Äidittömät äidit

Äitini kuoli jo vuonna 88 minun ollessa teini-iässä. Mielelläni olisin halunnut hänelle näyttää lapseni ja että elämä kulkee ihan hyvin. Musertava ikävä yllättää vieläkin mutta harvemmin ja menee nopeammin ohi. Ikävä ja suru ei koskaan häviä mutta se muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään.

Isäni hoitaa lapsiani ja olen ollut ihan yllättynyt miten hänen kanssaankin pystyi vaihtamaan ajatuksia jo odotusaikana vaikka tietysti hieman eri tavalla. Minua pelottaakin jo etukäteen ajatus kun rakkaasta isäsätä aika jättää.. Sitten ei ole enää ketään ja surettaa lapsien puolesta mitä he menttävät. Toivon kuitenkin saavani pitää hänet luonamme piiiiitkän aikaa..

En halua väheksyä kenenkään surua mutta toisinaan sapettaa kun joku on "surun murtama" kun äiti tai mummo kuolee noin 90v ikäisenä.. Oma äitini oli kuollessaan 42v ja tekisi mieli joskus sanoa että "haloo, sait pitää hänet näin kauan.." En koe myöskään että olisin ehtinyt tutustua äitiini kunnolla ihmisenä koska aikuisiällä en enää saanut häntä tuntea.

Anoppini kanssa minulla hyvät, lämpimät ja läheiset välit. Minä ehkä korvaan hänelle tyttären, jota hän ei koskaan saanut. Hän ei koskaan voi korvata äitiäni minulle, mutta voin vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia esim.äitiydestä ja ihanaa että lapsilla edes yksi mummo.

Kommentti vielä hänelle joka vertasi kuollutta mummoa sellaiseen joka ei välitä: ainakin osittain ajattelen samalla tavalla. Olisi hirvittävää ajatella äitini olevan elossa jossain, mutta käytännössä kuollut minulle ja lapsilleni. Nyt voi vaalia lämpimiä muistoja vaikka ikävä onkin mutta toisenkaltaisessa tapauksessa ei varmaankaan paljon hyviä muistoja löydy.

 

\

Pyydän anteeksi niiltä, joiden tuntoja loukkasin kommentilla kuolleista mummoista!

Ymmärrän hyvin, ettei anoppi voi korvata äitiä, enkä todella odota omalta miniältäni normaalia äiti-tytär -suhdetta, mutta olisin onnellinen, jos voisimme keskustella edes joskus lapsen asioista, hoidanhan tätä kuitenkin yhtä paljon kuin äitinsä. Yritän ajatella niin, että lapsen kanssa vietetty aika (ja siihen sisältyvä perushuolto, leikinohjaus ym.) on palkinto sinänsä. Niin varmaan vanhemmatkin ajattelevat. Aikuiset ihmissuhteet on viisainta hakea töistä ja harrastuksista.

Tuttavapiiriini kuuluu nuoria äitejä ja minusta on ollut hienoa keskustella heidän kanssaan lapsettomuudesta, odotuksesta ja sen jälkeen lapsen hoidosta, opiskelusta, työssäkäynnistä. Tämän laatuista pitkäaikaista luottosuhdetta tarkoitin tuolla äidike-tarjouksella. Uskon, että tällaiset keskustelut ovatkin helpompia ulkopuolisen kuin anopin kanssa, ikävä kyllä.

Vielä äiti/anoppi -suhteesta; jos äiti on naiselle tärkeä, voisiko se olla tärkeä ihmissuhde miehellekin? Miksi mies joutuu niin usein hylkäämään äitinsä naimisiin mennessään? Pitäisi muistaa, että vaimon anoppi on miehen äiti.

Itse äitinä, anoppina ja isoäitinä pidän jotenkin surullisena tätä nykyistä itsekeskeistä kulutuskulttuuria, jossa tuotteistetaan ihmissuhteetkin. Jos ei ole täydellinen, heitetään roskiin. Pienperheet ovat helpoimpia, kun vielä pysyy etäällä sukulaisista, ei oma roskis täyty niin helposti.

