Adoptiota harkitsevien/alkutaipaleella olevien oma topic.

Moikka!

Laitelkaahan taas kuulumisia niin saadaan palstalle vilskettä

Me odotetaan, periaatteessa mikä päivä vaan voi lapsitieto tulla -tai sitten voi olla että kestää vielä kauankin. On tämä vaan ristiriitaista odotusta. Aina kun sopii jotakin jonkun kanssa, miettii, että mahtaakohan onnistua, ollaanko sitten jo käyty Etelä-Afrikassa tai sinne lähdössä.

Kaikki voitava on kuitenkin tehty, joten tässä vaiheessa ei voi kuin elellä arkea. Ei voi enää odottaa seuraavaa neuvontaa tai miettiä, mitkä valokuvat laittaa maahan. Muuta tekemistä ei oikein ole kuin tutustua maahan kirjallisuuden ja elokuvien kautta. Se on kyllä ihan mielenkiintoista puuhaa, vaikka Etelä-Afrikan historia on tietenkin hurjaa luettavaa.

 

soittorasia kyseli ketkä muut ovat neuvontavaiheessa ja me olemme ainakin neuvontavaiheessa, maaliskuussa on toinen neuvonta ja ensimmäinen adoptioprosessi siis kyseessä.

ei kauheasti ole mitään ihmeellistä kerrottavaa, joten taustalla hengailen .

Jos jollain näkyy maksulliset tv-kanavat ja sieltä fakta -kanava, niin kuulemma kanavalta tulee suht paljon adoptioon liittyvää ohjelmaa, tosin jenkkilästä?? Itse selailin muutama viikko sitten factan ohjelmatietoja, oisko ollut kaksi kertaa viikossa tulisi telkkarista. Ystäväni kertoi ohjelmavinkin, kun hän katsoo monesti ohjelmaa, mutta tosiaan sarja antaa ehkä vääristyneen kuvan prosessin nopeudesta (siis suomeen verrattuna) ja muutenkin hänen puheistaan ymmärsin, että tarinoita on hieman väritetty ruusunpunaisin kukkasin ("lapsi oli heti kuin kotonaan" jne).

 

Moi vaan, mekin ollaan neuvontavaiheessa ja toinen neuvonta on edessä maaliskuussa. Samaan tahtiin näyttää tällä hetkellä nämä neuvonnat monella menevän.

 

Meilläkin on kolmas neuvonta ensi viikolla. Se onkin kotikäynti

Turhauttaa tämä meidän neuvonnan hidas eteneminen, kun tapaamiset on puolen vuoden välein, mutta minkäs sille mahtaa. Eipä se odotusaika lyhenny, vaikka oliskin neuvonnat tiheämmin.

Itse seurasin tota faktan adoptiosarjaa muutaman viikon. Todellakin niin helpolta saavat kaiken kuulostamaan: ilmoittaudu vaan adoptiotoimistoon ja kas, tässähän on biologinen äiti, joka antaa lapsensa teille. Mennään mukaan synnytykseen ja viedään lapsi synnytyspediltä suoraan kotiin. Ah sitä onnea! Toki mukana on myös kv-adoptioita sekä avoimia adoptioita, mutta kaikenkaikkiaan sama kuvio kaikissa. En ole enää jaksanut seurata sarjaa, mutta kannattaahan sitä vilkaista jos on mahdollisuus.

 

Täällä kauhunsekaisin tuntein odottelemme helmikuun loppupuolella olevaa kotikäyntiä. Taitaa olla nyt sitten neljäs neuvontakerta. Toivottavasti saataisin pian neuvonta loppuun, että saadaan paperit lautakunnalle. SITTEN SE JÄNNITYS VASTA ALKAAKIN. En edes uskalla ajatella sitä vaihtoehtoa, että emme saisi lupaa.
Onnko täällä tai tuolla lapsettomuuspalstalla yleensä miehiä mukana. Tuo oma puoliso kaipaa selvästi myös vertaistukea näissä asioissa. Ei kuulemma ole sama asia jutella vaimon kanssa, kun olisi miehen kanssa juttelu.

 

Mekin olemme neuvontavaiheessa. Kolme käyntiä on takana ja ilmeisesti yksi edessä. Tuo seuraava, ja ehkä viimeinen, kerta on huhtikuussa, toukokuussa pitäisi kotiselvityksen valmistua. Kotikäynti oli juuri viime viikolla. Lapsia ei paljon jututettu, mutta kai niistä sitten riittävästi irti saatiin. Esikoinen ainakin ilmoitti selkeästi, että haluaa meille vielä lapsen, kun pikkusisko puuttuu. Kuopuksen kanssa sosiaalityöntekijä ei edes yrittänyt jutella tulevista, taisi tajuta, ettei tuolla kielitaidolla ja ymmärryksellä vielä onnistu...

