Äiti-tytärsuhde

Sanokaa nyt että on olemassa aikuisia naisia, joilla on ihan hyvä suhde omaan äitiinsä!

Mä oon aikani seuraillut palstoja, ja tuntuu että vallitsevana on se, että suhde omaan äitiin on ellei todella huono, ainakin huono.

Näin tytärten äitinä mua on ruvennut ahdistamaan tulevaisuus. Vähän masentaakin ajatus, että tässä mä nyt rakastan mun aarteitani enemmän kun mitään, unohdan itseni lähes kokonaan (mitä nyt muutama oma harrastus, ystävät ja mieskin on ja tietysti työ) ja pidän lapsiani tärkeimpänä saavutuksenani elämässä.

Miksi? Entäs jos kaikki on ns. turhaa ja he päätyvät vaan inhoamaan mua, eikä ole aikuisina juuri missään tekemisissä kanssani.

Auttakaa mua tässä asiassa jotenkin...

 

Niinpä.

 

Mun äiti on mun paras ystävä. :heart:

 

Mulla on hyvä ja lämmin suhde Imaan. Läheinen olen tyttönikin kanssa ja jatko on varmasti samanlainen kuin Imalla ja minulla.

 

Mulla ei todellakaan ole hyvät välit oman äidin kanssa
Mutta.. mulla ois, jos se ois erilainen ja ois joskus asettanut lapsensa itsensä edelle ja tietty vähempi viinakin ois ollut plussaa

Älä huoli etukäteen, ei se oo vakio. Sä saat tehdä aika raakoja valintoja, että tyttös alkaisivat karttamaan sua isompana :hug:

 

Minulla oli todella läheiset välit mutta kun tuli ero niin äitini suuttui ja ei sen koomin ole pitänyt minuun yhteyttä.

 

mulla on ihan hyvät välit aikuiseen tyttäreeni. Hän muutti hurjan aikaisin kotoa pois, koska siihen aikaan meillä oli todella huonot ja tiukat välit. Lapsenakin oli aika haastava tapaus... enkä minä aina niin kamalan hyvä äiti ollut, tein kamalasti virheitä.

Jotkut lapset aikuistuttuaan osaavat kuitenkin nähdä metsän puilta, antaa anteeksi vanhemmilleen heidän virheensä.

Kyllä minä hermostun tyttäreen, tulee edelleen riitaa. Mutta emme asu yhdessä sentään.. enää.. nyt en pysty edes taloudellisesti auttamaan kun oma talous on aika tiukilla, kyllä hän sen ymmärtää.

Matkallaan tässä aikuisuudessa tytär on huomannut, että ne tylsät asiat, mitä opetin, mitä pidin arvossa, ovatkin kantavia voimia nyt, ovatkin olleet hyviä.
On tutustunut erilaisesta kasvatuskulttuurista tulleisiin ja todennut, että hyvin on äiti toiminut kuitenkin.

Mutta kuten sanoin, meillä on hyvät välit, tyttö on kiittänyt ja kehunut.

 

Mun äiti on mun paras ystävä. :heart:

Ihanaa.

 

Mun äiti on ihana ja välit erittäin, erittäin läheiset ja lämpimät :heart: :heart: :heart:

 

mulla oli, ja siksipä olikin kova paikka kun menetin äitini. joka päivä soiteltiin ja viimeinen puhelu on jäänyt mieleen.

 

mulla on ihan hyvät välit aikuiseen tyttäreeni. Hän muutti hurjan aikaisin kotoa pois, koska siihen aikaan meillä oli todella huonot ja tiukat välit. Lapsenakin oli aika haastava tapaus... enkä minä aina niin kamalan hyvä äiti ollut, tein kamalasti virheitä.

Jotkut lapset aikuistuttuaan osaavat kuitenkin nähdä metsän puilta, antaa anteeksi vanhemmilleen heidän virheensä.

Kyllä minä hermostun tyttäreen, tulee edelleen riitaa. Mutta emme asu yhdessä sentään.. enää.. nyt en pysty edes taloudellisesti auttamaan kun oma talous on aika tiukilla, kyllä hän sen ymmärtää.

Matkallaan tässä aikuisuudessa tytär on huomannut, että ne tylsät asiat, mitä opetin, mitä pidin arvossa, ovatkin kantavia voimia nyt, ovatkin olleet hyviä.
On tutustunut erilaisesta kasvatuskulttuurista tulleisiin ja todennut, että hyvin on äiti toiminut kuitenkin.

