Haluaisin olla mamma

Pojallani ja hänen avovaimollaan on vuoden vanha tyttö. Odotusaika meni ihan hyvin, eikä mitään ongelmia suhteissa ollut.
Kun lapsi syntyi, muutama viikko meni, nähtiin lasta ja vielä ristiäisiinkin päästin mieheni kanssa osallistumaan.
Sitten nuoripari alkoi suunnitella ja hankkia uutta kotia niin siihen loppui lähes kokonaan lapsen näkeminen. Aina oli jotain muuta menoa , muita vieraita jne...
Vähän siinä koitin pojaltamme kysyä mikä on homman nimi, niin sanottiin että miniä ei tykkää kun minä olen neuvonut lapsen hoidossa.
Olenhan minä joskus sanonut että tuttipulloa ei kannattaisi antaa sänkyyn vaan syöttää lapsi sylissä ja laittaa sitten sänkyyn ja että asunnon portaisiin pitää varmaan laittaa portti ennenkuin lapsi oppii liikkumaan.
Luulen kyllä että kaikki mammat(myös miniän oma äiti) joskus antavat samanlaisia neuvoja tai vinkkejä, joita ovat itse aikanaan saaneet. Ovatko ne kenties vanhanaikaisia neuvoja?
Olemme tarjoutuneet lapsenvahdiksi ja hakemaan lasta lenkille, jos ei kyläily käy, mutta sekin on niin vaivalloista. Lapsi välillä jopa tulee kuumeeseen, kun pitäisi hakea lenkille.
Miniän oma perhe on kyllä saanut hoitaa ja pitää yötä ja sellaista, meille sitä ei ole suotu.
Olen välillä koettanut kauttarantain pojalle puhua, mutta hän ei ehkä huomaa että se on todellista hätää meille, enkä minä halua millään tavalla painostaa koska en missään nimessä halua lapsen vanhempien riitelevän tästä keskenään.
Silloin harvoin kun käyvät kylässä miniä istuu lapsen vieressä lattialla ja vahtii sitä niin, ettei pääse edes kunnolla syliin ottamaan, saati sitten itseään mammaksi kutsumaan lapselle joka vähintääkin vierastaa joka kerta, jos ehkä kerran kuussa nähdään. Välimatkaa on alle 30 km. Mieheni kärsii myös tilanteesta ja on sitä mieltä että meidän pitäisi kutsua miniän vanhempia kylään että se olis jotenkin siitä kiinni, mutta mä en oikein ymmärrä sitäkään... Ja sitten hän vielä syyllistää että minulla ei mene miniän kanssa hyvin. :/
Koska en tiedä mikä mättää, en pysty tilannetta korjaamaan.
Antakaa joku neuvoja miten käsitellä miniää, koska ei anoppikaan ole pelkästään paha, vaan yrittäisi jos annettaisiin mahdollisuus. Minähän haluan vain olla mamma lapsenlapselle ja viettää silloin tällöin aikaa hänen kanssaan.
Kokemusta on kuitenkin kolmen lapsen verran minullakin.

 

Kaisa, olen pahoillani tilanteestanne :hug:
Kuten huomaat tältä palstalta, mummit ovat puolustuskannalla ja miniät tarkkoja omasta reviiristään. Se äitiys varmasti herkistää liikaakin, ei ymmärretä että isovanhemmat ovat voimavara eikä uhka. Kai se on luonnollista käytöstä lapsen äidiltä suojella lastaan, mutta nykyaikana on hämärtynyt tuo raja että keneltä tai miltä lasta suojelee. Isoäidit kun ovat aivan ihana lisä lapsiperheen arkeen. Mulla ei valitettavasti ole ratkaisuja. Olen toivottomana seurannut tätä palstaa ja yrittänyt välillä neuvoakin. Ei auta.

Vastasynnyttänyt äiti on todella herkkä neuvoille ja arvostelulle. En tiedä mikä siinä pelossa on, itsekin sitä esikoisen kohdalla koin. Onneksi minulla on ymmärtäväinen anoppi, joka on ottanut vahingon takaisin nuorempien lasten kohdalla. Esikoista en häävin syliin antanut, olin niin omistushaluinen.

Kai se on sitä, että nykyään lapset tekemällä tehdään ja koetaan ne omiksi pikku projekteiksi. Enää lapset eivät ole yllätyksiä tai elämään väistämättä kuuluvia. Nykyajan lapset on aikataulutettu syntymään keskimäärin siinä valmistumisen ja parin vuoden työelämän kieppeillä, tietysti yksilöllisen suunnitelman mukaan. Siihen suunnitelmaan ei ilmeisesti isovanhempia lueta

Toivoisin että Kaksplus lehti vaikka tekisi tästä jonkin artikkelin. Äitejä pitäisi herätellä. Mummien ja äitien yhteensopimattomuus on aivan liian yleinen ongelma eikä taatusti tee kenenkään asianosaisen elämää paremmaksi.

 

Kovin yleistä tuollainen on...
Miksei nuo äidit koskaan mieti, että se anoppikin on äiti ja kun sulkee sen anopin elämästään niin samalla sulkee äidin mieheltään ja pieneltä mummon
Kovasti herkkiä loukkaantumaan ovat tuoreet äidit ja vaikkei se anoppi mitään pahaa tarkoittaisi niin tulkitaan hätiköidysti väärin.

Itse olen ollut erittäin varovainen sanomisissani ja tekemisissäni ja välit ovat pysyneet hyvinä tytärpuoleen sekä hänen poikaansa.Yritän aina kehua tuota nuorta äitiä joka välissä.

Keskustelu lienee ainoa keino korjata välejä tai yritä vaikka kirjeellä jollei keskustelu auta.
Woimia täältäpäin...

