raivostuttaa kun olen vajaan 1-v. lapsen kanssa kotona ja mies soittelee töistä että olenhan ehtinyt tehdä sitä ja tätä ja tuota. todellisuudessa en ehdi tehdä mitään muuta kuin syöttää lasta, vaihtaa vaippaa, nukuttaa, aloittaa saman rumban uudelleen ja ehkä välissä tehdä ruokaa, pestä pyykkiä ja astioita sekä imuroida. mielestäni siis oleellisen.
en mitään "ylimääräistä".
mies ei ole ollut lapsen kanssa vielä kaksistaan kuin parin tunnin pätkiä, ja ilmiselvästi järki ei sano mitä todellisuus voi olla. arki miehen töistä tulon jälkeen jatkuvaa "taistelua" aiheesta, kuvittelee siis että minulla aikaa lukea lehteä, juoda kahvia ja katsoa telkkarista päiväsarjoja. (ja niille jotka meinaavat kommentoida että ehdinhän roikkua netissäkin niin älkäät vaivautuko!)
tiedän että ainakin meidän lähipiirissämme samasta aiheesta keskustellaan muuallakin, mutta kuulisin mielelläni miten olette saaneet miehenne kalloon ahdettua omaa todellisuuttanne. yritän saada mieheni olemaan vaikka sen 8 h yksin lapsen kanssa, nähköön sitten todellisuutta mutta ikävä kyllä se ei ole hänen työkiireittensä takia vielä aiemmin onnistunut. olisi kuitenkin kivaa saada normaali arki ilman jatkuvaa jupinaa siitä miten en ole tehnyt sitä, tätä enkä tuota
en mitään "ylimääräistä".
mies ei ole ollut lapsen kanssa vielä kaksistaan kuin parin tunnin pätkiä, ja ilmiselvästi järki ei sano mitä todellisuus voi olla. arki miehen töistä tulon jälkeen jatkuvaa "taistelua" aiheesta, kuvittelee siis että minulla aikaa lukea lehteä, juoda kahvia ja katsoa telkkarista päiväsarjoja. (ja niille jotka meinaavat kommentoida että ehdinhän roikkua netissäkin niin älkäät vaivautuko!)
tiedän että ainakin meidän lähipiirissämme samasta aiheesta keskustellaan muuallakin, mutta kuulisin mielelläni miten olette saaneet miehenne kalloon ahdettua omaa todellisuuttanne. yritän saada mieheni olemaan vaikka sen 8 h yksin lapsen kanssa, nähköön sitten todellisuutta mutta ikävä kyllä se ei ole hänen työkiireittensä takia vielä aiemmin onnistunut. olisi kuitenkin kivaa saada normaali arki ilman jatkuvaa jupinaa siitä miten en ole tehnyt sitä, tätä enkä tuota