 

Hei! Meillä on vasta eka neuvonta edessä..mutta erinäisiä pohdintoja silti suoritettu.. tv:stä ei ole tullut paljonkaan mitään katseltua,mutta aiheeseen liittyviä kirjoja olen alkanut haalimaan..viimeisin oli "russian word for snow" amerikkalainen adoptio venäjältä. Kirjassa kuvan siitä,millainen bisnes adoptio on usassa..eikä mitään neuvontoja paljon käydä..lahjuksia vaan paljon! Mujtta hyvää kirjassa oli sen tarkka kuvaus odottamisesta ja eri tunnetiloista.. Itseäni alkoi tämän kirjan kautta harmittamaan se, että meitä jo lapsellisia adoptoijia syrjitään adoptiorintamalla..uskoakseni lapsen kannalta ei kumpikaan lapsellinen/lapseton perhe ole yhtään toistaan parempi vaihtoehto..molemmissa perhe muodoissa on puolensa.. lapsettomassa perheessä lapsi tietenkin saa esikoisen etuoikeutetun huomion..mutta samalla joutuu kokemaan vanhempiensa kasvun vanhemmuuteen.. ja jo lapselliseen perheeseen tuleva lapsi joutuu alusta asti jakamaan vanhempansa..mutta toisaalta vanhemmat ovat jo identiteetiltään valmiiksi äitejä ja isiä..eikä uuden tulokkaan tarvitse heitä siihen ihan alusta alkaen kasvattaa..

 

Pelarkuuni, itse ajattelen, että etusija pitäisi ehdottomasti adoptiossa olla lapsettomilla. Meillä kun ei ole mahdollista muuten perustaa perhettä. Itse olen siis vielä hoidoissa, mutta adoptioajatus kulkee vahvasti mielessä koko ajan. Katson tätä asiaa ehkä vähän subjektiivisesti, mutta minusta lapsettomilla pareilla pitääkin olla "etuoikeus" adoptiossa, vaikka varmasti lasta haluavat pariskunnat ovat yhtä hyviä vanhempia, olivat he sitten lapsettomia tai lapsellisia. Itsekkäästi ajattelen, että meilläkin pitää olla mahdollisuus perustaa perhe, joka lapsellisilla adoptionhekijoilla jo on.

Enkä sano tätä missään nimessä riitelymielessä, halusin vaan kertoa lapsettoman mielipiteen. Toki sekin on vaan tämän lapsettoman mielipide, eikä yleistys. Toivon kuitenkin, että kaikki adoptioprosessin läpikäyneet saavat pikkuisen lopulta syliinsä.

 

Moikka, meillä on myös neuvonta alkuvaiheessa, pari kertaa on nyt takana ja tuntematon määrä edessä. Tosi nopeasti tuntuu toisilla neuvonta menevän, meillä tapaamiset on aika tarkkaan 2 kuukauden välein eli jonnekin ensi syksyyn ainakin menee ennen kun saadaan loppuun. Tässä vaiheessa aika tuntuu menevän NIIIN hitaasti...
Tuosta pitäisikö lapsettomilla olla adoptiossa etusija, se on todella hankala aihe, johon on monta näkökulmaa. Tällä hetkellähän lapsettomilla on etusija. Kotimaastahan saa adoptoida vain lapsettomat ja kv-puolellakin moni maa ei ota edes hakemuksia lapsiperheiltä. Mitä useampia lapsi pariskunnalla jo on, sitä vähempi vaihtoehtoja jää. Mielestäni on kuitenkin tosi hyvä että että useampilapsisillakin on edes joku vaihtoehto, mutta jonkun rajan siihenkin voisi vetää. Kun lukee esim jotain amerikkalaisia blogeja perheistä kenellä on vaikkapa 4 biologista lasta ja 2 adoptoitua ja nyt odottavat seitsemättä lasta niin jotenkin tuntuu että eiköhän se jo riittäisi. Tosin siellähän useammat perheet adoptoivat vanhempia ja vakavammin erityistarpeisia lapsia, joille esim. Suomesta harvemmin löytyy perheitä. Kummat ovat sopivampia vanhempia riippuu varmasti ihan tapauksesta. Joku lapsi hyötyy jakamattomasta huomiosta minkä vain lapseton pariskunta voi antaa, joku toinen lapsi hyötyy enemmän jatkuvasta "isompien" mallista tai vanhempien aikaisemmasta kasvatuskokemuksesta, jota voi vain lapsiperhe antaa. Täytyy vain toivoa että kohdemaissa osataan valita jokaiselle lapselle ne "oikeat" vanhemmat. Mutta jos vain lapsettomat saisivat laittaa ulkomaille hakemuksia niin osalle lapsista olisi huomattavasti vaikeampaa löytää oma koti.