 

\

Pojallani ja hänen avovaimollaan on vuoden vanha tyttö. Odotusaika meni ihan hyvin, eikä mitään ongelmia suhteissa ollut.
Kun lapsi syntyi, muutama viikko meni, nähtiin lasta ja vielä ristiäisiinkin päästin mieheni kanssa osallistumaan.
Sitten nuoripari alkoi suunnitella ja hankkia uutta kotia niin siihen loppui lähes kokonaan lapsen näkeminen. Aina oli jotain muuta menoa , muita vieraita jne...
Vähän siinä koitin pojaltamme kysyä mikä on homman nimi, niin sanottiin että miniä ei tykkää kun minä olen neuvonut lapsen hoidossa.
Olenhan minä joskus sanonut että tuttipulloa ei kannattaisi antaa sänkyyn vaan syöttää lapsi sylissä ja laittaa sitten sänkyyn ja että asunnon portaisiin pitää varmaan laittaa portti ennenkuin lapsi oppii liikkumaan.
Luulen kyllä että kaikki mammat(myös miniän oma äiti) joskus antavat samanlaisia neuvoja tai vinkkejä, joita ovat itse aikanaan saaneet. Ovatko ne kenties vanhanaikaisia neuvoja?
Olemme tarjoutuneet lapsenvahdiksi ja hakemaan lasta lenkille, jos ei kyläily käy, mutta sekin on niin vaivalloista. Lapsi välillä jopa tulee kuumeeseen, kun pitäisi hakea lenkille.
Miniän oma perhe on kyllä saanut hoitaa ja pitää yötä ja sellaista, meille sitä ei ole suotu.
Olen välillä koettanut kauttarantain pojalle puhua, mutta hän ei ehkä huomaa että se on todellista hätää meille, enkä minä halua millään tavalla painostaa koska en missään nimessä halua lapsen vanhempien riitelevän tästä keskenään.
Silloin harvoin kun käyvät kylässä miniä istuu lapsen vieressä lattialla ja vahtii sitä niin, ettei pääse edes kunnolla syliin ottamaan, saati sitten itseään mammaksi kutsumaan lapselle joka vähintääkin vierastaa joka kerta, jos ehkä kerran kuussa nähdään. Välimatkaa on alle 30 km. Mieheni kärsii myös tilanteesta ja on sitä mieltä että meidän pitäisi kutsua miniän vanhempia kylään että se olis jotenkin siitä kiinni, mutta mä en oikein ymmärrä sitäkään... Ja sitten hän vielä syyllistää että minulla ei mene miniän kanssa hyvin. :/
Koska en tiedä mikä mättää, en pysty tilannetta korjaamaan.
Antakaa joku neuvoja miten käsitellä miniää, koska ei anoppikaan ole pelkästään paha, vaan yrittäisi jos annettaisiin mahdollisuus. Minähän haluan vain olla mamma lapsenlapselle ja viettää silloin tällöin aikaa hänen kanssaan.
Kokemusta on kuitenkin kolmen lapsen verran minullakin.

Miniäsi taitaa pelätä Sinua jonkin verran . Missään nimessä Sinun ja miehesi EI pidä mennä ohjailemaan miniääsi lasten- tai kodinhoidossa. Miniäsi tulkitsee kaikki neuvonne määräilyksi. On ihan luonnollista, että miniä luottaa omaan äitiinsä ja isäänsä, koska tuntee heidät paljon paremmin kuin appivanhempansa.

Minulla on erittäin etäinen suhde anoppiini ja appeeni . Parisuhdetta mieheni kanssa on kestänyt jo pian 20 vuotta. Anopin ja apen kanssa olen tekemisissä vain sen mitä on pakko . En soittele heille oikeastaan koskaan, ja käyn anoppilassa kylässäkin vain "pakosta". En ole koskaan viihtynyt anoppilassa. Anoppilassa on aina jotenkin ahdistava tunnelma. Ja anopista ja apesta en pidä erityisemmin ihmisinäkään, he ovat jotenkin niin "eri maata". Olen valinnut mieheni, en appivanhempiani =) .

Oletko ajatellut, että miniäsi pystyy myös puhumaan lastenhoidosta ym. asioista oman äitinsä kanssa paljon luontevammin kuin anopin kanssa? Miniäsi saattaa pelätä, että Sinä ohjeillasi pyrit viemään häneltä äidin roolin . Missään nimessä ette saa miehenne kanssa painostaa miniäänne. Miniä pyytää Teitä lastenvahdiksi, jos hän itse sitä haluaa. Ja miniäsi ja poikasi päättävät myös itse, missä ja koska heidän lapsensa käy kylässä ja yökylässä =) .

Pahinta mitä voitte tehdä, olisi tunkea väksin miniän, pojan ja lapsenlapsen elämään . Siitä ei hyvää seuraa. Ihmissuhteet ovat joskus niin mutkikkaita. Vaikutat kuitenkin vilpittömältä ihmiseltä, ja uskon, että suhteesi miniäänkin vielä tästä paranee =) .

Mukavaa syksyä :flower: !

 

Ennenkaikkea suotavaa mielestäni olisi kaikkien mummojen oivaltaa se, että he eivät kuitenkaan ole lapsenlapsensa äitejä vaan se miniä on (tai sitten se tytär).
Muistelkaapa hetki mummot sitä omaa tuoretta äitiyttänne, miltä teistä on tuntunut kun olette saaneet vauvan ja sitä ollaan sitten riipimässä hoitoon ja syliin, miettikääpä. :'(
Mielestäni alkuun olisi ihan hyvä antaa tuoreen äidin ja isän luoda sitä läheistä ja lämmintä suhdetta omaan lapseensa, eikä kammeta isovanhempien siihen väliin "Terve vauva, minä olen sitten se isoäiti"
Ja tosissaan pieni vauva ei kaipaa kenenkään muun, kuin omien vanhempiensa syliin n. ensimmäiseen puoleen vuoteen ainakaan. + vierastuskausi siihen päälle, mikä on ihan luonnollinen kehitysaste, eikä mikään :attn: miniöiden anoppien kiusaksi luoma vitsaus :attn: niinkuin usein annetaan ymmärtää...
Ja muistelkaapa, eikö teistäkin ole pahalta tuntuneet neuvot, jotka on annettu sävyyn:"Kyllä minä vaan aikoinaan..."

Ihan paikallaan mielestäni olisi, että aikuiset ihmiset voisivat unohtaa pienen lapsen vuoksi sen minä-minä-asenteen. Ja tällä tarkoitan nimenomaan isovanhempia.
Pienen vauvan oman hyvinvoinnin kannalta kaikista parasta on, että hän saa turvallisen sylin omilta vanhemmiltaan ja ruokaa sekä puhtaan vaipan säännöllisesti.
Pieni vauva ei osaa kaivata vieraiden ihmisten syliin (vaan protestoi vieraaseen syliin joutuessaan).
Hoitoon joutuminen pienellä iällä on jo vauvalle todella extreme-kokemus. Häneltä on silloin kaikki tuttu ja turvallinen ulottumattomissa.
Kyllä sitä läheistä suhdetta lapsenlapseen voi luoda sitten myöhemmällä iällä, sitten kun lapsella itsellään on siihen valmiudet ja ikää riittävästi.

Ehkä tuli hieman kärkevästi ulos, mutta kun suututtaa niin kovasti kun ikinä kukaan ei tunnu ajattelevan näitä asioita itse lapsen kannalta, vaan vauva on ikäänkuin jokin ihmeen pelinappula pelissä, jossa isoäiti tahtoo päästä pätemään tyttärensä/miniänsä perheessä.
Ugh.

