Elämäsi pisimmät minuutit?

Katseltiin tuossa vaimon kanssa vanhoja kuvia ja löytyipä sieltä kuva, missä vaimo makasi letkuissa sairaalan sängyllä.
Edellisenä päivänä oli ajanut rekka auton kylkeen ja siispä vähän heikossa hapessa.
Kun sain sen tiedon, olin töissä 200 km:n päässä.
Tulin sieltä tietysti niin kovaa, kun auto kulki, mutta se 200 km tuntui kahdelta päivältä ajaa.
Siinä on ollut ehdottomasti elämäni pisimmät minuutit...

Tulipa tämmöinen mieleen, jotta vastatkaas muutkin...

 

Kun isä tuli mökillä sanomaan että ei saa äitiä hereille, ja juoksin ensin katsomaan äitiä, sitten ajoin lähimpään taloon kilometrin päähän soittamaan ambulanssia (kännyköitä ei ollut), jäin risteykseen odottamaan ja opastamaan sitä ja lopulta ajoin veljeni kanssa ambulanssin perään... terveyskeskuksen parkkipaikalle saavuttuamme isä oli ulkona odottamassa ja sanoi että äiti oli kuollut. Olin 18-vuotias.

 

Lapsena kun äidin miesystävä käytti minua hyväkseen

 

Kun oli Tukholman matkalla ja just ennen lähtöä sain kuulla, että nuori, läheinen sukulainen oli kuollut. En saanut unta yöllä ja kyllä oli pitkiä ne yön tunnit

 

Oma lapsi teholla koomassa ja hengityskoneessa viime tammikuussa. Kalloon porattu reikä, letkuja joka puolella ja kukaan ei tiedä missä mättää. Elämäni pisin sunnuntai. Siitä ei pidemmäksi minuutit voi muuttua mun kohdalla.

Seuraavaksi pisin päivä viime maaliskuussa eräs perjantai, jolloin äiti löytyi kuolleena kotoaan. Olin toisessa maassa ja palasin vasta illalla. Yritin olla iloinen ja tasapainoinen äiti lapselleni ja muistan purskahtaneeni lohduttomaan itkuun yhä uudelleen aina kun lapsi kirmasi takaisin leikkimään.

 

Yks muksuista katos 10-vuotiaana koulumatkalla ja lopulta jätkää etsi vanhempien, isovanhempien ja tuttavien lisäksi myös poliisi ja rajavartiolaitos.
Mä olin kotona odottamassa josko poika kotiutuisi tänne ja ehtisin niiden muutaman tunnin aikana miettimään kaikki kamaluudet. Ihan hirveetä.

Oli ehkä elämän ihanin tunne kun jätkä lopulta käveli ovesta sisään. Oli ajanut bussilla vahingossa oman pysäkin ohi ja hätääntyneenä jäänyt tuolla ihan korvessa pois kyydistä. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

 

Kun esikoinen syntyi velttona ja sinisenä, ja kätilö nappasi vauvan, juoksi käytävälle ja huusi lastenlääkäriä. Muutaman pitkän minuutin päästä alkoi kuulua vauvan itkua, ja lääkäri tuli lohduttelemaan, että kaikki on ok ja meidän vauva siellä itkee. Ehdittiin pelätä, että se ei virkoaisi ollenkaan.

 

Jaa, nää on siis näitä pitkiä piinaminuutteja ikävällä sisällöllä. Synnytyksissä on ollut dramaattisia hetkiä, lähinnä ne hetket, kun vauvan sydänäänet lakanneet.

 

Se kun ajoin joen pohjaan ja saatoin vaan katsella miten vesi tulvi sisälle, enkä päässyt ulos.

 

Lapsena olin yksin kotona, joku 13v. Ulkona ihan kauhea lumimyrsky ja odotin äitiä kotiin mökiltä. Mielessä jo kauhukuvia, että metsään on ajanut pikkusiskon kanssa.