Mutta kuten sanoin, meillä on hyvät välit, tyttö on kiittänyt ja kehunut.

Kannustavaa luettavaa.... kiitos kun kirjoitit.

 

Äiti kuoli ennenkuin tulin aikuiseksi. Hoidin häntä kotona.

Ei elämässä mikään ole loppupeleissä suunniteltavissa.

 

Meillä on äidin kanssa hyvät välit kunhan asuinpaikkoijen välimatka on ainakin se 400km. Sitten äiti vasta tuntuu osaavan arvostavan minua ja minä häntä.Muutin 16 vuotiaana kotoa kun tuli isän kanssa erimielisyyksiä ja äiti vaan komppaili isää joten minä muutin pois. Äidin kanssa tullaan toimeen,ei me mitään bestiksiä siltikkään olla. Meillä ei äidin kanssa ole hirveästi yhteistä eikä varmaan tule olemaankaan..

 

Meillä on äidin kanssa hyvät välit kunhan asuinpaikkoijen välimatka on ainakin se 400km. Sitten äiti vasta tuntuu osaavan arvostavan minua ja minä häntä.Muutin 16 vuotiaana kotoa kun tuli isän kanssa erimielisyyksiä ja äiti vaan komppaili isää joten minä muutin pois. Äidin kanssa tullaan toimeen,ei me mitään bestiksiä siltikkään olla. Meillä ei äidin kanssa ole hirveästi yhteistä eikä varmaan tule olemaankaan..

Mutta sehän on sun äiti, eihän äiti-tytär-suhde olekaa mikään kaverisuhde, jossa tarvitsee olla tarpeeksi yhteistä.

Miten sitten ajattelet omaa suhdettasi lapsiisi? Onko ok, jos he sattuvat olemaan eriluonteisia kun sinä, että muuttamat monien satojen kilometrien päähän ja puhuvat sinusta tuohon sävyyn?

 

Mulla on erittäin lämpimät välit äitiini, enkä usko niiden muuttuvan huonompaan.

Omia tyttäriä kaksi, ja isompi kun on nyt 6v niin huomaan jo että vaikka kiukkuisia yhtenottoja tuleekin niin uskon että jatkossakin välillämme säilyy tietty yhteys. Nyt jo tytön ja mun huumorintaju osuu niin yksiin, meillä on omia hassuja juttuja jne.

Pienemmän, nyt 4v neidin toivon tottakai myös säilyttäävän välinsä muhun. Hän se noista olikin alkuunsa enemmän äitin tyttö, mutta nyt jostain syystä enemmän isin perään ollut ja koen olevani läheisempi isomman kanssa. Olisko sitten tämä nyt 4k ikäinen veli vaikuttanut asiaan, kun ei nuorempi tytöistä ollutkaan enää se pienin.

 

mulla on ihan hyvät välit aikuiseen tyttäreeni. Hän muutti hurjan aikaisin kotoa pois, koska siihen aikaan meillä oli todella huonot ja tiukat välit. Lapsenakin oli aika haastava tapaus... enkä minä aina niin kamalan hyvä äiti ollut, tein kamalasti virheitä.

Jotkut lapset aikuistuttuaan osaavat kuitenkin nähdä metsän puilta, antaa anteeksi vanhemmilleen heidän virheensä.

Kyllä minä hermostun tyttäreen, tulee edelleen riitaa. Mutta emme asu yhdessä sentään.. enää.. nyt en pysty edes taloudellisesti auttamaan kun oma talous on aika tiukilla, kyllä hän sen ymmärtää.

Matkallaan tässä aikuisuudessa tytär on huomannut, että ne tylsät asiat, mitä opetin, mitä pidin arvossa, ovatkin kantavia voimia nyt, ovatkin olleet hyviä.
On tutustunut erilaisesta kasvatuskulttuurista tulleisiin ja todennut, että hyvin on äiti toiminut kuitenkin.

Mutta kuten sanoin, meillä on hyvät välit, tyttö on kiittänyt ja kehunut.

Kannustavaa luettavaa.... kiitos kun kirjoitit.