 

\

Ennenkaikkea suotavaa mielestäni olisi kaikkien mummojen oivaltaa se, että he eivät kuitenkaan ole lapsenlapsensa äitejä vaan se miniä on (tai sitten se tytär).
Muistelkaapa hetki mummot sitä omaa tuoretta äitiyttänne, miltä teistä on tuntunut kun olette saaneet vauvan ja sitä ollaan sitten riipimässä hoitoon ja syliin, miettikääpä. :'(
Mielestäni alkuun olisi ihan hyvä antaa tuoreen äidin ja isän luoda sitä läheistä ja lämmintä suhdetta omaan lapseensa, eikä kammeta isovanhempien siihen väliin "Terve vauva, minä olen sitten se isoäiti"
Ja tosissaan pieni vauva ei kaipaa kenenkään muun, kuin omien vanhempiensa syliin n. ensimmäiseen puoleen vuoteen ainakaan. + vierastuskausi siihen päälle, mikä on ihan luonnollinen kehitysaste, eikä mikään :attn: miniöiden anoppien kiusaksi luoma vitsaus :attn: niinkuin usein annetaan ymmärtää...
Ja muistelkaapa, eikö teistäkin ole pahalta tuntuneet neuvot, jotka on annettu sävyyn:"Kyllä minä vaan aikoinaan..."

Ihan paikallaan mielestäni olisi, että aikuiset ihmiset voisivat unohtaa pienen lapsen vuoksi sen minä-minä-asenteen. Ja tällä tarkoitan nimenomaan isovanhempia.
Pienen vauvan oman hyvinvoinnin kannalta kaikista parasta on, että hän saa turvallisen sylin omilta vanhemmiltaan ja ruokaa sekä puhtaan vaipan säännöllisesti.
Pieni vauva ei osaa kaivata vieraiden ihmisten syliin (vaan protestoi vieraaseen syliin joutuessaan).
Hoitoon joutuminen pienellä iällä on jo vauvalle todella extreme-kokemus. Häneltä on silloin kaikki tuttu ja turvallinen ulottumattomissa.
Kyllä sitä läheistä suhdetta lapsenlapseen voi luoda sitten myöhemmällä iällä, sitten kun lapsella itsellään on siihen valmiudet ja ikää riittävästi.

Ehkä tuli hieman kärkevästi ulos, mutta kun suututtaa niin kovasti kun ikinä kukaan ei tunnu ajattelevan näitä asioita itse lapsen kannalta, vaan vauva on ikäänkuin jokin ihmeen pelinappula pelissä, jossa isoäiti tahtoo päästä pätemään tyttärensä/miniänsä perheessä.
Ugh.

omistan juuri sinunlaisesi tytärpuolen ja olen siksi KAMALAN MUMMUN maineessa koska en mitenkään puutu tytärpuoleni elämään, saati lapsenlapsen, mutta siitä seuraa se, että ei lapsen ikioma vaarikaan ole näiden nuorten elämässä vaan olemme enemmän minun lasten perheiden kanssa.
tästä vaan seuraa että olemme ,myös omasta mielestämme, epätasapuolisia.. mutta sitä saa mitä tilaa.....

 

\

Ennenkaikkea suotavaa mielestäni olisi kaikkien mummojen oivaltaa se, että he eivät kuitenkaan ole lapsenlapsensa äitejä vaan se miniä on (tai sitten se tytär).
Muistelkaapa hetki mummot sitä omaa tuoretta äitiyttänne, miltä teistä on tuntunut kun olette saaneet vauvan ja sitä ollaan sitten riipimässä hoitoon ja syliin, miettikääpä. :'(
Mielestäni alkuun olisi ihan hyvä antaa tuoreen äidin ja isän luoda sitä läheistä ja lämmintä suhdetta omaan lapseensa, eikä kammeta isovanhempien siihen väliin "Terve vauva, minä olen sitten se isoäiti"
Ja tosissaan pieni vauva ei kaipaa kenenkään muun, kuin omien vanhempiensa syliin n. ensimmäiseen puoleen vuoteen ainakaan. + vierastuskausi siihen päälle, mikä on ihan luonnollinen kehitysaste, eikä mikään :attn: miniöiden anoppien kiusaksi luoma vitsaus :attn: niinkuin usein annetaan ymmärtää...
Ja muistelkaapa, eikö teistäkin ole pahalta tuntuneet neuvot, jotka on annettu sävyyn:"Kyllä minä vaan aikoinaan..."

Ihan paikallaan mielestäni olisi, että aikuiset ihmiset voisivat unohtaa pienen lapsen vuoksi sen minä-minä-asenteen. Ja tällä tarkoitan nimenomaan isovanhempia.
Pienen vauvan oman hyvinvoinnin kannalta kaikista parasta on, että hän saa turvallisen sylin omilta vanhemmiltaan ja ruokaa sekä puhtaan vaipan säännöllisesti.
Pieni vauva ei osaa kaivata vieraiden ihmisten syliin (vaan protestoi vieraaseen syliin joutuessaan).
Hoitoon joutuminen pienellä iällä on jo vauvalle todella extreme-kokemus. Häneltä on silloin kaikki tuttu ja turvallinen ulottumattomissa.
Kyllä sitä läheistä suhdetta lapsenlapseen voi luoda sitten myöhemmällä iällä, sitten kun lapsella itsellään on siihen valmiudet ja ikää riittävästi.

Ehkä tuli hieman kärkevästi ulos, mutta kun suututtaa niin kovasti kun ikinä kukaan ei tunnu ajattelevan näitä asioita itse lapsen kannalta, vaan vauva on ikäänkuin jokin ihmeen pelinappula pelissä, jossa isoäiti tahtoo päästä pätemään tyttärensä/miniänsä perheessä.
Ugh.

Olen itse vielä se miniä.Minulle on tärkeintä että lapseni pitävät isovanhemmistaan ja he lapsistani.Sitä minä-minä aseennetta voisi myös miniät joskus ajatella.Eiväthän isovanhemmat pahuuttaan neuvo ja opasta vaan rakkauttaan.Toivon ettei minulle koskaan tule miniää jolla valmiiksi asenne ettei isovanhemmat mitään osaa eikä tiedä.
Ovathan he kasvattaneet sen ihanan miehen josta sain lapseni isän.
Neuvot jotka eivät kiinnosta tai ovat huonoja voi jättää omaan arvoonsa.
Ei ole mitään niin ihanaa huomata,kun lapset oikein kaipaavat isovanhempiaan ja jäävät hoitoon mielellään.Itselle jää myös parempi mieli,kun ovesta lähtee.
Meitä mahtuu monenlaisia maailmaa,mutta minulla onneksi on anoppi ja appi joista pidän.Omat juttunsa ja asiansa heilläkin jotka naurattavat,mutta niin on minullakin.Toivon että he myös pitävät minusta,eivät ainakaan ole koskaan ilmi antaneet mitenkään toista.