 

Tämä Pelarkuunin esille ottamaa asiahan on vähän tabu, koska se lapsen saaminen on niin kipeä asia monelle adoptoijalle. Lapsettomilla hakijoilla on usein sellainen tie takanaan, jota me lapselliset ei oikein voida kunnolla ymmärtää. Mutta asiallista keskustelua tästä PITÄÄ ehdottomasti käydä, sillä adoptiolapsen etu on tärkein, ja se etu voi tarkoittaa eri asioita eri lapselle. Tällä hetkellähän lapsettomilla hakijoilla on aivan selvä etulyöntiasema lapsellisiin verrattuna.

Sen eron ainakin itse huomasin jo varhaisessa vaiheessa omaa prosessia, että lapsettomille hakijoille oli paljon tärkeämpää se, että lapsi on mahdollisimman pieni. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä tottakai he haluaisivat kokea lapsensa vauva- ja pikkulapsiajat. Me taas lähdimme miehen kanssa alun alkaen siitä, että lapsemme tulisi ennemmin sallitun ikähaarukan ylä- kuin alarajalta. Silloin emme kokeneet tunkevamme lapsettomien "reviirille", mutta nyt, kun adoptiot ovat vaikeutuneet, olemme väistämättä samassa tilanteessa, lapsettomat ja lapselliset. Harmillista, mutta en suostu tuntemaan tästä huonoa omaatuntoa. Tiedän omat etuni vanhempana ja sen mitä voimme lapselle tarjota. Sen tiedon pitää olla meidän oikeutuksemme.

 

Hienoa,että täällä palstalla saadaan asiallista keskustelua kipeistäkin asioista. Tuo lapselliset/lapsettomat on yksi sellainen asia,joka varmasti montaa mietityttää. Upeita kommentteja täällä ja todella asiallisia Olette fiksuja ihmisiä ja siksi tämä ketju on mukavaa luettavaa.
Voisin omankin mielipiteeni asiaan sanoa,sillä minulla on kokemusta mitä on olla lapseton adoptio hakija ja nyt myös lapsellinen hakija. Ekassa prosessissa olin sitä mieltä,että on hyvä ,että lapsettomat on etusijalla,sillä se on tosiaan monelle ainoa keino saada lapsi/perhe,toki ymmärsin,että lapsilla haetaan perhettä,eikä perheelle lasta,mutta kuitenkin. Nyt kun haemme toista lasta niin en ole enää niin vahvasti tuota mieltä,sillä tietenkin se mielipide muokautuu tianteen mukaan ( näköjään) Tietenkin toivon,että olisimme samalla viivalla lapsettomien hakijoiden kanssa ja varmasti tulee tuntumaan pahalta,jos ja kun samalla kontaktilla olevien lapsettomien paperit menee kenties meidän edelle ym. Kuitenkin ymmärrän ja tiedän sen tunteen joka lapsettomilla on ja tavallaan en ole pahollani,että he menevät "etusijalle". Tämä toinen prosessi ( vaikkakin on vasta alussa) on ollut helpompi,sillä olen jo äiti ja minulla on jo lapsi,joten odotus on erilainen.Toki sitä kovasti jo odottaa lapselle sisarusta ja toivoo,ettei neuvonta olisi niin hidas,mutta tunne on kuitenkin eri...en osaa selittää..se ei ole sellainen äidiksi tulon palava tunne/"ahdistus". Luulen,että jokainen on sitä mieltä mikä itselle on parasta,eli lapsettomat laittaisivat lapsettomat etusijalle ja lapselliset samalle viivalle,ihmisen on vaikea ajatella subjektiivisesti. Mutta niinkuin joku viisaasti jo mainitsikin,niin jollekin lapselle on parempi tulla esikoiseksi ja jollekin perheeseen,jossa jo sisarus.Ymmärrän tuon lauseen todella hyvin nyt,vaikkakaan en olisi sitä ehkä ennen lastamme ymmärtänyt.