Murrosiässä tyttö huusi ja melskasi. Olin pilannut hänen koko elämänsä ja tulevaisuutensa. Olin synnyttänyt hänet maailmaan vain, jotta saisin jonkun jota kiusata ja jolle olla ilkeä.
Likkakaveri sanoi: kuule, tee sama omille lapsillesi. :0
Ja oma tyttäreni ulvoi ja kirkui; en varmasti, en ikinä ole heille tullainen..
*hohhoijaa*
Oli semmonen olo, että tekipä niin tai näin, teki aina väärin. Pidin kuitenkin kiinni kotiintuloajoista ja määrätyistä kotitöistä. Yritin vaikka mitä, että se jatkuva huuto, valitus ja riitely loppuisi, itselläkin paloi pinna tosi nopeaan kun ei jaksanut sitä jokapäiväistä valitysta ja metelöintiä.
Ihan kamalaa aikaa.
Tyttö muutti tosiaan aika varhain kotoa pois. Monia se järkytti. Esim. lukion opettaja hoki: muuta nyt heti takaisin sinne kotiin.. Olimme molemmat sitä mieltä, että miksi ihmeessä? Ei varmasti ! - tytöllä oli hyvä asunto, pystyi maksamaan elämisensä, oli sellainen tilanne. Meille molemmille oli pelastus se, että likka muutti aikaisin omilleen.
Ihmiset vaan eivät tuntuneet ymmärtävän, että ei lasta oltu hyläytty! Hän oli vain muuttanut omilleen ! Hän ei hengaillut kavereiden nurkissa tai asunut sillan alla, hänelä oli tavallinen normaali asunto - opiskelijan solukämppä.
Hänestä pidettiin edelleen huolta, suunnilleen päivittäin tapasimme, useasti viikossa, hän pärjäsi taloudellisesti hyvin.

No jaa, meni ohi aiheen. Mutta onneksi sekin likka kasvoi täysi-ikäiseksi, aikuiseksi, ja vaikka edelleen revin pelihousujani moisen sählärin takia, osaan "pestä käteni" hänen toilailuistaan - hän on jo aikuinen. Olen tehnyt sen, mitä olen pystynyt, parhaani yrittänyt ja parhaaseen pyrkinyt, eikä enempää voi ihmiseltä vaatia.

Kait se on vain sitä, että sitkeästi pitää kiinni niistä rajoista, ne ovat kuitenkin rakkautta, se tuo turvaa, janiitä vasten on nuoren sitten hyvä hyppiä.
ja sitten pitää kait osata päästää irti, antaa itsenäistyä.

Siivet ja juuret, kuten eräässä rippirunossa sanottiin. Vanhempien tehtävä on antaa siivet ja juuret.

 

Mulla on hyvä suhde äitiini =) onhan tässä vuosien varrella tietty erimielisyyksiä ollut, mutta ne on olleita ja menneitä. Lähes joka päivä soitellaan ja muutenkin idetään tiiviisti yhteyttä. Toivon että omaan tyttöön onnistun luomaan samanlaisen suhteen =)

 

Nyt meillä on hyvät välit kun äiti on oppinut sen että ei voi vaikuttaa mun omiin ratkaisuihin, ei siihen eroanko, muutanko, käynkö kaupassa. Ja oppinut ennen kaikkea sen, että päätöksiä ei voi tehdä sen kantilta mitä ihmiset ajattelevat kylälä..

 

Meillä on äidin kanssa hyvät välit kunhan asuinpaikkoijen välimatka on ainakin se 400km. Sitten äiti vasta tuntuu osaavan arvostavan minua ja minä häntä.Muutin 16 vuotiaana kotoa kun tuli isän kanssa erimielisyyksiä ja äiti vaan komppaili isää joten minä muutin pois. Äidin kanssa tullaan toimeen,ei me mitään bestiksiä siltikkään olla. Meillä ei äidin kanssa ole hirveästi yhteistä eikä varmaan tule olemaankaan..

Mutta sehän on sun äiti, eihän äiti-tytär-suhde olekaa mikään kaverisuhde, jossa tarvitsee olla tarpeeksi yhteistä.

Miten sitten ajattelet omaa suhdettasi lapsiisi? Onko ok, jos he sattuvat olemaan eriluonteisia kun sinä, että muuttamat monien satojen kilometrien päähän ja puhuvat sinusta tuohon sävyyn?

No jos ovat sitä mieltä niin mikäs siinä,tosin en ajatellut olla idiootti ja antaa mieheni pilata välejäni lapsiini. Mä en tosin ymmärrä,että mitä törkeää tuossa on mun äitikin on myöntänyt että on parasta että asutaan kaukana toisista,että pysyy välit parempana.