:hug:

 

Millaiset välit teillä oli miniän kanssa ennen lapsen syntymää.

Itse aikoinani tuli toisen anopin kanssa huonot välit kun anoppi piikitteli minua heti kihlauksesta lähtien. Eipä käyty anoppilassa juuri ollenkaan ja 30 vuoden aikana on anoppi käynyt meillä tasan 3 kertaa.

Ensimmäinen anoppini taas oli aivan ihana ihminen. Passasi ja kehui kaiken aikaa. Kävi katsomassa synnytyslaitoksella ja toi kukkia. Toinen anoppi tuli katsomaan ensimmäistä lastenlastaan vasta 2 kuukauden kuluttua.

Miniät ovat tottuneet omiin äiteihinsä aikojen kuluessa. Anopppeihin tottuminen vie oman aikansa.

Joskus pitää anopin luovuttaa ja antaa lastensa elää omaa elämäänsä. Jos edes muodolliset välit saa pidettyä niin sekin on hyvä.

Anoppien pitäisi enemmän kehua nimiöitään eikä ollenkaan arvostella heitä. Voisi pysyä välit parempina.

 

\

-----------
Sitä minä-minä aseennetta voisi myös miniät joskus ajatella.Eiväthän isovanhemmat pahuuttaan neuvo ja opasta vaan rakkauttaan.Toivon ettei minulle koskaan tule miniää jolla valmiiksi asenne ettei isovanhemmat mitään osaa eikä tiedä.
Ovathan he kasvattaneet sen ihanan miehen josta sain lapseni isän.
Neuvot jotka eivät kiinnosta tai ovat huonoja voi jättää omaan arvoonsa.
-----------

:heart: Ihana :heart:

 

Tarkoitan kommentillani sitä, kun miniä/tytär hoitaa lastansa ihan omin toimin ja sujuvasti, niin minkä vuoksi vanhemman polven on siihen tultava tuputtamaan neuvojaan, ikäänkuin sävyllä mikset sinä typerys toimi kuten minä aikoinaan. Lastenhoitosuosituksetkin on jo ajansaatossa muuttuneet ja kuka on nykypäivänä esim. niin "tyhmä", että ruokkisi vauvaa vain ja ainoastaan neljän tunnin välein, kun niin on sanottu aikoinaan, että vauvalla ei VOI olla nälkä kuin neljän tunnin välein...
Kyllä minä ainakin olen ruokkinut vauvani uudestaan vaikka hän olisi huutanut nälkäänsä jo tunnin kuluttua edellisestä syömisestä ja näin toimien on minulla ollut suht. tyytyväisiä vauvoja.
Ennen maailmassa kun vauvaa on kuulemma ruokittu vain neljän tunnin välein eli jos vauva on nälkäänsä huutanut häntä on silti vain "ihmetelty" mikäs sillä nyt ja kaikki verkit tehty mutta ruokaa ei ole annettu. Ja siinähän vauva on sitten nälkäänsä huutanut ehkä jopa kolmekin tuntia ja varmaan leimattu "tuhmaksi" (mitä sitäkään en voi ymmärtää, miten vauva voi olla kiltti tai tuhma, ei kai vauva juoksentele kylillä pahoja tekemässä???)

Minä luotan vauvanhoidossa luontaiseen vaistoon ja maalaisjärkeen, en konemaiseen tehokkuuteen.

Ja missään välissä aiempaa tekstiä en ole sanonut miten minulla asiat ovat isovanhempien kanssa suttaantuneet, joten nopeastipa joku minut määritteli kuvitteelliseksi-inhokki-miniäksi...

On vaan inhottavaa lukea täältä näitä tarinoita kuinka milloin kukakin miniä on joutunut anoppinsa hampaisiin kun anoppi tahtoo leikkiä äitiä miniänsä vauvalle. Isoäitiys ja äitiys on kaksi eri asiaa.
Kummastutta sekin suuresti, että haparoituuko se muisti vanhemmiten sen suhteen millaista on olla anopin tallottavana vai onko se jokin pakollinen kostokierre, että kaikki se paha mitä on anopilta joutunut kokemaan on pakko kostaa miniälle?
Vai pohjaako se johonkin omistamisen haluun, että kun tuo kelvoton tyttö on "ryöstänyt" poikani?
Kyllä minua ainakin nämä täällä luetut tarinat pistävät pohtimaan, että mistä sellainen johtuu.
Ja omalta kohdalta voin sanoa, että paremmin anopin kanssa juttuun tulen kuin oman äidin.

Sitä isovanhemmuutta kerkeää vain "suorittamaan" lapsen myöhemmällä iälläkin, pieni vauva nyt ei oikeasti vielä osaa arvostaa sitä isovanhempisuhdetta vaan hänelle on tärkeämpää tutun ja turvallisen läsnäolo ja ruoka.
Minun hilseeni yli kyllä leikkaa se (ja pahasti) että isovanhemmat ovat (jopa) vaatimassa pientä vauvaa yökylään jopa niin että "me nyt tultiin hakemaan se vauva koko viikonlopuksi meille."
Ei meillä tosin, sillä sellaiseen peliin en olisi missään tapauksessa suostunut.
Että ajateltaisiin sen vauvan parasta.
Mielestäni äiti, joka siirtää muun elämän odottamaan tai ainakin vähemmälle huomiolle vauvansa parhaaksi (koska vauva tarvitsee äidin huolenpitoa)ei kyllä osoita minä-minä asennetta.
Se on asioiden tärkeysjärjestykseen asettamista ja lapsen parhaan ajattelemista.

 

Onko mamma miniänkin korvissa samaa tarkoittava sana kuin isoäiti? Minusta mamma tarkoittaa äitiä ja saisin hepulin, jos joku kutsuisi itseään lasteni mammaksi.

 

Nämä miniän ja anopin väliset suhteet on kyllä hankalia juttuja. Kehottaisin sekä miniöitä että anoppeja katsomaan peiliin ja löysäämään vähän otetta. Monesti molemmat voisivat omalla käytöksellään parantaa tilannetta.

Itsellänikin on aina välillä ongelmia anopin kanssa, kun hän puuttuu perheemme asioihin liiaksi ja on melkein joka päiväinen vieras. Toisaalta olen huomannut, että itselläni on huono itsetunto enkä uskalla ottaa härkää sarvista. Monesti kunnon keskustelu auttaa. Toisaalta anoppi on ihana mummo. Tosi rakastava ja hellä lastenlastaan kohtaan ja sehän on kaikista tärkeintä. Kyllä isovanhemmilla on oikeus kuulua lapsenlapsensa elämään.

