Lapsi on 1v 2kk vanha ja tottunut syömään kaupan valmisruokia tv:tä katsellen. Lapsi siis istuu olohuoneen lattialla Bumbo-tuolissa ja sitä syötetään.
Ruuan syöttäminen lapselle onnistuu ruokapöydän ääressä satunnaisesti silloin, kun lapsi sattuu olemaan juuri oikealla tuulella. Useimmiten ei onnistu, vaan jos halutaan, että lapsen vatsa täyttyy, tv:n katselu on ainoa vaihtoehto.
Nyt pitäisi siirtyä syömään kotitekoisia ruokia ruokapöydän ääreen, ja pyytäisin kaikkia mahdollisia vinkkejä, joita suinkin voitte antaa.
(Näin vinoutuneeseen tilanteeseen on päädytty ihan selkeästä syystä. Ne, jotka eivät symppaa valvomaan joutuneen ihmisen epätoivoa, voivat vapaasti kivittää. Tässä siis lyhyesti: Lapsi on ns. tissihirmu, ja jos sen mielipidettä olisi kysytty, se söisi todennäköisesti yksinomaan rintamaitoa yhä. 5kk:n iässä meillä kehittyi kauhea yöimetyskierre, jolloin en saanut melkein yli kolmeen kuukauteen nukkua parin tunnin pätkää pitempiä aikoja ja olin täysin hajalla. Luulin kuolevani nukkumattomuuteen eikä apua saanut mistään - lapsi ei syönyt pullosta edes omaa maitoani, joten kukaan muu ei voinut edes tilapäisesti sitä öisin hoitaa. Päivisin nukkui tissillä, kun tuttia ei ole. Kiinteät ruuat eivät lasta kiinnostaneet, mutta unikoulun aloittamisen ehtona oli, että lapsi syö päivisin tietyn määrän niitä. Niinpä henkeni hädässä yritin niitä lapselle syöttää. Toisten samanikäiset lapset söivät jo tuolloin samoja soseita hyvällä halulla, ns. pääsivät kiinteitten makuun jo varhain. Meidän lapsi olisi halunnut vain tissiä. Hirvittävillä kommervenkeillä onnistuin saamaan lapsen suusta alas päivittäin minimin vaaditusta sosemäärästä, että unikoulua voitiin alkaa pitää ja nukkumistilanne alkoi pikku hiljaa helpottaa. Meni itse asiassa pitkään ennen kuin edes kokeiltiin tv:n hypnoottista voimaa syöttämisen apuna, vaan monta kuukautta kikkailtiin ties miten peilin edessä jne., jotta pieni suu saatiin aukeamaan.)
Nyt pitäisi siirtyä kotitekoisiin ruokiin ja pöydän ääreen syömään. Ongelmia ovat seuraavat:
- Lapsi ei jaksa istua pöydän ääressä passiivisena syöttämiseen kuluvaa aikaa. Haluaa seisaalleen ja touhuamaan (muulloinkaan ei juuri istuskele tai pötköttele paikallaan, vaan jalkeilla pitää saada olla).
- Ei osaa vielä syödä itse lusikalla. Äitin "lataama" lusikka löytää maaliinsa ilmaveivillä, eli soseitten/puuron syöttämiseen ei siitä vielä ole apuja.
- Kaupan valmissoseita ei oikein voi sormiruokana tarjota ja harjoitella itsenäistä syömistä niillä. Kotiruuat ovat nyt uusia makuja. Uudet maut menevät vain soseutettuina. Sama makaronilaatikko upposi muussattuna hyvin, isompina paloina tuli stoppi kohta alun jälkeen.
- Lapsi ei juo muuta ruokajuomaa kuin rintamaitoa, edelleenkään. Nokkamukista saa toki janojuomaksi vettä, mutta ei juo sitäkään ruuan yhteydessä vaan esim. aamulla ja hellepäivinä. Vain tissimaito kelpaa. Niin pahaa päivää ei ole nähty, etteikö lapsen naama sulisi hymyyn tissille pääsyn häämöttäessä.