Meillä ei oikeasti ole äidin kanssa mitään yhteistä. Mä tykkään shoppailla ja äiti inhoaa kauppoihin menoa. Mä tykkään käydä leffoissa,matkustella ja käydä ihmisten luona,äiti viihtyy kotona eikä käy ikinä missään kun ei osaa nukkua kun omassa sängyssä. Mitä äidin kanssa sitten tekee..no tietty nyt äiti hoitaa meidän lapsia kun ollaan siellä,mutta harvemmin me sen kanssa mitään touhutaan kun samat asiat ei kiinnosta.

 

mun äiti on kanssa mun paras kamu ja ihana äiti.Välillä puhistaan ja taas nauretaan, niikuin aina elämässä. Ilman äitiä olisin monta kertaa ollut aikuisenakin hukassa, on ihanaa että joku tuntee hyvin, rakastaa ja tietää mitä haluan-miehen lisäksi. kaverit ei aina yllä tuohon saavutukseen..

 

mun äiti on maailman paras, toivon että itsellä olis sitten tulevaisuudessa samanmoiset välit lapsiini

 

Mulla on nykyään hyvät välit äitiini ja ollaan paljon tekemisissä, mut muutin aikaisin pois kotoa ja meni monta vuotta että olin todella vähän tekemisissä. Vasta kun sain omia lapsia aloimme kyläillä enemmän jne.
Mut tuohon lauseeseen tartuin et "nyt annan kaikkeni ja lapset on mulle tärkeintä ja mitä jos ne aikuisena ei haluu olla tekemisissä" tms. Samaa oon joskus murehtinut paljonkin, osittain koska itse oon tehnyt niin monta vuotta etten ole ollut tekemisissä äidin kaa, mut oon tullu siihen tulokseen et yritän parhaani äitinä ja nautin lasten seurasta ja yhteisistä hetkistä niin kauan kun asuvat kotona ja jos he ei sit halua olla tekemisissä paljoa kun ovat aikuisia, niin ei se ole menetys et olen "kaikkeni antanut" vaan et oon sentään saanut olla heidän kanssa koko lapsuuden ja nuoruuden ja nauttia siitä yhteisestä ajasta vaikkei aikuisena enää oltais läheisiä. Toki toivon hartaasti et lapset olisi läheisiä sittenkin kun ovat aikuisia.

 

Mun välit äitiin vain paranee vuosi vuodelta. Meitä sisaruksia on siis 'vain' tyttöjä ja mun mielestä meillä kaikilla on hyvät välit äidin kanssa.
Murkkuina ollaan enemmän ja vähemmän oltu eri mieltä asioista ja aiheutettu ties mitä mieliharmia, mutta näin 'aikuisina' tullaan juttuun hyvin.

Kun sain esikoiseni, asiat selkeästi muuttuivat avoimemmiksi äidin ja minun välilläni.

 

Mulla on äitini kanssa tosi hyvät ja läheiset välit, vaikka murrosikäisenä otinkin äitini kanssa yhteen päivittäin aina jostakin todennäköisesti aika typerästä syystä. Mutta nykyään ollaan tosi hyvissä väleissä ja äiti on aina auttamassa jos jotakin tarvitsen ja hän on myös mun luottohenkilö, jolle voin puhua kaikista asioista. Toivon että oman tyttäreni kanssa olisi yhtä hyvät välit, kuin mulla on äitini kanssa ja tyttäreni tohtisi kertoa mulle ongelmistaan ja minä osaisin häntä sitte auttaa. Tyttöni on nyt 3 vuotias, mutta toivon väliemme olevan hyvät sittenkin kun hän on isompi.

 

Mä tulisin tosi hyvin toimeen äitini kanssa, jos se vaan olisi aidosti kiinnostunut musta eikä vaikuttaisi kovin ahdistuneelta, jos kerron jostain surusta, murheesta ta mistä vaan. Mä olen koko 29 vuoden elämäni ajan kaivannut välittävää, tukevaa äitiä. Vaikka on mies, äiti on kuitenkin äiti ja häntäkin tarvitsisin. Ei ole ollut ikinä sellainen olo, että olen äidilleni tärkeä. Ei jaksaisi ilmeisesti mua kuunnella eikä keskustella mistään syvällisemmästä. Mun isoveli on se tähti.