Näitä juttuja kun lueskelee, niin välillä on anopin puolta ja sitten seuraavassa jutussa taas miniän kanssa samoilla linjoilla. Ei ätikään kokonaan voi lasta omia. Kyllä lapsen paras on se, että hänellä on mahdollisimman paljon lämpimiä suhteita sukulaisiinsa. Toisaalta mummojen on paras vähän pysytellä taka-alalla ja kuulostella miten miniä lastaan hoitaa ja haluaako hän apua tai neuvoja. Tietysti itsekin olin aluksi aika väsynyt ja hermostunut kaikesta uudesta. Eikä tilannetta parantanut se, että anoppi oli sukunsa kanssa odottamassa kodissani, kun tulin synnäriltä kotiin. Toisaalta en kyllä ymmärrä niitäkään äitejä, jotka leijonaemon tavoin suojelevat lastaan mummolta, joka tarkoittaa kuitenkin pelkkää hyvää. Suvaitsevaisuutta hyvät ihmiset. Ajatelkaa aina lapsen parasta, ei sitä onko anoppi tai miniä hankala.

Aloittaja voisi mielestäni puhua tilanteesta poikansa kanssa ja kysyä suoraan missä ollaan menossa. Minusta tuntuu, että näin meillä ainakin menetellään, että mies välittää ja pehmentää tilanteita molempiin suuntiin. Ei hän minulle kerro suoraan mitä anoppi on sanonut, mutta rivien välistä voi lukea, että keskusteltu on. Meillä ainakin tämä toimii, syynä ehkä se, että mies osaa olla diplomaattinen molempiin suuntiin.

 

Tuossa eräs "vieras" nimimerkillä mollasi anoppeja kun sekaantuvat lastensä elämään.
Mistähän hän oli sen käsityksen saanut.
Taitaa itsestään tulla aika hankala anoppi kun on niin kärkäs esittämään toisten mielipiteitä. itsellään kun on ihan hyvät välit anoppiin. Kertoisit vaikka siitä mitä olet itse kokenut, ei huhupuheita.

 

\

Tarkoitan kommentillani sitä, kun miniä/tytär hoitaa lastansa ihan omin toimin ja sujuvasti, niin minkä vuoksi vanhemman polven on siihen tultava tuputtamaan neuvojaan, ikäänkuin sävyllä mikset sinä typerys toimi kuten minä aikoinaan. Lastenhoitosuosituksetkin on jo ajansaatossa muuttuneet ja kuka on nykypäivänä esim. niin "tyhmä", että ruokkisi vauvaa vain ja ainoastaan neljän tunnin välein, kun niin on sanottu aikoinaan, että vauvalla ei VOI olla nälkä kuin neljän tunnin välein...
Kyllä minä ainakin olen ruokkinut vauvani uudestaan vaikka hän olisi huutanut nälkäänsä jo tunnin kuluttua edellisestä syömisestä ja näin toimien on minulla ollut suht. tyytyväisiä vauvoja.
Ennen maailmassa kun vauvaa on kuulemma ruokittu vain neljän tunnin välein eli jos vauva on nälkäänsä huutanut häntä on silti vain "ihmetelty" mikäs sillä nyt ja kaikki verkit tehty mutta ruokaa ei ole annettu. Ja siinähän vauva on sitten nälkäänsä huutanut ehkä jopa kolmekin tuntia ja varmaan leimattu "tuhmaksi" (mitä sitäkään en voi ymmärtää, miten vauva voi olla kiltti tai tuhma, ei kai vauva juoksentele kylillä pahoja tekemässä???)


Kyllähän tuossa minäkin aikaisemmin kirjoitin että huonot neuvot voi ja pitää osata jättää omaan arvoonsa,ei siinä hihojansa tarvitse polttaa.Ei kaikkea tarvitse syödä jos vain joku käskee.
En epäile suhdettasi anoppiisi tai äitiisi,mutta kirjoituksestasi sain kylläkin käsityksen että vika on vain isovanhemmissa.
Onko todella niin että isovanhemmat antavat huonoja neuvoja vaikka ovat joskus itsekkin kasvattaneet lapsia?
Nykypäivänäkin neuvoja satelee yhtä paljon kuin on erinlaisia ihmisiä,jokainen kasvattaa silti lapsensa parhaan mukaan.
Itse olen sekä äidiltäni että anopiltani saanut sekä hyviä neuvoja(jotka käytännössä huomannut toimivan)sekä niitä huonoja joista en välitä.
=) =)

 

Miksi pitää mennä neuvomaan. Nuori äiti ensimmäisen lapsen kanssa on epävarma. Jos anoppi on vahva persoona, ensimmäinen pelko on se, että arvosteleeko anoppi. Jos todella haluat korjata välinne, pyydä anteeksi, kehu miniääsi ja lasta, äläkä neuvo. Seurauksena saattaa olla se, että miniä joskus jopa kysyy neuvoa, kun sitä tarvitsee. Et sinä hyvää halua, jos neuvomassa täytyy olla, vaan päteä. Vanhempana ja viisaampana sinun pitäisi osata miettiä, mitä tehdä. Olethan itse äitiyden kokenut. Pahinta mitä voit tehdä on se että menet pojalle puhumaan pahaa miniästäsi, tai arvostelemaan. Siinä käy helposti kuten meillä: menee välit poikki kokonaan. Meillä on ollut samanlaista kuin kirjoittajalla "alkuperäiselle".

 

\

Miksi pitää mennä neuvomaan. Nuori äiti ensimmäisen lapsen kanssa on epävarma. Jos anoppi on vahva persoona, ensimmäinen pelko on se, että arvosteleeko anoppi. Jos todella haluat korjata välinne, pyydä anteeksi, kehu miniääsi ja lasta, äläkä neuvo. Seurauksena saattaa olla se, että miniä joskus jopa kysyy neuvoa, kun sitä tarvitsee. Et sinä hyvää halua, jos neuvomassa täytyy olla, vaan päteä. Vanhempana ja viisaampana sinun pitäisi osata miettiä, mitä tehdä. Olethan itse äitiyden kokenut. Pahinta mitä voit tehdä on se että menet pojalle puhumaan pahaa miniästäsi, tai arvostelemaan. Siinä käy helposti kuten meillä: menee välit poikki kokonaan. Meillä on ollut samanlaista kuin kirjoittajalla "alkuperäiselle".

