Mun on pakko purkautua johonkin, kun en enää jaksa kantaa tätä tunnetta yksin sisällä. Minä taisin mennä tästä synnytyksestä jotenkin "rikki"... Mulla alkoi olla tosi outo ja alakuloinen olo kun odottelin sitä käynnistystä, alkoi ahdistaa tulevaisuus vauvan kanssa ja pelottaa, kun kaikki rutiinit menee uusiksi. Arki tuntui ihanan helpolta ja kummastutti miten voimakkaalta tuntui ahdistus muutosta kohtaan. Kuittasin kuitenkin koti-ikävänä ja synnytysjännityksenä, mitä varmaan isolta osalta olikin.
Nyt synnytyksestä 5 päivää ja vajoan hiljalleen alemmas ja alemmas synkkyyteen. Ahdistaa oma olo ja ahdistaa monet asiat, joita en kuitenkaan osaa oikein nimetä. Lapseni ovat ihania, ihana pieni vauvanikin on maailman rakkainta, mutta silti on jotenkin outo piilevä katumus. En ymmärrä miksi, vauva ja synnytys oli odotettu, eikä kolmas kerta pitäisi tuottaa enää mitään suuria yllätyksiä, elämä on melkolailla sellaista kuin kuvittelinkin aluksi.
Kuitenkin sisällä vain on iso paino, joku möykky joka koko ajan purkautuu ulos kyyneleinä. Ajattelen, että olen pilannut lasteni elämän tällä, että halusimme vielä yhden lapsen. Rakkautta heille riittää, eivätkä he vaikuta kärsivän mutta koen huonoa omaatuntoa siitä että en olekaan enää niin täysillä vain heitä varten kuin ennen. Emme saa enää koskaan takaisin lepposia kesäpäiviä, kun kolmestaan temmelsimme ja touhusimme pihalla, lähdimme ykskaks mansikanostoon jne.... nyt isommat ovat isän kanssa ulkona, kun pikkuien nukkuu sisällä. Tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi, perheestä ja maailmasta. Kävin eilen kaupassa ja ahdistuin ihmisten läheisyydestä, siitä miten ihailevasti vauvaa ja lapsia katsottiin, hymyiltiin... tunsin vain riittämättömyyttä: "ihailette nyt, mutta ette tiedä kuinka väsynyt ja lopussa olen, en minä selviä tästä".
Olen nyt valvoskellut n 4 vuorokautta putkeen, nukkunut päivässä vain pari tuntia, kun vauva valvoo yöt ja nukkuu päivät. Väsymys on silti siedettävää tämän olon rinnalla, joskaan ei auta kuitenkaan tilannetta takuulla. Mies ei oikein osaa suhtautua minuun, kun vain itken, sanon että menin rikki (nytkin on vaikea kyyneliltä kirjoittaa). Se kysyy kuinka hän voisi korjata... enkä minä tiedä.
Pelottaa meneekö tämä ohi ajallaan, vai jäänkö tänne jonnekin syvälle sisälle? Haluaisin niin olla onnellinen ja nauttia vauvastani ja perheestäni kuten olen aina nauttinut. Rakastan elämääni ja en vaihtaisi mitään pois. Miksi sitten mulla on näin paha olla? Ja heti kaiken tämän perään huono omatunto siitä että tunnen tällaista, minä vihaan ajatuksiani ja itseäni, kun en ole vahvempi.
Anteeksi synkistelyni, mutta oli pakko saada johonkin siirtää edes murto-osa tästä rikkinäisyydestä...