No äitipä olikin jatkanut mökillä ryyppäämistä, ei aikomustakaan kotiintulosta. Eipä vaan ollut mulle mitään sanonut, kun aamulla olin soittanut, että milloin tulevat...
Onneksi toinen deeku sit lopulta mulle paljasti, ettei kotiin ole tulossakaan, kun useamman kerran olin sinne mökille hädissäni soitellut. Alkuun äiti oli kieltänyt toista kertomasta, etteivät olekaan jo kotimatkalla.

Se oli yksi karsee kokemus se, pitkä päivä odottaa.

 

Jaa, nää on siis näitä pitkiä piinaminuutteja ikävällä sisällöllä. Synnytyksissä on ollut dramaattisia hetkiä, lähinnä ne hetket, kun vauvan sydänäänet lakanneet.

Kerro toki jokin pitkältä tuntunut mukava hetki!

 

Tuntuu aina aika matelevan kun on jotain kamalaa tapahtunut. Meillä se toinen on negatiivinen eli se kun odotin sairaalassa lapsen pään magneettikuvauksia. Toinen positiivinen ja erittäin jännittävä ja kutkuttava tilanne kun odoteltiin onko unelmatalomme tarjous menny läpi viimeisen kerran (tieto oli että se joko hyväksytään tai hylätään mutta uutta tarjousta ei ollu tulossa myyjiltä).

 

Se kun ajoin joen pohjaan ja saatoin vaan katsella miten vesi tulvi sisälle, enkä päässyt ulos.

Mut pääsit sit kuitenkin?

 

Ei mitään yhtä dramaattista kuin muilla mut kuitenkin tuntui ne minutit pitkiltä kun esikoinen syntyi, olin melkein pari tuntia ponnistanut ja lopulta vauva saatiin ulos imukupin avulla. Olin puoli-istuvassa asennossa sängyllä ja eka asia minkä vauvasta näin oli siniset jalkapohjat enkä tiedä pitkäänkö siinä meni, tuntui tunneilta ennen kuin vauva päästi ääntä tai liikkui, ehdin ainakin kysymään että onko se kunnossa. Helpotus oli suuri kun tyttö sitten alkoi huutamaan ja potkiutumaan.

 

Se, kun makasin lepositeissä nuor.psyk.osastolla. En tiiä kuin kauan siinä kesti, mut itku silmässä toivoin vain kuolevani. Ja se kun olin lastenkodin kidutushuoneessa 8tuntia.

 

[QUOTE="pöö";26538739]Kerro toki jokin pitkältä tuntunut mukava hetki! [/QUOTE]

Ensitapaaminen nykyisen aviomieheni kanssa. Odotin junaa illalla sadetta ripsivällä asemalla ja juna joutui odottamaan hetkisen, koska sitä aiempi juna oli myöhässä ja tukki laiturin. Piinaava odotus, kun näki jo junan, mutta ei päässyt laituriin ja ensitapaaminen venyi ja venyi. Meni maksimissaan 10 minsaa. Ja silti olin ihan hermona!!! En edes purkautuvasta junasta nähnyt häntä missään, kun sitten hän huomasi minut ja loppu on historiaa.

 

Elämäni pisimmät minuutit oli siinä, kun isoisä kertoi mummon olevan aivan kuoleman rajamailla ja matkustimme äkkiä kuolinvuoteelle junalla. Matka kesti 6min, mutta tuntui ikuisuudelta. Ehdittiin onneksi sanoa viimeiset hyvästit...

 

Ensitapaaminen nykyisen aviomieheni kanssa. Odotin junaa illalla sadetta ripsivällä asemalla ja juna joutui odottamaan hetkisen, koska sitä aiempi juna oli myöhässä ja tukki laiturin. Piinaava odotus, kun näki jo junan, mutta ei päässyt laituriin ja ensitapaaminen venyi ja venyi. Meni maksimissaan 10 minsaa. Ja silti olin ihan hermona!!! En edes purkautuvasta junasta nähnyt häntä missään, kun sitten hän huomasi minut ja loppu on historiaa.