Mutta ne äidinvaistot, ei isoäiti niitä voi sammuttaa :attn:

Ymmärrystä miniöiltä, olkaa niin hyvät. Ei se neuvominen tarkoita, että sinä olisit huono. Se tarkoittaa, että isoäiti vain tekisi asian toisin. Minä ainakin vetoan neuvoja torjuessani aina siihen, että nykyään tiedetään paremmin. Naurahdan iloisesti päälle enkä hampaat irvessä intä.

Jos neuvojana olisi vaikka työkaveri, niin tuskin siitä nousisi edes tällaista kohua. Kai se on luontaista olla arka anopin edessä, mutta se on kyllä jokaisen miniän omalla vastuulla päästä tuosta epävarmuudesta eroon :wave:

 

\

\

Miksi pitää mennä neuvomaan. Nuori äiti ensimmäisen lapsen kanssa on epävarma. Jos anoppi on vahva persoona, ensimmäinen pelko on se, että arvosteleeko anoppi. Jos todella haluat korjata välinne, pyydä anteeksi, kehu miniääsi ja lasta, äläkä neuvo. Seurauksena saattaa olla se, että miniä joskus jopa kysyy neuvoa, kun sitä tarvitsee. Et sinä hyvää halua, jos neuvomassa täytyy olla, vaan päteä. Vanhempana ja viisaampana sinun pitäisi osata miettiä, mitä tehdä. Olethan itse äitiyden kokenut. Pahinta mitä voit tehdä on se että menet pojalle puhumaan pahaa miniästäsi, tai arvostelemaan. Siinä käy helposti kuten meillä: menee välit poikki kokonaan. Meillä on ollut samanlaista kuin kirjoittajalla "alkuperäiselle".

Mutta ne äidinvaistot, ei isoäiti niitä voi sammuttaa :attn:

Ymmärrystä miniöiltä, olkaa niin hyvät. Ei se neuvominen tarkoita, että sinä olisit huono. Se tarkoittaa, että isoäiti vain tekisi asian toisin. Minä ainakin vetoan neuvoja torjuessani aina siihen, että nykyään tiedetään paremmin. Naurahdan iloisesti päälle enkä hampaat irvessä intä.

Jos neuvojana olisi vaikka työkaveri, niin tuskin siitä nousisi edes tällaista kohua. Kai se on luontaista olla arka anopin edessä, mutta se on kyllä jokaisen miniän omalla vastuulla päästä tuosta epävarmuudesta eroon :wave:

Oon samaa ieltä. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos jos aivan päättömäksi menee.
Mun kohdalla tää "päätön" on tosin anopin äiti ja on puuttunut muuten ihan joka asiaan lasten lukumäärästä ja ikäerosta lähtien. Nykyisin en kommentoi enää mitenkään, oon kuin en edes kuulis paitsi jos menee aivan kerta kaikkiaan älyttömäksi. Silloin sanon suorat sanat.

 

\

Nämä miniän ja anopin väliset suhteet on kyllä hankalia juttuja. Kehottaisin sekä miniöitä että anoppeja katsomaan peiliin ja löysäämään vähän otetta. Monesti molemmat voisivat omalla käytöksellään parantaa tilannetta.

Itsellänikin on aina välillä ongelmia anopin kanssa, kun hän puuttuu perheemme asioihin liiaksi ja on melkein joka päiväinen vieras. Toisaalta olen huomannut, että itselläni on huono itsetunto enkä uskalla ottaa härkää sarvista. Monesti kunnon keskustelu auttaa. Toisaalta anoppi on ihana mummo. Tosi rakastava ja hellä lastenlastaan kohtaan ja sehän on kaikista tärkeintä. Kyllä isovanhemmilla on oikeus kuulua lapsenlapsensa elämään.

Näitä juttuja kun lueskelee, niin välillä on anopin puolta ja sitten seuraavassa jutussa taas miniän kanssa samoilla linjoilla. Ei ätikään kokonaan voi lasta omia. Kyllä lapsen paras on se, että hänellä on mahdollisimman paljon lämpimiä suhteita sukulaisiinsa. Toisaalta mummojen on paras vähän pysytellä taka-alalla ja kuulostella miten miniä lastaan hoitaa ja haluaako hän apua tai neuvoja. Tietysti itsekin olin aluksi aika väsynyt ja hermostunut kaikesta uudesta. Eikä tilannetta parantanut se, että anoppi oli sukunsa kanssa odottamassa kodissani, kun tulin synnäriltä kotiin. Toisaalta en kyllä ymmärrä niitäkään äitejä, jotka leijonaemon tavoin suojelevat lastaan mummolta, joka tarkoittaa kuitenkin pelkkää hyvää. Suvaitsevaisuutta hyvät ihmiset. Ajatelkaa aina lapsen parasta, ei sitä onko anoppi tai miniä hankala.

Aloittaja voisi mielestäni puhua tilanteesta poikansa kanssa ja kysyä suoraan missä ollaan menossa. Minusta tuntuu, että näin meillä ainakin menetellään, että mies välittää ja pehmentää tilanteita molempiin suuntiin. Ei hän minulle kerro suoraan mitä anoppi on sanonut, mutta rivien välistä voi lukea, että keskusteltu on. Meillä ainakin tämä toimii, syynä ehkä se, että mies osaa olla diplomaattinen molempiin suuntiin.

Kirjoitit, että "isovanhemmilla on oikeus kuulua lapsenlapsensa elämään". Kysyisin, missä menevät rajat lasten, vanhempien ja isovanhempien välillä?

Isovanhemmat eivät enää nykypäivänä kuulu perheen elämään samalla tavalla, kuin maaseutuyhteiskunnassa aikoinaan. Pitääkö miniän silti sietää anopin jokapäiväisiä kyläilyjä, vaikka perherauha ja hermot menisivät? Miniähän on aikuinen ihminen, ja kyllä hän saa määrittää suhteensa anoppiin ja appeen ihan itse.

Minä en olisi halunnut anoppiani kotiini odottamaan "sukunsa kanssa" synnytyssairaalasta pääsyäni....... .

Ihmettelen myös, miksi aikuinen mies ei uskalla sanoa vaimolleen suoraan, mitä anoppi vaimosta puhuu ?

Herää kysymys, onko miehen "diplomatia" sitä, ettei mies uskalla asettua vaimonsa puolella, ja vastustaa äitinsä mielipiteitä ja tapoja B)?

 

\

Kirjoitit, että "isovanhemmilla on oikeus kuulua lapsenlapsensa elämään". Kysyisin, missä menevät rajat lasten, vanhempien ja isovanhempien välillä?

Isovanhemmat eivät enää nykypäivänä kuulu perheen elämään samalla tavalla, kuin maaseutuyhteiskunnassa aikoinaan. Pitääkö miniän silti sietää anopin jokapäiväisiä kyläilyjä, vaikka perherauha ja hermot menisivät? Miniähän on aikuinen ihminen, ja kyllä hän saa määrittää suhteensa anoppiin ja appeen ihan itse.
--------

Tästä heräsi mulle kysymys (vaikka en ole se ketä lainasit), että voisitko oikeasti miettiä sitä isoäidin näkökulmaa?