Vakavasti puhuen, jos nuoret perheet eivät niin hysteerisesti yrittäisi olla itsenäisiä ja jaksaisivat/uskaltaisivat pitää yhteyttä vanhempiinsa, ei näidenkään tarvitsisi urkkimalla ja häiriköimällä yrittää säilyttää edes jonkinlaista yhteyttä aikuisiin lapsiinsa. Tähän pätee sama kuin lasten kasvatukseen; jos lapsi ei saa huomiota hyvällä, niin sitten pahalla.

Saat anteeksi ainakin minun puolestani.

Puhuit asiaa ihmissuhteista. Anoppi-miniä -suhde on varmaan ongelmallisin, ellei sitten pahempi voisi olla anoppi-vävy -suhde ! Ehkä täysin ulkopuolisen vanhemman naisen kanssa on tosiaan helpompi jutella kuin anopin, anoppi kun vaistojensa perusteella on vähän puolueellinen (ei välttämättä, mutta hänen pojastaan kuitenkin usein on puhe).

Taas toisaalta miehen suhde äitiin. Jollakin tavalla ehkä odotetaan, että mies on päässyt äidin helmoista pois perhettä perustaessaan ja se läheisempi suhde hänellä olisi isäänsä? Vaimo kai odottaa olevansa tärkein nainen miehelleen.

Olemme kyllä miehenikin kanssa vähän surreet tuota sukujen hajaannusta. Pienentyneet perhekootkin ja kaupungistuminen vaikuttavat varmasti myös asiaan. Muistelemme molemmat lapsuuden aikojamme, molemmat olemme olleet paljon isovanhemmillamme ja siellä ovat myös olleet serkut sekä lähiympäristön lapset. Nykyaikana monet isovanhemmat asuvat pienemmissä asunnoissa ja ovat vielä työelämässä mukana. Heillekin mennessä olo tuntuu vähän tuppautumiselta ja kylään menemiseltä, eikä kotiin menemiseltä, kuten ennen on ollut tapana. Anoppini meni esimerkiksi viime vuoteen saakka aina kotiinsa, kun meni äitinsä luo. Meidän isovanhempamme ovat olleet se kokoava voima, joiden luo on aina menty. Meidän vanhempamme kokoavat vain omat lapsensa luokseen eikä meillä monia lapsia ole (miehellä 3 sisarusta ja kaikilla yhteensä 4 lasta, joista 2 "viikonloppulapsia"). Minulla kun ei sole äitiä, on äidin puolen suku nykyään niitä "kyläilysukulaisia". Niitä, joiden luo ei voi mennä kuin kutsuttuna ja sekin lähinnä synttäreille yms.

Ikävä kyllä meiltä on aina odotettu itsenäisyyttä ja aikuistuttuamme yhteiskunta on toitottanut itsenäisyyden ja riippumattomuuden sekä yksilöllisyyden suurta ihanuutta. Tosin itsehän me yhteiskunnan teemme mutta silti ...

 

\

\

Vakavasti puhuen, jos nuoret perheet eivät niin hysteerisesti yrittäisi olla itsenäisiä ja jaksaisivat/uskaltaisivat pitää yhteyttä vanhempiinsa, ei näidenkään tarvitsisi urkkimalla ja häiriköimällä yrittää säilyttää edes jonkinlaista yhteyttä aikuisiin lapsiinsa. Tähän pätee sama kuin lasten kasvatukseen; jos lapsi ei saa huomiota hyvällä, niin sitten pahalla.

Toisaalta, kun lasten isovanhemmat asuvat pitkien matkojen päässä, ja heitä tavataan harvoin, he eivät tällöin tiedä paljonkaan lastensa elämstä. tällöin kynnys ottaa yhteyttä on iso, koska välissä on niin paljon.

Ja kun kaikki tukiverkot ja sukulaiset ovat kaukana, elämä on todella raskasta ja kuormittavaa muutenkin: vaikka molemmat vanhemmat olisivat sairaina, lapset on itse hoidettava (ainakin jos äiti on kotiäiti). Mitään apua ei saa mistään. Joka paikkaan on vietävä lapset mukaan. Ei omaa aikaa, ei puolisoiden välistä yhteistä aikaa koskaan. Kotitöitä, lastenhoitoa, palkkatöitä ja kaikkea on enemmän kuin ehtii ja jaksaa.

