastolle.
Lempeä kätilö istui sängyn reunalla ja silitti hiuksiani. Hän sanoi, että kuule Anni, täällä synnytyslaitoksella tehdään elämää, ei kuolemaa. Vähän väliä lääkäri kävi kokeilemassa, josko sikiökalvot saataisiin puhkaistua. Mutta ei. Vauva oli niin korkealla vatsassa, ettei ollut mitään mahdollisuutta saada vesiä menemään.
Sydän hakkasi edelleen aivan liian kovaa vauhtia, eikä liikkeitä tuntunut. Eläissäni en ollut pelännyt yhtä paljon. Sälekaihdinten välistä näkyi helmikuinen tähtitaivas.
Lääkäri istui sängylle, piti kädestä ja vaikeni
Lopulta tuli aamu. Vuoroon tuli taas uusi lääkäri. Hän sanoi, että koska kyse on kohtutulehduksesta, emme voi enää odottaa synnytyksen käynnistymistä vaan mennään leikkaussaliin. Taas aloin itkeä. Helpotuksesta. Olin niin loppu väsymyksestä ja kuumeesta, että olin kauhuissani miettinyt, miten vaikea synnytys ja erityisesti ponnistus olisi edessä, jossa tarvitsisin kaikki mahdolliset voimat.
Minua hoitanut lääkäri tuli vielä katsomaan minua. Hän istui sängyn laidalle, otti kädestäni kiinni. Emme puhuneet mitään.
Vaikka voimani olivat loppu, kätilö ehdotti, että kävelisin itse leikkaussaliin. Näin voisin saada jonkinlaisen hallinnan tunteen, että tilanne ei olisi vain muiden käsissä. Mieheni käsipuolessa astelin leikkaussaliin, jossa minut ohjattiin hoitopöydälle.
Ympärilläni touhusi lääkäreitä ja hoitajia. Vaikka sektio on heille rutiinitoimenpide, kaikki olivat ystävällisiä ja jaksoivat koko ajan selittää minulle, mitä tapahtuu. Mieheni piti minua kädestä, silitti hiuksiani. En ollut yksin. Leikkaussalin loisteputkivalojen kirkkaassa loisteessa vauva alkoi yhtäkkiä pitkän hiljaisuuden jälkeen potkia tarmokkaasti kylkiluitani ja takoa nyrkkeillä vatsaani vasten.
“Täällä ollaan, äiti. Kohta nähdään!”
Alavartalostani puudutettiin tunto pois ja lantiosta alaspäin laitettiin verho, mutta tunsin kuitenkin, kun vatsaani ronklattiin.
Kului hetki. Sitten kuulin maailman kauneimman äänen: vastasyntyneen ensiparkaisun. Vauva käytettiin pikaisesti sylissäni ja kiikutettiin tutkittavaksi. “Onko kaikki kunnossa?” kysyin. “Kyllä vain, kymmenen pisteen vauva. 3,2 kiloa täydellistä ihmisenalkua”, vastasi kätilö.
Vaikka minulla oli vaikea synnytys ja kohtutulehdus, vauva syntyi täysin terveenä. Mieheni ja minun poskille virtasi kyyneleitä. Uuden elämän ihmeeseen ei totu ikinä.
Jaloista katosi tunto
Mies lähti vauvan kanssa synnyttäneiden osastolle, ja minä jäin parsittavaksi. Tämän jälkeen minut siirrettiin heräämöön toipumaan. Jalkani eivät liikkuneet puudutteen vuoksi, ja menin paniikkiin: jäänkö loppuelämäkseni halvaantuneeksi. Hoitaja rauhoitteli, etten varmasti jää, vaan tunto palaisi hiljalleen takaisin.
Makasin heräämössä, kun leikkauksessa mukana ollut kätilö tuli käymään vauvan kanssa luonani. Tervehdin uutta perheenjäsentä, ja kätilö kertoi, että ääneni sai vauvan ensimmäisen kerran avaamaan silmänsä. Hän tunsi jo minut, ja tuntui, että minäkin olin tuntenut lapseni aina.
Muutaman tunnin päästä leikkauksesta minut työnnettiin sairaalasängyssä osastolle. Ihana lääkärini oli järjestänyt minulle oman huoneen. Siellä mies odotti minua vauvan kanssa, joka nostettiin rinnalleni. Ei ollut kiire minnekään. Saimme rauhassa katsella toisiamme.
Sektiossa sain taisteluarpeni
Tunto oli palannut jalkoihin lähes kokonaan. Muuten en olisi päässyt pois heräämöstä. Tunnottomuuden tilalle alkoi hiipiä kammottava kipu, ja minulle laitettiin suoraan suoneen kipulääkettä. Minuun virtasi myös antibioottia kohtutulehduksen vuoksi.
Olin toipilas, täysin sängyn oma. Vauva sen sijaan voi erinomaisesti. Vaikea synnytys kyllä väsytti hänet matkalla elämään, mutta oli terve ja hengitti itse ilman ongelmia. Hän tajusi heti rinnalle päästyään, mitä tehdä.