 

Minusta lapsettomien ei pitäisi olla etusijalla adoptioissa. Periaatteessa olen sitä mieltä, että kaikkien tulee olla samalla viivalla adoptiolasta odottaessa, mutta toki täytyy myöntää, että joskus harmittaa suunnattomasti, kun tietää, että edellä on jonoja tukkimassa paljon perheitä, jotka voisivat saada biologisiakin lapsia. (Meillä on siis biologinen lapsi ja adoptiolapsi. Lisää biolapsia emme uskalla yrittää, etten menetä henkikultaani.. )

Viime adoptiokierroksella olin vahvasti sitä mieltä, että jos jotkut ovat etusijalla, niiden tulisi olla yksilapsiset perheet, ja tämä kantani on säilynyt edelleen. Tiedän kyllä, että ensimmäisen lapsen odottaminen on vaikeaa, tuskaista ja raskasta, mutta silloin odottamassa on kuitenkin vain aikuisia, jotka pystyvät ymmärtämään tosiasiat ja käsittelemään asioita paremmin kuin lapset. Nykyään, kun sille ainokaiselle on pakko kertoa adoptiosta jo neuvonnan aikana, odotuksesta muodostuu hänelle aivan järkyttävä. Lapsi ei pysty ymmärtämään, miksei sisarus jo tule, kun naapurin poikakin on saanut tässä ajassa jo kaksi pikkuveljeä.. Lapsen surua odotuksen venymisestä on todella riipaisevaa seurata, varsinkin, kun itsellä ei ole mitään keinoja sitä lievittää. Huomaan selkeästi eron tuon ensimmäisen odotuksen ja tämän toisen välillä, kun seuraan esikoistani. Nyt hänellä on jo pikkuveli, joten uutta lasta voi rauhassa odotella pitkänkin ajan. Viimeksi hän kaipasi sisarusta päivittäin.

Tarkoitus ei ollut ketään loukata, joten toivottavasti en niin tehnyt. Halusin vain tuoda keskusteluun myös tämän näkökulman, joka hyvin usein sivuutetaan tyystin.

 

Voi että harmittaa...Meillä piti pari viikkoa sitten alkaa neuvonta, mutta enköhän juuri sinä aamuna tullut kamalaan oksennus/ripuli tautiin...Jouduttiin aika siirtämään ja se menikin "kivasti" vasta maaliskuulle...Mies soitti ja siirti aikaa ja sos.työntekijä sanoi ettei tule hidastamaan prosessia yhtään vaikka siirtyikin 7 viikolla...mutta harmittaa tosi paljon kun sitä niin jo odotti...

Minusta taas on hyvä, että lapsettomat ovat etusijalla. Meillä kun ei ole muuten mahdollista saada lasta kuin käydä tämä pitkä prosessi läpi, jotta voisimme päästä samalle "viivalle" lapsellisten kanssa...tulla vanhemmiksi... mutta tosi asiassa on hyvä, että monenlaisilla perheillä on mahdollista adoptoida...kuinka paljon tuolla jossain onkaan lapsia jotka kaipaavat tasapainoisen kodin ja hyvät vanhemmat.
Minulle ei ole oikein merkitystä minkä ikäinen lapsi olisi, mutta kun olemme mieheni kanssa vielä hieman alle 30- vuotiaita niin lapsi varmaan tulee olemaan melko nuori jos ja kun siihen asti päästään... :/

 

Ymmärrän,että lapsettomille on tärkeää,että he ovat etusijalla..eikä siinä mitään,onhan meidän lapsellisten helpompaa odotella..mutta adoption ensisijainen tarkoitus ei kuitenkaan ole järjestää lapsia lapsettomille,vaan lapselle hyvä perhe..ja sitä silmällä pitäen en ymmärrä miksi lapselliset nähdään ns. 2-luokan hakijoina.. Itse kun muistelen,millaisen äidin meidän 7-v aikoinaan sai ja millaisen äidin nyt 3-v sai..niin siinä on iso ero! Esikoinen joutuu kirjaimellisesti kasvattamaan vanhempansa vanhemmuuteen ja kestämään vanhempiensa muutosvaiheen itsekkäistä aikuisista äidiksi ja isäksi.. Esikoisemme ensimmäiset kaksi vuotta olivat enemmän tai vähemmän täynnä reviiri riitoja ja epävarmuudesta johtuvia kinasteluja.. (iso osa avioeroista tapahtuu esikoisen ollessa alle 3-v) Vauva-aikana esikoisellamme oli koliikki (varmaan jollain tasolla verrattavissa kiintymyshäiriöisen lapsen oireiluihin). Koliikki aiheutti jatkuvan valvomisen jota kesti 8kk ..ja hävettää sanoa..usein kun vauva viimein nukahti me aloimme riitelemään siitä kumpi toimi oikein ja kumpi väärin..ym. lapsellista..mistä vain väsyneet ja epävarmat vanhemmat voivat kinata..
toisen lapsemme vauva-aika oli aivan erilainen..osasi hänkin öisin itkeä..mutta me vanhemmat luotimme jo toisiimme vanhempina ja ennen kaikkea luotimme itseemme vanhempina ja sen sijaan,että olisimme kamppailleet keskenämme, tuimme toisiamme ja pystyimme ihan eri tavalla nauttimaan vauvasta.
Muutenkin toinen lapsi on saanut tasapainoisemmat vanhemmat kuin esikoinen..esim. esikkoa tuli kasvatettua melkein kirja kädessä..joustaa ei uskaltanut,kun sehän voisi kostautua murrosiässä.. esikoinen sai myös ylisuojelua osakseen..vahinkoja ei ollut..aina oli löydettävä joku syyllinen..yleensä syytös oli armotonta itsensä ruoskintaa"jos olisin pitänyt kädestä,ei olisi kaatunut..jos olisin,miksen tehnyt ym." Toisen lapsen kohdalla jo tiesi ja ymmärsi,että ei elämä lasta riko..kolhii vain..ja kolhut ovat tärkeä osa kasvua.