- Mitään herkkuruokaa lapsella ei ole. Jo aikoja sitten katselin, miten saman ikäiset hampsivat herkkujaan nyrkkiotteella suun täyteen. Tätä ei ole meidän lapsi tehnyt ikinä minkään ruuan kanssa. Erityisen vähän kiinnostusta on ollut hedelmiin ja marjoihin, niistä tehtyjä soseita ei suostunut syömään millään ilveellä. Hedelmäpaloja pyörittää suussa nielemättä. Banaania syö puolikkaan, jos sitä antaa syödä liikkuessa ja touhutessa. Kesällä pensaasta suoraan kelpasivat marjat sentään. Eli uusia makuja ei voi yrittää huijata suuhun lempiruokien varjolla, koska sellaisia ei ole. Jos joku suosikki pitää mainita niin se on raejuusto, jota jaksaisi nyppiä hitaasti ja huolellisesti nyppy kerrallaan loputtomiin. Kovaksi keitetty kananmuna meni parina päivänä. Suhtautuu kaikkeen ruokaan ja syötävään epäluuloisesti eikä useimmiten edes halua maistaa, vaikka muuten panee kaiken tavaran vielä empimättä ensimmäiseksi suuhunsa.
-Koska olen tähän asti syöttänyt aina sen kaupan purkillisen, en tiedä, milloin lapsi on kylläinen. Joko lapsi ei tosiaankaan vinkkaa siitä mitenkään, tai sitten minä pölkkypää en vain osaa lastani edelleenkään lukea. En tiedä, jääkö sille nälkä purkillisen jälkeen, vai syökö telkkarin avulla enemän kuin muuten jaksaisi.
-Lapsen isältä ei tule mitään apuja, sen mielestä kaikki on hyvin, koska lapsi syö ja voi hyvin. Isä ei syötä lasta koskaan, kuten ei kukaan muukaan, vaan ainoa ruuan tarjoaja olen minä.
Kannattaisiko yrittää yhtä muutosta kerrallaan niin, että ensin siirryttäisiin kokonaan kotiruokiin, vaikka sitten vielä tv:n ääressä, jossa voi luottaa siihen, että tulevat syödyksi? Jos, niin kuinka monta viikkoa tällaista totuttelua kotimakuihin kannattaisi mielestänne tehdä? Kuinka monella eri ruualla, että ehtii tottua kuhunkin?
Vai pitäisikö mielestänne siirtyä syöttämään nyt jo kaupan soseita pöydän ääreen sillä menetelmällä, että jos ei syö, niin sitten on nälässä ja syö sitten vastaavasti seuraavalla aterialla? En ole nälässä pitämistä uskaltanut koskaan vielä kokeilla, kun olen kuollakseni pelännyt sitä, ettei lapsi jaksa nukkua yöllä ja yöt menisivät taas pitkän unikoulurupeaman jälkeen risaisiksi. Pelkään myös sitä, että kun nyt ollaan jo puoliksi siirrytty näihin kotitekoisiin ruokiin, niin lapsi vierastaa niitten makua eikä syö niitä vaikka on nälkä - liekö turha pelko? En luota itseeni ruuanlaittajana lainkaan, vaikka ihan syötäviä ovat sapuskat olleet ja mies on myös kehunut. Aina tuntuu, että purkki kuin purkki on parempaa kuin mun tekemäni.
Niin ja ruokailuajat ovat meillä ihan kellontarkat. Ruokailuja on viisi: aamupuuro, lounas, välipala, päivällinen ja iltapuuro. Aina ensin ruoka ja vasta sitten tissimaitoa. Välipala kuitattiin vuoden ikään asti pelkällä maidolla, koska hedelmät jne. eivät tehneet kauppaansa. Nykyisin välipala on melkein poikkeuksetta jokin hapanmaitotuote: jugurttia, rahkaa.
