Ikävä isää

Isän kuolemasta on kulunut jo 2 vuotta ja nyt vuosipäivän lähestyessä on oma oloni ihan kaoottinen.Näen unia isästä ja aina kun suljen silmäni, hänen kuolut ja eloton ruumiinsa tulee silmieni eteen juuri sellaisena kuin hänet viime kerran näinkin.

Ikävä on suunnaton, hän oli merkittävä osa elämääni. Töissä on pakko paeta välillä vessaan itkemään, kun itku puskee väkisin ylitse enkä osaa enää edes näytellä, että kaikki on hyvin. Eräs hyvä työkaveri kysyykin,että mikä minulla on. En voi töissäkään sanoa suoraan kaikkien kuullen mikä riivaa.

Tuska on taas aivan fyysistäkin. Ikävöin niin kauheasti isää, että on fyysisesti oksettava olo ja tekisi mieli vain lyödä päätä seinään. En juuri hymyile, enkä juttele töissäkään mukavia. Olen vain omissa oloissani ja lähinnä suoritan vain pakolliset ihmiskontaktit.

Päässä liikkuu kaikki en viimeiset sanat ja hetket, joita olemme isän kanssa kokeneet. En jaksaisi tehdä mitään. Ikävän tuoma paha olo on niin suuri,että se tuntuu vievän minusta taas sen kaiken jaksamisen tehdä muuta.

Unien tuomat mielikuvat saavat taas minulle sen olon, että menetän isän aina vain uudestaan ja uudestaan. Meneeköhän tämä koskaan ohi?

 

lämmin osanotto isäsi pois menosta :hug: oletko käynyt psykologilla jutteleen??? se osaisi varmaan antaa neuvoja kuinka eteenpäin ja saisit purkaa surua aivan ulkopuoliselle ja tuntea ne tunteet mitä tunnet ja olla hänen luonaan oma itsesi!uskosin että se helpottaisi oloasi!!!!

 

lämmin osanotto isäsi pois menosta :hug: oletko käynyt psykologilla jutteleen??? se osaisi varmaan antaa neuvoja kuinka eteenpäin ja saisit purkaa surua aivan ulkopuoliselle ja tuntea ne tunteet mitä tunnet ja olla hänen luonaan oma itsesi!uskosin että se helpottaisi oloasi!!!!

Kiitos..
Olenkin käynyt isän kuoleman jälkeen terapeutilla
puhumassa ja se sai silloin olon hieman kohenemaan. Nyt aivan yllättäen taas tullut kaikki takaisin..

 

et ole käynyt suru työtä vielä lävitse,voimia sinulle ja anna surun tulla kun siltä tuntuu,se ei ole väärin,ja onhan se ymmärrettävää kun kuolemasta on kuitemkin vasta kulunut kaksi vuotta,surunkin läpikäyminen on yksilöllistä,toiset surevat kauemmin ,toiset vähemmän aikaa,älä kuitenkaan jää surun kanssa yksin vaan jaa se jonkun kanssa

 

Tuntuu vain siltä, ihan kuin tämä suru ja kaipaus vie kaikesta pohjan.

 

Mun isän kuolemasta on jo 20 vuotta, ja joka vuosi näin aikuisena olen yhden viikon, sen marraskuun ensimmäisen todella surullinen. Siihen yhteen viikkoon kasautuu koko vuoden suremiset, kai se on sitä vuosipäivän tuomaa.