Nimittäin ehkäpä isoäiti on omat lapsensa antanut aikanaan omien isovanhempiensa hoitoon kun on ollut töissä. Tätä kautta hän sitten haluaisi saada sitä vauva-aikaa koettua. Mulla on lähipiirissä sellaisia 45-60 vuotiaita isoäitejä, joilla ei itsellään ollut mahdollisuutta seurata lastensa kasvua kotona, vaan he tekivät kovasti töitä sen ajan. He ovat sitten koko ikänsä odotelleet seesteistä ikää, jolloin voisivat huolia vailla tutustua omiin lapsenlapsiinsa. Odotelleet siis omaa vuoroaan. Ehkä tämä ei nykypäivän äideille sovi, mutta voisiko kuitenkin yrittää ymmärtää tätä mummojen kaipuuta lapsiin...?

 

\

\

Kirjoitit, että "isovanhemmilla on oikeus kuulua lapsenlapsensa elämään". Kysyisin, missä menevät rajat lasten, vanhempien ja isovanhempien välillä?

Isovanhemmat eivät enää nykypäivänä kuulu perheen elämään samalla tavalla, kuin maaseutuyhteiskunnassa aikoinaan. Pitääkö miniän silti sietää anopin jokapäiväisiä kyläilyjä, vaikka perherauha ja hermot menisivät? Miniähän on aikuinen ihminen, ja kyllä hän saa määrittää suhteensa anoppiin ja appeen ihan itse.
--------

Tästä heräsi mulle kysymys (vaikka en ole se ketä lainasit), että voisitko oikeasti miettiä sitä isoäidin näkökulmaa?

Nimittäin ehkäpä isoäiti on omat lapsensa antanut aikanaan omien isovanhempiensa hoitoon kun on ollut töissä. Tätä kautta hän sitten haluaisi saada sitä vauva-aikaa koettua. Mulla on lähipiirissä sellaisia 45-60 vuotiaita isoäitejä, joilla ei itsellään ollut mahdollisuutta seurata lastensa kasvua kotona, vaan he tekivät kovasti töitä sen ajan. He ovat sitten koko ikänsä odotelleet seesteistä ikää, jolloin voisivat huolia vailla tutustua omiin lapsenlapsiinsa. Odotelleet siis omaa vuoroaan. Ehkä tämä ei nykypäivän äideille sovi, mutta voisiko kuitenkin yrittää ymmärtää tätä mummojen kaipuuta lapsiin...?

Aika erikoinen väite . Suomessahan on ollut lakisääteinen päivähoitojärjestelmä jo 1970-luvun alussa. Miksi 45-60-vuotiaiden naisten olisi tarvinnut laittaa lapsensa "pakosta" isovanhempien hoidettavaksi ?

Kokonaan eri asia taas on, kuinka moni 45-60-vuotias äiti ja isä on tuupannut omat lapsensa omaa laiskuuttaan "maalle" mummuloihin hoitoon, aina kun siihen on tullut tilaisuus?

Oma anoppini on ollut itse aina kotona, ja hän on silti hoidattanut kotiäitinä lapsiaan omilla vanhemmillaan ja appivanhemmillaan, pitkiäkin aikoja kerrallaan. Minusta on aika kummallista, jos vauvojen ja leikki-ikäisten lasten "koteina" on mummolat, äidin löhöillessä kotona .

Suomessa naiset ovat käyneet kodin ulkopuolella töissä vasta suhteellisen vähän aikaa. Mies on perinteisesti ollut perheen elättäjä. Minua ei ole hoidatettu ikinä mummoloissa vauvana ja lapsena, vaan äitini on hoitanut minut itse. Joten en ymmärrä näkökulmaasi "mummojen kaipuusta lapsiin" mitenkään .

Kyllähän jokainen päättää itse nämä lastenhoitoasiat, oman arvomaailmansa perusteella B). Ainakaan nykyään ei kenenkään ole "pakko" hoidattaa lapsiaan mummoloissa, koska päivähoitojärjestelmämme on erittäin kattava B). Kotiäitiys/isyyskään ei kaikille sovi, vaikka aina ei olisi taloudellista pakkoa mennä kodin ulkopuolelle töihin.

Itse haluan hoitaa lapseni kotona, ja tarjota heille rauhallisen ja kiireettömän lapsuuden B) . Lastenhoito ei meillä kuulu isovanhemmille, enkä ymmärrä isovanhempien jatkuvaa "passuuttamista" ja hoitovastuuta lapsenlapsistaan.

 

\

\

\

Kirjoitit, että "isovanhemmilla on oikeus kuulua lapsenlapsensa elämään". Kysyisin, missä menevät rajat lasten, vanhempien ja isovanhempien välillä?

Isovanhemmat eivät enää nykypäivänä kuulu perheen elämään samalla tavalla, kuin maaseutuyhteiskunnassa aikoinaan. Pitääkö miniän silti sietää anopin jokapäiväisiä kyläilyjä, vaikka perherauha ja hermot menisivät? Miniähän on aikuinen ihminen, ja kyllä hän saa määrittää suhteensa anoppiin ja appeen ihan itse.
--------

Tästä heräsi mulle kysymys (vaikka en ole se ketä lainasit), että voisitko oikeasti miettiä sitä isoäidin näkökulmaa?

Nimittäin ehkäpä isoäiti on omat lapsensa antanut aikanaan omien isovanhempiensa hoitoon kun on ollut töissä. Tätä kautta hän sitten haluaisi saada sitä vauva-aikaa koettua. Mulla on lähipiirissä sellaisia 45-60 vuotiaita isoäitejä, joilla ei itsellään ollut mahdollisuutta seurata lastensa kasvua kotona, vaan he tekivät kovasti töitä sen ajan. He ovat sitten koko ikänsä odotelleet seesteistä ikää, jolloin voisivat huolia vailla tutustua omiin lapsenlapsiinsa. Odotelleet siis omaa vuoroaan. Ehkä tämä ei nykypäivän äideille sovi, mutta voisiko kuitenkin yrittää ymmärtää tätä mummojen kaipuuta lapsiin...?

Aika erikoinen väite . Suomessahan on ollut lakisääteinen päivähoitojärjestelmä jo 1970-luvun alussa. Miksi 45-60-vuotiaiden naisten olisi tarvinnut laittaa lapsensa "pakosta" isovanhempien hoidettavaksi ?