Olisin avusta hyvin kiitollinen. Tilanteen minulle aiheuttama häpeä on ainoa asia, jota tunnen tästä vielä enemmän kuin stressiä.
Ruuan syöttäminen lapselle onnistuu ruokapöydän ääressä satunnaisesti silloin, kun lapsi sattuu olemaan juuri oikealla tuulella. Useimmiten ei onnistu, vaan jos halutaan, että lapsen vatsa täyttyy, tv:n katselu on ainoa vaihtoehto.
Nyt pitäisi siirtyä syömään kotitekoisia ruokia ruokapöydän ääreen, ja pyytäisin kaikkia mahdollisia vinkkejä, joita suinkin voitte antaa.
(Näin vinoutuneeseen tilanteeseen on päädytty ihan selkeästä syystä. Ne, jotka eivät symppaa valvomaan joutuneen ihmisen epätoivoa, voivat vapaasti kivittää. Tässä siis lyhyesti: Lapsi on ns. tissihirmu, ja jos sen mielipidettä olisi kysytty, se söisi todennäköisesti yksinomaan rintamaitoa yhä. 5kk:n iässä meillä kehittyi kauhea yöimetyskierre, jolloin en saanut melkein yli kolmeen kuukauteen nukkua parin tunnin pätkää pitempiä aikoja ja olin täysin hajalla. Luulin kuolevani nukkumattomuuteen eikä apua saanut mistään - lapsi ei syönyt pullosta edes omaa maitoani, joten kukaan muu ei voinut edes tilapäisesti sitä öisin hoitaa. Päivisin nukkui tissillä, kun tuttia ei ole. Kiinteät ruuat eivät lasta kiinnostaneet, mutta unikoulun aloittamisen ehtona oli, että lapsi syö päivisin tietyn määrän niitä. Niinpä henkeni hädässä yritin niitä lapselle syöttää. Toisten samanikäiset lapset söivät jo tuolloin samoja soseita hyvällä halulla, ns. pääsivät kiinteitten makuun jo varhain. Meidän lapsi olisi halunnut vain tissiä. Hirvittävillä kommervenkeillä onnistuin saamaan lapsen suusta alas päivittäin minimin vaaditusta sosemäärästä, että unikoulua voitiin alkaa pitää ja nukkumistilanne alkoi pikku hiljaa helpottaa. Meni itse asiassa pitkään ennen kuin edes kokeiltiin tv:n hypnoottista voimaa syöttämisen apuna, vaan monta kuukautta kikkailtiin ties miten peilin edessä jne., jotta pieni suu saatiin aukeamaan.)
Nyt pitäisi siirtyä kotitekoisiin ruokiin ja pöydän ääreen syömään. Ongelmia ovat seuraavat:
- Lapsi ei jaksa istua pöydän ääressä passiivisena syöttämiseen kuluvaa aikaa. Haluaa seisaalleen ja touhuamaan (muulloinkaan ei juuri istuskele tai pötköttele paikallaan, vaan jalkeilla pitää saada olla).
- Ei osaa vielä syödä itse lusikalla. Äitin "lataama" lusikka löytää maaliinsa ilmaveivillä, eli soseitten/puuron syöttämiseen ei siitä vielä ole apuja.
- Kaupan valmissoseita ei oikein voi sormiruokana tarjota ja harjoitella itsenäistä syömistä niillä. Kotiruuat ovat nyt uusia makuja. Uudet maut menevät vain soseutettuina. Sama makaronilaatikko upposi muussattuna hyvin, isompina paloina tuli stoppi kohta alun jälkeen.
- Lapsi ei juo muuta ruokajuomaa kuin rintamaitoa, edelleenkään. Nokkamukista saa toki janojuomaksi vettä, mutta ei juo sitäkään ruuan yhteydessä vaan esim. aamulla ja hellepäivinä. Vain tissimaito kelpaa. Niin pahaa päivää ei ole nähty, etteikö lapsen naama sulisi hymyyn tissille pääsyn häämöttäessä.