..tämän kaavan mukaan meidän kolmas lapsi tulee saamaan aivan super tasapainoiset vanhemmat B) ..eihän se ihan niin mene..mutta kuitenkin..

Puhumattakaan siitä,miten paljon tukea sisaruksilta saa..ainut lapsi on yksin,kun vanhemmat komentavat häntä,mutta kun lapsia on vaikka kaksi tai kolme,on heillä vahva tuki toisistaan,kun perheen johto ärähtää!

Tulipas pitkä repostus..ps. tässä tuli kantaa lapsellisen hakija näkökulmasta..en tarkoita,etteikö lapseton hakija olisi yhtä hyvä vanhemmaksi..vain että molempia mielestäni tarvitaan yhtä paljon,jotta kaikki lapset saavat itselleen sopivan perheen.

 

Ihan vahingossa tähän ketjuun tulin ja jäi mietityttämään tuo lapseton ja jo lapsia keskustelu...
Onko maita joihin hyväksytään vain lapsettomia? Kuinka monta lasta saa olla perheellä missäkin maassa? Voiko suurperhe adoptoida? Lasketaanko lapsettomaksi pariskunnaksi jos oma lapsi on jo muuttanut omilleen?

 

Hei,

Täällähän on todella mielenkiintoinen ja asiallinen keskustelu menossa. Harvoin pystytään näinkin vaikeasta asiasta puhumaan asiallisesti ja toisen mielipiteitä tuomitsematta. Ja mikä hienointa niin on kommentteja ensimmäistä, toista ja kolmattakin lasta odottavilta. Kummasti avartuu omakin ajatusmaailma kun lukee teidän viestejä.

Pelarkuunin viestin kun lukee niin toivois että vois suoraan hypätä siihen kolmanteen lapseen =) mmmhhh...se ei käytännössä ole mahdollista, harmi!

Mut joo itse olen lapsettomuushoidoissa tällä hetkellä ja 3,5 vuotta on lasta hartaasti toivottu mutta mitään tulosta ei ole saatu :ashamed: eli epätoivo valtaa kovasti mielen ja tuntuu todella kauheelta ajatella että näitten vuosien hoitojen jälkeen vielä pitää vuosia adoption kautta ottaa sitä rakasta lasta...mut oikotietä onneenhan ei ole.

Meillä on vielä pakkasessa alkioita kolmeen yrityskertaan ja sen jälkeen alkaa pohdinnat tulevaisuuden suhteen, minulle ykkösvaihtoehto on adoptio. Olen 30v ja mieheni 27v, joten ei tässä hirveenä enään auta odotella jos lapsen haluaa...

Oli sitten kyseessä ensimmäinen tai toinen niin ainahan se on haluttu ja erittäin toivottu ja itsellänikin on toiveissa ainakin kaksi tai kolme lasta (mutta pelkäämpä että todellakin jää vain toiveeksi). Onhan se harmi jos joutuu sitä ensimmäistä odottamaan vuosia ja sitten vielä toista enemmän niin kyllähän ikä alkaa jo paukkumaan vastaan, että kolmanteen tuskin on enään edes mahdollisuutta. Joten sitäkin ajatellen on vähän hassua että toista tai kolmatta lasta haluava joutuu odottamaan vielä enemmän. Mutta mutta mutta vielä tässä tilanteessa kun odotan sitä ensimmäistä lasta niin ajatus itselläni on se että kyllä jokaisella on ainakin oikeus siihen yhteen lapseen, joten siksi on mielestäni ihan suotavaa että heitä/meitä sen verran suositaan että saamme ehkä lapsen hieman nopeammin. Ihmettelen suuresti muutenkin näitä jonotus aikoja, kun niin paljon on lapsia jotka sitä hyvää kotia kaipaa, joten saisivat hieman nopeuttaa tätä prosessia kyllä, jotta lapset pääsisivät ansaitsemiinsa oloihin...