<3

 

yö ruokamyrkytyksen kourissa.... Kuumetta varmaan reilut 39 astetta.. Maha kouristeli 5 minuutin välein kuin suolia olisi revitty ulos +tärisin kuumeessa vessan lattialla kun molemmista päistä tuli evästä ulos. Tätä kesti 5 tuntia ennen kuin alkoi helpottamaan.

Synnytyskään ei ollut niin paha, vaikka kestoltaan oli 35 tuntia..

 

Mulla on oikeestaan kolme sellaista hetkeä, mitkä ovat jääneet pysyvästi mielen verkkokalvoille.

Ensimmäinen oli, kun istuin autokoulun auton ratin takana aivan jännityksestä kankeena ja mitään, en niin yhtään mitään, hetkeä aikaisemmin tapahtuneesta kaupungilla ajamisesta muistamattomana..silmäilin siinä tuskan hiki otsalla kihelmöiden inssiä, joka piirtää rustasi papereihin mitään sanomattomana...se piinaava koko auton täyttävä hiljaisuus....ennen kuin inssi sanoi: sää voit sitten käydä nimismiehenkansliasta korttis hakemassa....!! Voi jeekura, sitä helpotusta ja onnistumisen tunnetta !!

Toinen oli hetki, kun isokokoista esikoistamme olin punnertamassa maailmaan, ja kun lähes kaikki voimat olin ponnistuksiin antanut ja kätilö siihen sanomaan, että ihan justiinsa vauva tulee....:heart: ja tulihan hän, vihdoin ja viimein!

Kolmas oli hetki, kun olin huolesta suunniltani ajanut ensin pari sataa kilsaa äitini tykö vain huomatakseni, että häntä ei löydykään kotoa...en ollut saanut häneen puhelimella yhteyksiä...ja kun olin kaikki mahdolliset paikat soittanut läpi hänen perään kysellen ja olin ajamassa kohti sairaalaa...se ajomatka oli piinaavista piinaavin, kun mielen kärjellä pyöri kaikki mahdollinen...osin se valmisti kohtaamaan tulevan...

 

Yks hallusinaatiopainajaisuni, jossa olin tavallaan hereillä ja tavallaan en. Vittu että oli pelottava kokemus. Ei voinu liikkua ja näki jos jonkilaista mörköä.

 

Varmaan silloin ku ootin lääkärin soittoa pienestä riisinmuotoisesta ja kokoisesta patista
rinnassa n 10 vuotta sitten, onneksi patti oli harmiton eikä rintasyöpää.

Niin ja silloin kun odotin tuloksia onko aivolisäkkeen kasvainta, tässä parisen kuukautta
sitten, onneksi ei ollut.

Silloin on ollut pitkät minuutit, kun isä joutui ensimmäisen kerran sairaalaan ja joutui
oottamaan tuloksia isän voinnista.

 

Näin ikävinä muistoina se yö kun pikkuveli kuoli sekä esikoisen synnyttyä se vajaa vuorokausi mikä meni lääkärin down-epäilystä siihen kun diagnoosi varmistui. Kumpanakaan yönä ei tullut juuri nukuttua ja aika mateli.

Positiivisina muistoina lasten syntymät. Ne lyhyet mutta niin pitkiltä tuntuneet hetket siitä kun sektio aloitetaan siihen kun saa nähdä vauvan.

 

VArmaankin se, kun mä lähdin loskakelillä ohittamaan rekkaa leveäkaistatiellä ja auto lähti käsistä, luisuin auton kylki edellä vastaan tulevalla kaistalla vaan huomatakseni, että vastaan tulee toinen rekka.
Jostain sain kuin sainkin pitoa renkaan alle ja pääsin omalle kaistalle. Mun ja vastaantulevan rekan väliin jäi joitain metrejä. Olis kuollu koko perhe jos pitoa ei olis tullu. Ja ne oli mun pisimmät sekunnit, ei minuutit. Ikinä en enää edes pikku loskalla ohita, en mielellään edes aja autoa.

 

pisimmät minuutit oli elvyttää ammutua ennen kuin ambulanssi tuli paikalle.