- Mitään herkkuruokaa lapsella ei ole. Jo aikoja sitten katselin, miten saman ikäiset hampsivat herkkujaan nyrkkiotteella suun täyteen. Tätä ei ole meidän lapsi tehnyt ikinä minkään ruuan kanssa. Erityisen vähän kiinnostusta on ollut hedelmiin ja marjoihin, niistä tehtyjä soseita ei suostunut syömään millään ilveellä. Hedelmäpaloja pyörittää suussa nielemättä. Banaania syö puolikkaan, jos sitä antaa syödä liikkuessa ja touhutessa. Kesällä pensaasta suoraan kelpasivat marjat sentään. Eli uusia makuja ei voi yrittää huijata suuhun lempiruokien varjolla, koska sellaisia ei ole. Jos joku suosikki pitää mainita niin se on raejuusto, jota jaksaisi nyppiä hitaasti ja huolellisesti nyppy kerrallaan loputtomiin. Kovaksi keitetty kananmuna meni parina päivänä. Suhtautuu kaikkeen ruokaan ja syötävään epäluuloisesti eikä useimmiten edes halua maistaa, vaikka muuten panee kaiken tavaran vielä empimättä ensimmäiseksi suuhunsa.
-Koska olen tähän asti syöttänyt aina sen kaupan purkillisen, en tiedä, milloin lapsi on kylläinen. Joko lapsi ei tosiaankaan vinkkaa siitä mitenkään, tai sitten minä pölkkypää en vain osaa lastani edelleenkään lukea. En tiedä, jääkö sille nälkä purkillisen jälkeen, vai syökö telkkarin avulla enemän kuin muuten jaksaisi.
-Lapsen isältä ei tule mitään apuja, sen mielestä kaikki on hyvin, koska lapsi syö ja voi hyvin. Isä ei syötä lasta koskaan, kuten ei kukaan muukaan, vaan ainoa ruuan tarjoaja olen minä.
Kannattaisiko yrittää yhtä muutosta kerrallaan niin, että ensin siirryttäisiin kokonaan kotiruokiin, vaikka sitten vielä tv:n ääressä, jossa voi luottaa siihen, että tulevat syödyksi? Jos, niin kuinka monta viikkoa tällaista totuttelua kotimakuihin kannattaisi mielestänne tehdä? Kuinka monella eri ruualla, että ehtii tottua kuhunkin?
Vai pitäisikö mielestänne siirtyä syöttämään nyt jo kaupan soseita pöydän ääreen sillä menetelmällä, että jos ei syö, niin sitten on nälässä ja syö sitten vastaavasti seuraavalla aterialla? En ole nälässä pitämistä uskaltanut koskaan vielä kokeilla, kun olen kuollakseni pelännyt sitä, ettei lapsi jaksa nukkua yöllä ja yöt menisivät taas pitkän unikoulurupeaman jälkeen risaisiksi. Pelkään myös sitä, että kun nyt ollaan jo puoliksi siirrytty näihin kotitekoisiin ruokiin, niin lapsi vierastaa niitten makua eikä syö niitä vaikka on nälkä - liekö turha pelko? En luota itseeni ruuanlaittajana lainkaan, vaikka ihan syötäviä ovat sapuskat olleet ja mies on myös kehunut. Aina tuntuu, että purkki kuin purkki on parempaa kuin mun tekemäni.
Niin ja ruokailuajat ovat meillä ihan kellontarkat. Ruokailuja on viisi: aamupuuro, lounas, välipala, päivällinen ja iltapuuro. Aina ensin ruoka ja vasta sitten tissimaitoa. Välipala kuitattiin vuoden ikään asti pelkällä maidolla, koska hedelmät jne. eivät tehneet kauppaansa. Nykyisin välipala on melkein poikkeuksetta jokin hapanmaitotuote: jugurttia, rahkaa.
Olisin avusta hyvin kiitollinen. Tilanteen minulle aiheuttama häpeä on ainoa asia, jota tunnen tästä vielä enemmän kuin stressiä.