Vaikka sektio on iso toimenpide, olin jo seuraavana aamuna jalkeilla. Kahden päivän kuluttua minut olisi voitu kotiuttaa. Maito nousi vuorokaudessa, vaikka olin kuullut, että sektion jälkeen siinä voisi kestää kauemmin kuin alatiesynnytyksen jälkeen. Vauva voi hyvin, mutta hän kellastui ja joutui vuorokaudeksi valohoitoon. Olin osannut varautua siihen, sillä bilirubiinit olivat olleet koholla jokaisella lapsellamme.
Vaikka päivät osastolla olivat pitkiä ja ikävä isompiin lapsiin kalvoi, pysyin rauhallisena. Kyse ei ollut mistään vakavasta, ja keltaisuus saataisiin kyllä hoidettua. Vauvan lisäksi iloa toivat kolme muuta osastolla ollutta juuri synnyttänyttä naista. Heidän kanssaan jaoimme vastasynnyttäneen tunteita ja nauroimme niin, että pelkäsin sektiohaavan repeävän.
Minua nauratti myös kaksivuotiaamme reaktio, kun hän näki ensimmäisen kerran pikkusiskonsa. ”Mikä tuo on?” hän kysyi hämmästyneellä äänellä.
Vaikea synnytys jätti vatsaani arven, jota kannan ylpeydellä. Se, taisteluarpeni, kertoo ikuisesti tarinaa matkastani viidennen lapsemme äidiksi.
Kommentit (4)
… toivottavasti kirjoittaja on päässyt käsittelemään pelkojaan ammattilaisen kanssa ja on pystynyt nauttimaan lapsistaan!
Satunnaisia pelkoja ja huolia on varmasti ihan jokaisella odottajalla kuten jo äidilläkin, mutta ne ei saa hallita elämää.
Tiedän tuon tarinan olevan jo viiden vuoden takaa, mutta lukiessani juttua jäi häiritsemään kertojan lukuisat pelot.
Minun ensimmäisen lapseni syntymästä on kulunut aikaa pian 37 vuotta. Olin synnyttämässä Kätilöopistonsairaalassa Helsingissä. Tulin sairaalaan yöllä klo 02.00 Yövuorossa oli sydämellinen
vanhempi kätilö, Hän valmisteli minut synnytykseen. Vuoro vaihtui klo 7.00 ja uudelle kätilölle kerroin tuntemuksiani ja kyselin mahdollista epiduraalipuudutusta. Hän katseli sydänkäyrät ja kertoi, että viikon-
loppusynnytyksissä ei ole mahdollisuutta saada ko. puudutusta. Ja sanoi klo 9 lähtevänsä aamukahville ja minä pyysin, että hän ei jättäisi minua yksin. koska lapseni tuntuu syntyvän nyt. Hän vastasi minulle, että ”kuulkaahan rouva hyvä, hyvä jos tämä lapsi syntyy edes tämän vuorokauden aikana”. Soittokellon soittoon ei vastannut kukaan, mutta onneksi nuori naislääkäri tuli paikalle ja kysyi minulta, että mikä on hätänä? Kerroin, että lapseni syntyy nyt ja kätilö on kahvilla. Hän tarkasti tilanteen ja sanoi, että täältä tullaan, pää näkyy jo. Lapseni syntyi 9.11 Tämän rylläkän seurauksena minulle tuli III-asteen kohdunpohjalihaksiston repeämä, sekä väliliharepeämä. Eikä kyseinen kätilö edes vaivaantunut pyytämään anteeksi huolimattomuuttaan. K-vitamiini piikki tuli vasta synnytyksen jälkeen. Onneksi sentäs tohtori sattui paikalle, eikä hän sanonut, että odottakaa huomiseen.
Tapahtui minun ainoaksi jääneessä synnytytyksessä:
– diabetes puhkesi (ei raskaus), huomattiin vasta raskauden puolessa välissä muuton seurauksena, insuliinilääkitys aloitettiin heti
– raskausmyrkytys viikolla 32
– synnytyksen käynnistys ja kiireellinen sektio viikolla 33
– kaksi vuorokautta heräämössä
– lapsen isä ja anoppini näkivät vauvan ensimmäisinä
– oma henkilökohtainen huone sekä hoitaja
– kaksi viikkoa pissaamista purkkiin myrkytyksen seuraamiseksi (poislukien 2 vuorokauden katetri)
– perhehuone viikon ajan ensin vain miehen kanssa
– kävin katsomassa vauvaa kerran päivässä pyörätuolilla
– sektiohaavan tulehdus, kaksi antibioottia suoneen
– yhteensä 15 päivää sairaalassa
– omat sukulaiseni eivät päässeet sairaalaan katsomaan meitä, koska olivat vatsataudissa
– lapsella 12 sormea ja keltaisuutta, nykyään vain astma.
Haluatteko kuulla tai kirjoittaa tarinani?