Kokonaan eri asia taas on, kuinka moni 45-60-vuotias äiti ja isä on tuupannut omat lapsensa omaa laiskuuttaan "maalle" mummuloihin hoitoon, aina kun siihen on tullut tilaisuus?

Oma anoppini on ollut itse aina kotona, ja hän on silti hoidattanut kotiäitinä lapsiaan omilla vanhemmillaan ja appivanhemmillaan, pitkiäkin aikoja kerrallaan. Minusta on aika kummallista, jos vauvojen ja leikki-ikäisten lasten "koteina" on mummolat, äidin löhöillessä kotona .

Suomessa naiset ovat käyneet kodin ulkopuolella töissä vasta suhteellisen vähän aikaa. Mies on perinteisesti ollut perheen elättäjä. Minua ei ole hoidatettu ikinä mummoloissa vauvana ja lapsena, vaan äitini on hoitanut minut itse. Joten en ymmärrä näkökulmaasi "mummojen kaipuusta lapsiin" mitenkään .

Kyllähän jokainen päättää itse nämä lastenhoitoasiat, oman arvomaailmansa perusteella B). Ainakaan nykyään ei kenenkään ole "pakko" hoidattaa lapsiaan mummoloissa, koska päivähoitojärjestelmämme on erittäin kattava B). Kotiäitiys/isyyskään ei kaikille sovi, vaikka aina ei olisi taloudellista pakkoa mennä kodin ulkopuolelle töihin.

Itse haluan hoitaa lapseni kotona, ja tarjota heille rauhallisen ja kiireettömän lapsuuden B) . Lastenhoito ei meillä kuulu isovanhemmille, enkä ymmärrä isovanhempien jatkuvaa "passuuttamista" ja hoitovastuuta lapsenlapsistaan.

Ehkäpä jos vähän yrittäisit taas ymmärtää ja laajentaa näkökulmaasi :wave: Minä olen maalta, täällä ihmiset ovat tehneet töitä eivätkä löhönneet sohvilla. Naiset ovat tehneet työtä miestensä rinnalla. Isovanhemmilla on ollut vähemmän voimia raskaisiin töihin, joten he ovat lapsia hoitaneet. Monilla tuon ikäluokan ihmisillä on samoin. Ehkä olet kaupungista ja siellä tosiaan on ihmisiä jotka vetää vaan lonkkaa

 

Ihmeellisiä kirjoituksia täällä.
Ei ymmärretä että joku mummo hoitaa lapsenlapsiaan "kun minua ei mummo ole koskaan hoitanut"
Sehän on kuin vanhapoika kirjoittais menkoista.

Lisäksi 70-luvulla ei ollut yleistä oikeutta päivähoitoon. Minun lapseni eivät päässeet kun oli molemmat vanhemmat. Perhepäivähoitoakaan ei ollut sellaisena kuin nyt. Itse piti hoitopaikka järjestää ja myös maksaa. Ei ollut myöskään kotihoidontukea.

 

Ennenkuin tämä keskustelu menee asian viereen, odottaisin kyllä alkuperäisen mummon (vai mikä se nyt olikaan), rehellistä kommenttia siitä, onko hän mielestään tehnyt ehkä väärin mennessään heti neuvomaan miniäänsä. Ei kai tässä haeta sitä, kuka on joutunut hoitamaan tai kuka nyt tarvitsee korvausta äidinvaistoilleen. Eivät lapsenlapset ole sitä varten, että mummu toteuttaa tyydyttämättä jäänyttä pätemisentarvetta. Eikä miniän kuulu sietää anopin epäasiallista käytöstä sen enempää kuin anopin epäasiallista käytöstä miniältäkään. Minusta on turha itkeä lastenlasten perään, jollei osaa niihin ja niiden vanhempiin suhtautua kuten isovanhemman kuuluu: asiallisesti, tukevasti, rakastavasti, muistaen omat voimavaransa ja sen että lapset ovat vanhempiensa, eivät mamman tai mummun. Itseasiassa eihän rakastaakaan tarvitse jollei sitä luonnostaan tunne, mutta aikuinen ihminen osaa silti olla asiallinen aiheuttamatta vahinkoa lapselle. Koska lapsihan tässä on pääasia, ei kenenkään aikuisen tarpeet.

 

\

Ihmeellisiä kirjoituksia täällä.
Ei ymmärretä että joku mummo hoitaa lapsenlapsiaan "kun minua ei mummo ole koskaan hoitanut"
Sehän on kuin vanhapoika kirjoittais menkoista.

Lisäksi 70-luvulla ei ollut yleistä oikeutta päivähoitoon. Minun lapseni eivät päässeet kun oli molemmat vanhemmat. Perhepäivähoitoakaan ei ollut sellaisena kuin nyt. Itse piti hoitopaikka järjestää ja myös maksaa. Ei ollut myöskään kotihoidontukea.

Mä olen tässä samaa mieltä. Kamalaa nähdä, kun aikuiset ihmiset tunnustaa että he eivät voi jotain asiaa ymmärtää kun eivät ole sitä itse kokeneet - Ja sitten julistavat omaa mielipidettään parhaana ja ainoana oikeana :/ Ei ihme ettei ymmärrystä riitä anopille ja hänen tarpeilleen.

Mä en jaksa enää tätä keskustelua. Pääasiassa unohdetaan että anopit on ihmisiä myös läheisyyden tarpeineen. Miten se on miniältä pois, jos isovanhemmat on tärkeitä lapsenlapselleen??? :headwall:

 

Täällä pyydettiin vastausta siihen että olinko väärässä kun menin heti neuvomaan. Illmeisesti olin väärässä koska jälkeenpäin poika sanoi että miniä ei tykkää kun neuvotaan. Heti ja heti, taisi olla lapsikin jo puolivuotias. Mutta mulle kyllä neuvolassa sanottiin aikanaan että maitopulloa ei pitäis petiin antaa varsinkin jos on näitä korvaongelmia.
No jokatapauksessa, tarkoitus kaikilla sanomisilla on vaan lapsen paras ja ettei vahinkoja tulis tietenkin, varmaan kaikilla mammoilla ja mummoilla sama.
Nykyajan miniät on kait vaan sen verran valmiita kaikissa asioissa ettei kestä mitään kommenttia miten joskus ennen on tehty.Kyllä mullekin anoppi ja äiti on neuvoja antanut, toisia olen kokeillut ja toiset jättänyt ja kohtuuhyvin on kai pärjätty.
Mutta kokeilkaas jutella melkein mistä asiasta tahansa, niin yleensä jokainen aina kertoo omista kokemuksista ja siitä mitä itse tiedetään ja luullaan jne. Jos kaikki tulkitaan neuvomiseksi niin kyllä vaikeaksi menee.