Mieletön sepustus tuli kyllä, toivottavasti joku jaksoi lukea =) ja niinku näkyy olen todellakin vähän ristitulessa mielipiteiteni kanssa :$

Tärkeintä kuitenkin tässä kaikessa on että saatas lapset pois huonoista oloista ja meidän kaikkien rakastavaan syliin :heart:

 

Sitä vielä oli tarkoitus kysyä, että onko kukaan teistä harkinnut sijaislasta? Tai onko kokemusta ko. asiasta?

Itse en ole pois sulkenut sitäkään vaihtoehtoa ja eikö niissä saata olla jopa hieman lyhyempi odotusaika...

 

Mukavaa kun täällä on vilkasta!

Niin sehän on tosiasia, että pienen terveen adoptiolapsen odotus kestää nykyisin kauan.

Monista maista sisaradoptio (2-3 lasta) on kuitenkin aika nopea, joten jos haluaa ison perheen, niin sekin onnistuu vielä adoption kautta. Sijaislapsenhan voi saada jopa alle vuodessa, koska monilla seuduilla perheistä on pulaa. Eli kotia tarvitsevia lapsia kyllä löytyy. Erityistarvelapset kaipaavat myös kotia. Minusta sekin on aika ristiriitaista, että meille annettiin neuvonnassa ymmärtää, että kun tämä on jo meidän kolmas lapsi, niin erityistarpeita on "pakko" hyväksyä. Itse taas pystyisin ajattelemaan paremminkin ensimmäisen lapsen kanssa esim. suu- ja kitalakihalkiota, joka on Suomessa hyvin hoidettavissa, mutta vaatii useita leikkauksia ja terapiakäyntejä. Kun perheessä on jo kaksi lasta, niin nämä käynnit ovat monin verroin vaikeampi järjestää ja toisaalta se kaikki erityislapsen saama huomio on pois sisaruksilta. No, me kuitenkin toivomme erityislasta, ja ajattelemme, että sisaruksille on toivottavasti annettu niin paljon rakkautta ja aikaa tähän asti etteivät he ihan pienestä "säry". Ja jos lapsella on esim. kehityksen viivettä, voivat sisarukset olla hyvänä apuna näyttämässä mallia ja leikkimällä hänen kanssaan.

En usko siihen, että lapsen kannalta se olisi paras, että lapsettomilla pareilla olisi etusija adoptiossa. Uskon enemmän siihen, että adoptiolapset tarvitsevat monenlaisia, erilaisia perheitä. Sekin on vaikea sanoa, pitäisikö lapsimäärässä olla jokin yläraja? Toisaalta jos perhe kokee itsellään olevan voimavaroja, niin kokemusta lapsista ja paljon läheisiä sisaruussuhteita isosta perheestä ainakin löytyy. Jokaisessa perhekoossa on siis vahvuutensa. Monelle adoptiolapselle esikoisen/ainokaisen asema on ehkä paras, tai näin on ainakin usein ajateltu. Äidillä on aikaa kannella lasta sylissä, ja lapsi saa kaiken huomion.

Itse koen silti, että meissä lapsellisissa adoptioperheissä on monia sellaisia vahvuuksia, joita ainakaan minussa ei ollut vielä esikoiseni kanssa. Nykyisin esim. kestää paljon paremmin kotipäivien tylsyyttä, hermot eivät mene pienistä asioista, on jo paljon lapsiperheitä ystävinä, parisuhde on jo koeteltu lasten kanssa jne.. Oma olo on paljon luottavaisempi vaikeissakin tilanteissa.

Toivottavasti siis jatkossakin on adoptiokontakteja myös lapsellisille ja YH-perheille.

 

Pelarkuunin "sepustuksen" allekirjoitan omalta osaltani. Voin valehtelematta ja häpeämättä sanoa, että olen nyt äitinä huomattavasti parempi sekä mieheni kanssa vanhempina parempi tiimi kuin esikoisen ensimmäisinä vuosina. Mutta tämä on esikoisen osa kaikissa perheissä, olla vanhempiensa koekaniini. Mutta kyllä se toisinaan ärsyttää kovastikin, että adoptioympyröissä olemme "se huonompi vaihtoehto"...

