Hei!
Mulla on vuoden vanha tyttö, mies oma asunto, opinnot loppusuoralla ja kaikki näennäisen hyvin. Tyttö nukkuu yönsä hyvin ja on parina päivä viikossa päiväkodissa että saan aikaa opiskelulle. Gradu olis pakko olla valmis ensi kesään mennessä (opintorakenneuudistus).
Kaikki on siis ainakin ulkopuolisen silmin oikein hyvin, mutta jostain syystä olen jatkuvasti väsynyt ja kärttyinen. Mies ärsyttää ja jopa inhottaa välillä, seksiä on ehkä kerran kuussa. Jatkuvat kotityöt tuntuvat loputtomalta vuorelta ja aamulla antaisin lähes mitä tahansa että saisin vielä vetää peiton korviin. Siis vaikka takana olisi kahdeksan tunnin yöunet. Päivällä uloslähteminen saattaa tuntua ylivoimaiselta ponnistukselta ja itku tulee herkästi. Sitten itken vessassa piilossa ettei tyttö hätäänny. Haaveilen siitä, että saisin häipyä johonkin kauas pois vaikka viikoksi. Käyttäisin koko ajan nukkumiseen!
Jouduin verensokeriseurantaan kun mulla oli raskausajandiabetes, mutta arvot on ollu ihan normaaleja. Laajempiin labrakokeisiin olen menossa ensi viikolla.
Mies vaan kehottaa minua ottamaan itseäni niskasta kiinni, harrastamaan enemmän liikuntaa (pyrin käymään jumpassa pari kertaa viikossa ja kerran viikossa tanssin tytön kanssa). Miehen mielestä siis olen vain saamaton enkä voi olla oikeasti väsynyt. Piristän itseäni välillä kahvilla, kun alan kesken päivän nuokkua istuillani sohvalla. Kahvi kyllä piristää mutta vatsa ei tykkää. Sitten saa kärsiä vatsakivuista loppuillan.
Välillä ajattelen eroa, mutta taloudellisista ja käytännön syistä se ei olisi järkevää. Itsekkäästi ajattelen, että jos lapsi olisi vuoroviikoin vanhemmillaan niin saisin aina viikon 'olla rauhassa'. Tästä tietysti seuraa kauheat syyllisyydentunteet: eihän kunnon äiti halua olla lapsestaan erossa!! Muutenkin epäilen että vain kuvittelen kaiken, ehkä kaikilla on samanlaista. Eihän meille edes ole mitään todellisia ongelmia, kuten sairasta lasta, alkoholismia, väkivaltaa tms. Tästä syyllisyydentunteet vain pahenevat: miksi minusta tuntuu tältä, vaikkei tunteisiin selvästi ole mitään todellisuuspohjaa.
Onko kenelläkään ollut samanlaista? Kiitos että jaksoit lukea koko vuodatuksen :|
Mulla on vuoden vanha tyttö, mies oma asunto, opinnot loppusuoralla ja kaikki näennäisen hyvin. Tyttö nukkuu yönsä hyvin ja on parina päivä viikossa päiväkodissa että saan aikaa opiskelulle. Gradu olis pakko olla valmis ensi kesään mennessä (opintorakenneuudistus).
Kaikki on siis ainakin ulkopuolisen silmin oikein hyvin, mutta jostain syystä olen jatkuvasti väsynyt ja kärttyinen. Mies ärsyttää ja jopa inhottaa välillä, seksiä on ehkä kerran kuussa. Jatkuvat kotityöt tuntuvat loputtomalta vuorelta ja aamulla antaisin lähes mitä tahansa että saisin vielä vetää peiton korviin. Siis vaikka takana olisi kahdeksan tunnin yöunet. Päivällä uloslähteminen saattaa tuntua ylivoimaiselta ponnistukselta ja itku tulee herkästi. Sitten itken vessassa piilossa ettei tyttö hätäänny. Haaveilen siitä, että saisin häipyä johonkin kauas pois vaikka viikoksi. Käyttäisin koko ajan nukkumiseen!
Jouduin verensokeriseurantaan kun mulla oli raskausajandiabetes, mutta arvot on ollu ihan normaaleja. Laajempiin labrakokeisiin olen menossa ensi viikolla.
Mies vaan kehottaa minua ottamaan itseäni niskasta kiinni, harrastamaan enemmän liikuntaa (pyrin käymään jumpassa pari kertaa viikossa ja kerran viikossa tanssin tytön kanssa). Miehen mielestä siis olen vain saamaton enkä voi olla oikeasti väsynyt. Piristän itseäni välillä kahvilla, kun alan kesken päivän nuokkua istuillani sohvalla. Kahvi kyllä piristää mutta vatsa ei tykkää. Sitten saa kärsiä vatsakivuista loppuillan.
Välillä ajattelen eroa, mutta taloudellisista ja käytännön syistä se ei olisi järkevää. Itsekkäästi ajattelen, että jos lapsi olisi vuoroviikoin vanhemmillaan niin saisin aina viikon 'olla rauhassa'. Tästä tietysti seuraa kauheat syyllisyydentunteet: eihän kunnon äiti halua olla lapsestaan erossa!! Muutenkin epäilen että vain kuvittelen kaiken, ehkä kaikilla on samanlaista. Eihän meille edes ole mitään todellisia ongelmia, kuten sairasta lasta, alkoholismia, väkivaltaa tms. Tästä syyllisyydentunteet vain pahenevat: miksi minusta tuntuu tältä, vaikkei tunteisiin selvästi ole mitään todellisuuspohjaa.
Onko kenelläkään ollut samanlaista? Kiitos että jaksoit lukea koko vuodatuksen :|