Kun elää voimiensa äärirajoilla, se yhteydenpito sukulaisiin voi olla ylivoimaista. Kun puolisonsakaan kanssa ei ole yhteistä aikaa jutella, mistä ottaa aika informoida isovanhempia? Jotka lisäksi eivät ymmärrä että lapset elävät eri maailmassa kuin he aikanaan. Jotka eivät ymmärrä, että vaikka nykyään on koneita, lapsiperheen elämä voi olla silti jopa raskaampaa kuin heidän aikanaan.

 

Tiedän kyllä miltä susta tuntuu. Oma äitini sairastui vakavasti noin 4 vuotta sitten. Lääkärit "antoivat" elinaikaa n.5 vuotta. Oli aivan kamalaa nähdä rakkaan ihmisen kärsivän niin, hyviä aikoja oli tosi vähän.
Oman elämäni piti olla juuri parhaimmillaan. Olimme mieheni kanssa rakentamassa taloa ja odotin meidän ensimmäistä lastamme. Silti tuntui, että kaikki tämä ihana elämässäni menetti merkityksensä, kun surin äitini sairautta. Onneksi asuimme lähekkäin, joten olin äitini luona melkein päivittäin.

Lopulta sairaus eteni niin pahaksi, ettei ollut enää mitään toivoa. Kuukausi ennen lapseni syntymää äitini kuoli. 1,5 vuotta sairastumisensa jälkeen. Omasta raskausajastani en muista juuri mitään, pieniä välähdyksiä sieltä täältä. Äiti toivoi kovasti, että hän olisi ehtinyt nähdä ensimmäisen lapsenlapsensa. Loppuaikana en enää edes puhunut vauvasta äidilleni, koska en halunnut pahoittaa hänen mieltään.

Ainoa lohtu tässä asiassa oli se, että sen päivän tiesi koittavan jo aika kauan. Jollain tapaa asiaan ehti totuttautua, mutta siltikään siihen ei ollut valmis. Helpottavaa oli kuitenkin tietää, että äidin tuskat olivat ohi. Uskon, että jos tilanne olisi tullut yllättäen olisi ollut vaikeampaa. Olimme aina olleet äidin kanssa hyvissä väleissä, mutta tuntui että nyt ei jäänyt mitään asiaa selvittämättä ja tuli jonkinlainen rauha, kun sai hyvästellä äidin. Olin hänen vierellään, kun hän kuoli.

Äitini poismenon jälkeen tuntui tosi tyhjältä, mutta lapseni synnyttyä oli pakko jaksaa ja päivät olivat niin täynnä touhua uuden ihmisen kanssa, että pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Minäkin olin tosi katkera, olen vieläkin joskus, etten voi kertoa äidilleni omasta elämästäni ja lapseni kasvamisesta, tai kysyä neuvoa lapsen hoidossa. Minulla onneksi on ihana anoppi, joka auttaa lapsen kanssa. Äitiäni hän ei kuitenkaan voi koskaan korvata. On vaan pakko ajatella, että elämä jatkuu. Jokaisen täältä on joskus lähdettävä kuitenkin. On pakko oppia luopumaan rakkaista ihmisistä ja loppujen lopuksi aika kuitenkin auttaa. Se kuuluu kai elämään. Voimia sinullekin!
:hug:

 

Kiitos kaikille kirjoittajille tuesta ja omista tarinoista!

Vaikka välillä tuntuu, etten pysty käymään täällä palstalla tai lukemaan toisten tarinoita, koska ne saavat aina uudelleen surun ja ikävän pintaan, niin toisaalta tarinat lohduttavat ja auttavat jaksamaan - on tärkeää tietää, etten ole yksin tämän kaipauksen ja ikävän kanssa!
Jatketaan kirjoittelua ja toinen toistemme tukemista. Minäkin kirjoitan lisää kunhan jaksan ja ehdin. Kirjoittaminen ja ajatusten jakaminen tosiaan auttaa, vaikkei surua pois viekään..
Voimia ja halaukset kaikille äidittömille! :hug:

 

Moikka!
Mulla oma äitini kuoli viime syksynä ja täyttäisi tänään 69-vuotta jos eläisi,hän olisi ollut todella ihana mummi,mutta ei nyt ole näkemässä,jos onnistun saamaan ensi vuonna pienen vauvan itselleni.
Äitini sairasti als-tautia joka eteni viime vuonna todella nopeasti ja olin omaishoitaja hänelle.Äitini kuoltua minulla on ollut todella tyhjää,mutta onneksi on ystäviä tukena.