 

Tulipas eloisa keskustelu! Vaikka usein tuntuu,että olisi vaikka mitä mistä purnata,kun miettii adoptio-prosessin hitautta, byrokraattisuutta ja ehkä epäoikeudenmukaisuuttakin.. niin pitää jaksaa uskoa,että odotus palkitaan ja taaksepäin katsottuna odotuksen aikana on kasvanut ihmisenä ja että lapsi saapuu juuri oikealla hetkellä.. Kun googlailee adoptiokertomuksia ja vieraille eri sivuilla.. tulee välillä toivoneeksi(ei nut ihan oikeasti!),että olisikin sellaisen maan kansalainen jossa adoptiossa näin kärjistetysti "ainoana vaikeutena" on valita minkä värisen ja ikäisen lapsen haluaa.. Mutta osaisiko silloin oikeasti olla valmis.. vielä ei ole itsellä kokemuksia..mutta te joilla on..niin koitteko esim. neuvonnassa jotain suuria AHAA-elämyksiä,tai herättelikö se muuten tärkeitä kysymyksiä..asenteista..lapsuudesta..kasvatuksesta...tms.? Itselläni ei ole vielä kokemusta kuin neuvolan valmennuksesta, jota silloin jo oli supistettu reilusti..päälimmäiseksi muistoksi on jäänyt opetus,että ei sovi pitää vauvaa sylissä silloin kun paistaa rasvaisia silakoita pannulla..tämä neuvo on kannatellut äitiyttäni kaikki nämä vuodet ..vitsi vitsinä.. odotan,että adoptioneuvonta on vähän syvällismpää!

 

Oletteko te Thaimaasta kiinnostuneet / kiintiöitä odottavat tietoisia siitä surullisesta uutisesta, että DSDW pitää välivuoden 2010. Papereita ei voi lähettää tämän vuoden aikana, koska yrittävät parhaansa mukaan purkaa nykyistä 1000 hakemuksen ruuhkaa.

 

Tuosta lapselliset/lapsettomat aiheesta vielä, usein lapsettomat ovat käyneet läpi pitkät lapsettomuushoidot ja kypsyminen adoptioajatukseen saattaa olla pitkä prosessi, osalle adoptio on myös aina se kakkosvaihtoehto johon on tyydyttävä kun ykkösvaihtoehto ei onnistu. Korvaani kalahti aika pahasti kun tätä viimeisintä kiina adoptio-ohjelmaa esittelevä täti sanoi että pariskunta oli yrittänyt saada lasta jo 13 vuotta ja viimeisenä mahdollisuutena he päättivät adoptoida ulkomailta. Tämä oli tietenkin vain tuon selostajan näkemys aiheesta, ei varmaankaan pariskunnan, mutta se ajatuksena kuulostaa minusta jotenkin ikävältä. Tiedän toki että on myös lapsettomia pariskuntia joille adoptio on ensisijainen vaihtoehto perheen perustamiseksi, sitäkin voi mietiskellä kummat olisivat "oikeutetumpia" vanhempia, ne ketkä eivät edes yritä biologisia vaan haluavat suoraan adon vai ne ketkä ovat vuosia yrittäneet ja joutuvat sopeutumaan adoptioon pakon edessä. (itse en kuulu kumpaankaan näistä, enkä osaa sanoa suoraa mielipidettä suuntaan enkä toiseen, pohdiskelen vaan). Entä kun lapsettomat ovat käyneet läpi vuosien hoidot, sopeutuneet ajatukseen adoptiosta, käyneet vuosien prosessin ja odotuksen läpi ja lopulta saavat kauan kaivatun lapsen. Monilla lastenkotitaustaisilla adoptiolapsilla on jonkinasteisia kiintymyssuhdeongelmia ja olen kuullut että he usein kiintyvätkin ensin vain toiseen vanhempaan, usein isään. Mitä tapahtuu kun äidillä olisi sylintäydeltä patoutunutta rakkautta annettavana, mutta lapsi ei ole valmis sitä vastaanottamaan? Turhautuuko vuosikausia lasta odottanut uusi äiti tilanteeseen helpommin kuin kokeneempi? Ja mikä on lapsen kannalta paras vaihtoehto?

Pelarkuunin kysymykseen, me emme ainakaan vielä parin neuvontakerran jälkeen ole kokeneet mitään ahaa-elämyksiä, odotellaan josko niitä vielä tulisi, mutta mielestäni neuvonta ei ole mitään valmennusta missä annettaisiin neuvoja, vaan lähinnä tutustumista itseemme. Tällä hetkellä ainakin tuntuu että tuota pohdintaa joutuu tekemään ennemmin ihan yksin tai muiden kanssa juttelemalla. Että ei kannata ainakaan unohtaa vielä tuota rasvaisten silakoiden paistamista (voisin lisätä ettei kannata kaataa perunoista kuumaa vettä pois jos lapsi on kantoliinassa)

Jos olisin itse lapseton hakija ja haluaisin useamman lapsen niin harkitsisin varmasti sisarusadoptiota, kuten Seelia sanoi, se voi mennä jopa nopeampaa kuin yhden lapsen, ja biologisesta sisarussuhteesta olisi varmasti hyötyä lapsille tulevaisuudessa. Valitettavasti yhden pienen äitinä en uskaltaisi ottaa kahta lasta yhtä aikaa.

