Äitini kuoli jo vuonna 88 minun ollessa teini-iässä. Mielelläni olisin halunnut hänelle näyttää lapseni ja että elämä kulkee ihan hyvin. Musertava ikävä yllättää vieläkin mutta harvemmin ja menee nopeammin ohi. Ikävä ja suru ei koskaan häviä mutta se muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään.
Isäni hoitaa lapsiani ja olen ollut ihan yllättynyt miten hänen kanssaankin pystyi vaihtamaan ajatuksia jo odotusaikana vaikka tietysti hieman eri tavalla. Minua pelottaakin jo etukäteen ajatus kun rakkaasta isäsätä aika jättää.. Sitten ei ole enää ketään ja surettaa lapsien puolesta mitä he menttävät. Toivon kuitenkin saavani pitää hänet luonamme piiiiitkän aikaa..
En halua väheksyä kenenkään surua mutta toisinaan sapettaa kun joku on "surun murtama" kun äiti tai mummo kuolee noin 90v ikäisenä.. Oma äitini oli kuollessaan 42v ja tekisi mieli joskus sanoa että "haloo, sait pitää hänet näin kauan.." En koe myöskään että olisin ehtinyt tutustua äitiini kunnolla ihmisenä koska aikuisiällä en enää saanut häntä tuntea.
Anoppini kanssa minulla hyvät, lämpimät ja läheiset välit. Minä ehkä korvaan hänelle tyttären, jota hän ei koskaan saanut. Hän ei koskaan voi korvata äitiäni minulle, mutta voin vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia esim.äitiydestä ja ihanaa että lapsilla edes yksi mummo.
Kommentti vielä hänelle joka vertasi kuollutta mummoa sellaiseen joka ei välitä: ainakin osittain ajattelen samalla tavalla. Olisi hirvittävää ajatella äitini olevan elossa jossain, mutta käytännössä kuollut minulle ja lapsilleni. Nyt voi vaalia lämpimiä muistoja vaikka ikävä onkin mutta toisenkaltaisessa tapauksessa ei varmaankaan paljon hyviä muistoja löydy.
Isäni hoitaa lapsiani ja olen ollut ihan yllättynyt miten hänen kanssaankin pystyi vaihtamaan ajatuksia jo odotusaikana vaikka tietysti hieman eri tavalla. Minua pelottaakin jo etukäteen ajatus kun rakkaasta isäsätä aika jättää.. Sitten ei ole enää ketään ja surettaa lapsien puolesta mitä he menttävät. Toivon kuitenkin saavani pitää hänet luonamme piiiiitkän aikaa..
En halua väheksyä kenenkään surua mutta toisinaan sapettaa kun joku on "surun murtama" kun äiti tai mummo kuolee noin 90v ikäisenä.. Oma äitini oli kuollessaan 42v ja tekisi mieli joskus sanoa että "haloo, sait pitää hänet näin kauan.." En koe myöskään että olisin ehtinyt tutustua äitiini kunnolla ihmisenä koska aikuisiällä en enää saanut häntä tuntea.
Anoppini kanssa minulla hyvät, lämpimät ja läheiset välit. Minä ehkä korvaan hänelle tyttären, jota hän ei koskaan saanut. Hän ei koskaan voi korvata äitiäni minulle, mutta voin vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia esim.äitiydestä ja ihanaa että lapsilla edes yksi mummo.
Kommentti vielä hänelle joka vertasi kuollutta mummoa sellaiseen joka ei välitä: ainakin osittain ajattelen samalla tavalla. Olisi hirvittävää ajatella äitini olevan elossa jossain, mutta käytännössä kuollut minulle ja lapsilleni. Nyt voi vaalia lämpimiä muistoja vaikka ikävä onkin mutta toisenkaltaisessa tapauksessa ei varmaankaan paljon hyviä muistoja löydy.