Tervehdys!
Täällä yksi uusi ilmoittautuisi joukkoonne, satuin bongaamaan ketjun ja arvelin että täältä saa varmasti hyvää infoa mm. hoitojen sujuvuudesta Kysissä ja vertaistukea.
Tilanteemme on seuraavanlainen; vauvaa yritetty arviolta 6 vuotta, kertaakaan en ole raskaana ollut, ainakaan tiennyt olevani. Taustalla kilpparin vt ja lievä endo. Nyt keväällä tarkoitus aloittaa hoidot, mikäli ei tärppää. Tässä kierrossa söin Clomeja, vaikkei minulla sinällään koskaan ole todettu ovulaatiossa olevan häikkää, testi näyttänyt plussaa ja edellytykset hedelmöittymiselle pitäisi olla, munanjohtimet auki. Mikäli tää kierto ei tuo plussaa, ensi kuussa clomit+inssi. Useampaa inssiä ei ruveta yrittämään, Kysin lääkärin mielestä meillä taustalla jo niin pitkä yritys että turha tuhlata niihin aikaa. Ton inssin jälkeen siis jos ei onnistu niin sit siirrytään IVF-hoitoihin, eka tehtäisiin toukokuussa. Sitä ennen nenäsumute+pistokset.
Toiveet on korkealla, vaikkei mitään takuita onnistumisesta ole. Henkinen puoli mietityttää oikeastaan enemmän kuin ne fyysiset oireet mitä hoidoista voi tulla. Mutta pakko on yrittää, haave omasta lapsesta on ollut kauan ja tyhjä aukko elämässä ei ole yrityksistä huolimatta täyttynyt, tuntuu että suru kasvaa kuukausi kuukaudelta vai suuremmaksi.
Joitakin seikkoja olen tässä kuukausien aikana pohtinut kun tätä prosessia on työstänyt mielessään, eikä näitä asioita oikein voi kysyä kuin niiltä jotka samoja kokevat.
Oletteko kuinka useille kertoneet lähi/ystäväpiirissä lapsettomuudesta/hoidoista?Itse olen sikäli heikko, että vaikka päätin että mitä vähemmän tietää niin sen vähemmän paineita luo itselleen, mutta kuin huomaamatta näistä asioista on tullut tilitettyä yllättävän monelle. Jälkikäteen tuntunut kuitenkin että se kertominen useimmille on ihan turhaa, koska he eivät pysty samaistumaan mitenkään, lähinnä saattavat sääliä vain.
Entä miten olette parisuhteessanne käsitelleet lapsettomuutta, pystyttekö näyttämään puolin ja toisin kaikki asiaan liittyvät tunteet ja pystyttekö puhumaan? Oletteko riidelleet aiheesta koskaan? Oma mieheni on sinällään perussuomalainen äijä, puhuminen ei ole hänen vahvimpia puoliaan. Se toisinaan saa minun sapen kiehumaan, kun toisesta ei saa mitään irti, vaikka kuinka yrittäis. Ja välillä tuntuu että hän ei osaa käsitellä minun tunteitani, esim. jos itken tämän asian vuoksi niin hän vaikuttaa siltä että se ahdistaa häntä. Tuntuu pahalle ajatella, että välillä on itsellä fiilis että tämä projekti on yksin minun ongelma, ei meidän. Toki se että olen nainen ja reagointi asioihin on erilaista kun miehillä, on ihan ymmärrettävää, ja tiedän että mieskin työstää näitä asioita omalla tavallaan, mutta puhumaan häntä on todella vaikea saada.
Kaikenlaisten tunteiden kanssa tässä siis saa painia, tuntuu että jokainen päivä on erilainen, usko ja epätoivo vuorottelevat ja toisinaan tuntuu että yhden työpäivän läpivieminen on tavattoman raskas suoritus, kun ei pysty keskittymään mihinkään muuhun kun lapsettomuudesta johtuviin seikkoihin, miettii uskailtaisko tehdä raskaustestin tai nielee pettymyksen kyyneleitä kun menkat on hetkeä ennen alkaneet. Tämä on niin iso osa elämää, halusi sitä tai ei. Se katkeruuden tunne on itsellä välillä niin voimakas, että ihan oksettaa.
Toivon voimia valtavasti teille kaikille, pidetään lippu korkealla ja koetetaan jaksaa uskoa onnistumisiin!