Harmillista tuo Thaimaan uutinen, muttei mitenkään yllättävää, järkevämpäähän se on ensin selvittää ruuhkaa pois kun ottaa hakijoita vuosiksi roikkumaan. Mutta vaikuttaa tosiaan että kontaktit yksi toisensa perään hidastuvat entisestään. Ottavatko Thaimaan muut kontaktit kuitenkin hakemuksia?

Edit: Lisään vielä jälkikäteen etten todellakaan tarkoittanut noilla kommenteilla että adoptio olisi lapsettomille aina huonompi vaihtoehto, tuo ajatus tuli vain tuosta ohjelman alusta mieleen, mutta onhan se pohdinta kuitenkin jokaisen käytävä läpi, toisilla se kestää kauemmin, toisilla menee helpommin...

 

Ottavatko Thaimaan muut kontaktit kuitenkin hakemuksia?

No, niitä muita kontaktejahan ei paljoa ole. Interpedialla on vain DSDW, Pelalle voi tulla muutamia avoimia lapsiesityksiä vuodessa HSF:ltä mutta heiltäkin paperit voi laittaa vain DSDW:lle. Hesa on ainoa, jolla on tällä hetkellä melko hyvinkin toimiva toinen kontakti, Red Cross. Se soveltuu kuitenkin vain nuorille hakijoille, olikohan 36 "yläikäraja". Sitä en tiedä voiko sinne laittaa tänä vuonna hakemuksia.

 

Täällähän tulee taas ihan tosissaan käytyä, kun keskustelu virisi. Jee Pelarkuuni!

Oma kokemukseni neuvonnasta on, että siitä on tasan sen verran hyötyä kuin itse jaksaa panostaa. Koska olen muutenkin aika pohdiskelijatyyppi, neuvojien esittämät kysymykset ja kommentit sekä oma reagointitapa tiettyihin juttuihin herättivät melkoisia ajatusvyöryjä. Tarkkaan ottaen neuvonta oli meille kuitenkin enemmänkin selvitys siitä, että olemme riittävän hyviä vanhemmiksi.

Se oli kieltämättä todella kiva huomata, että se tapa, jolla kasvatamme nykyisiä lapsia on pääpiirteiltään täysin yhtenevä sen kanssa, mitä adoptiovanhemmille teroitetaan. Pohjimmiltaanhan siinä on kyse itsestäänselvyyksistä: että maltetaan kuunnella lasta, pysähtyä olemaan hänen kanssaan, rohkaistaan positiivisella tavalla, kunnioitetaan ja kehutaan lasta. Monet leikit, joita olemme pienestä asti leikkineet lasten kanssa, tulivat vastaan theraplay-oppaassa. Tuli hyvä mieli. <3

Jos talous suinkin kestää, kannustan osallistumaan adoptiovalmennukseen. Yhteiset lapsemme ry järjestää sekä vkl- että iltakursseja. Kursseilla tapaa muita hakijoita ja siellä vierailee adoptiovanhempia ja itse adoptoitujakin. Sieltä ainakin me saimme eräänlaisen "peruspaketin" adoption eri puolien ymmärtämiseen.

 

Neuvonnassa ei meillekään mitään valtavia ahaa- elämyksiä tullut, mutta ei voi sanoa että käynnit olisivat hukkaankaan menneet. Adoptiovalmennuskurssia minäkin kovasti suosittelen. Jos vain suinkin pystyy lukemaan englanniksi kirjoja, kannattaa tutustua amerikkalaiseen adoptiokirjallisuuteen. Kiintymyssuhdeasioista ja lapsen sopeutumisesta ei ole paljoa suomeksi kirjoitettu. Kansainvälisiltä palstoilta ja blogeista saa myös hyvin tietoa. Mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että ei sitä teoriatietoa jaksa loputtomasti hankkia, vasta sitten kun lapsen tulo oikeasti konkretisoituu alkaa aivoissakin eri tavalla raksuttaa. On ainakin hyvä tietää mistä tietoa löytyy sitten kun asiat lopulta muuttuvat ajankohtaisiksi.