Jälleen kerran: Isovanhemmat ja eriarvoisuus?

Haluan selvittää omia ajatuksiani ja saada vähän realismia asiaan.

Eli kyse on siitä että kun isovanhemmat eriarvoistavat meidän lapsiamme. Minusta on aina jotenkin tuntunut ettei minun ja mieheni avioliitto ollut mieheni vanhempien mieleen. En ole jotenkin sopiva. Anoppi sanonut miehelleni mm. että olen liian puhelias, liian äkkipikainen ym. Miehelläni ei ole kovin läheiset välit vanhempiinsa ainakaan nykyään. Koen sen jotenkin johtuvan minusta. Olen sen myös hyväksynyt että ei tosiaan olla tärkeitä heille. Voidaan mennä heille kylään ja olla jonkin verran tekemisissä. Asia mikä tuossa ärsyttää on seuraavanlainen.

Meidän tekemiä ei yleisesti ottaen "hyväksytä". Heidän mielestään teemme asioita väärin. Niistä myös sanotaan. Kasvatamme väärin ym. Lähes joka kerta kun tavataan niin itselleni tulee jostakin asiasta paha mieli. Saa kuulla lapsistamme kun eivät halaa mummoa, eivät tule syliin, kiukuttelevat, ovat liian äänekkäitä. Ja samalla verrataan mieheni siskon lapsiin. Kun ne ovat mummon rakkaita, osaavat käyttäytyä, halaavat mummoa ja tulevat syliin. Eivät kiukuttele turhista ym. Tiedän sen johtuvan siitä kun nuo siskon lapset ovat joka viikko hoidossa mummolla. Me käymme harvoin vaikka lähellä asummekin. Myös minua on verrattu mieheni veljen exään, josta ikinä en ole kuullut mitään hyvää sanottavaa heiltä. Olen kuulemma kuin hän. Varmaan tuhat kertaa olen kysynyt itseltäni ja mieheltäni: Miksi meidän lapset eivät kelpaa isovanhemmille sellaisina kuin ovat?

Mummo puhuu myös lapsillemme sopimattomasti. Ei siis ajattele mitä sanoo. Mm kun yksi lapsistani kiukutteli, niin tokaisi lapselle että mummo tykkää vain kilteistä lapsista. Ei sellaisista jotka kiukuttelevat. Yksi lapsistani saattaa välillä puhua nenän kautta vähän epäselvästi. Mummo huomauttelee siitä että puhu kunnolla, ettei saa mitään selvää. Ja matkii silloin lasta. Loukkaannuin ja sanoin että puhupa itse selvästi jos kurkku on ahdas! Papan mieipidettä en aina nuista tiedä. Mutta hän ei puhu nuin ainakaan lapsille.

Mietin siis että olenko liian herkkä? Pahoitanko liian helposti mieleni? Olen yrittänyt sanoa nuista etenkin mummolle. Mieheni on kysynytkin, että miksi lapset eivät kelpaa sellaisena kuin ovat. Tähän on vain vastannut että kelpaavat. Ja sama homma vain jatkuu. Olemme välistä yrittäneet viedä lapsia hoitoonkin. Yritän välillä käydä kahvilla yms.

Kiitos! Helpotti purkaa välillä muuallekin kuin miehelle. He ovat kuitenkin hänen vanhempansa ja haluaisimme olla puheväleissä. Kuinka saada mummo tajuamaan mitä lapsenlapsille puhuu?

 

Et ole mielestäni liian herkkä, vaan mummo on epäkohtelias ja käyttäytyy väärin lapsiasi kohtaan.

Ymmärtäisin jos lapsesi olisivat riiiiviöitä, mutta tuskin tuollaisesta on kyse.

Et kai oikein voi muuta kuin ottaa asian suoraan puheeksi, mutta tämäkään ei kyllä välttämättä auta.

En muuten lakkaa ihmettelemästä miehiä tämän tyylisissä asioissa, että miksi HE eivät puutu. Se olisi helpompaa kun on kuitenkin omista vanhemmista kyse. Aina se miniä sitten joutuu olemaan se "v-mäinen" (vaikkei siis oikeasti olekaan).

 

Sano ystävällisesti sille mummolle aina kun aihetta on. Ole kipakka ja puutu epäkohtiin. Hän ei ehkä heti tajua mutta mietittyään yön yli ymmärtää ehkä sinuakin ja saattaa koko tilanne alkaa parantua. Ehkä?

 

hei. pieni lohdutus: tollaset ihmiset (siis mummo) ovat juuri samanlaisii toisia osapuolia kohtaan tosi usein. siis jos pystyisit puhumaan asiasta miehen siskon kans??

 

Eipä se auta, vaikka kyse olisi omista vanhemmista. Minun lapset niputetaan aina samaan sisaren lasten kanssa, kun sisaren lapset riehuu tai käyttäytyy huonosti. Lapsikin välillä ihan ihmeissään

 

[QUOTE="kuisma";27867210]hei. pieni lohdutus: tollaset ihmiset (siis mummo) ovat juuri samanlaisii toisia osapuolia kohtaan tosi usein. siis jos pystyisit puhumaan asiasta miehen siskon kans??[/QUOTE]

Mä en jotenkin usko tässä tilanteessa. Meillä on 4 lasta. Pienestä asti mummo ei ole oikein edes pitänyt heitä sylissä. Ei sano hellittelyjä, mutta odottaa että lapset pitäisi häntä "rakkaana mummona" ja juoksisivat syliin. Monta kertaa ollaan oltu samaan aikaan kylässä tämän siskon perheen kanssa. Siskon lapset saavat huomiota, sanoo ääneen rakkaiksi, pitää sylissä. Hokee kuinka ihania ovat..Siis tekee sitä mitä ei meidän lapsille tee. Meillä lapset on yleensä aika kilttejä. Yhdellä on toki nyt uhmaa ja suuttuessaan huuta kyllä kovaa. On luonteeltaan kuin minä. Äkkipikainen, mutta myös todella iloinen ja hymyilevä lapsi.

Välillä kun harvemmin käydään niin kerromme mitä lapset ovat tehneet. Lapset saavat myös itse sanoa. Jäsrestäen mummo vetää silloin siskon lapset mukaan keskusteluun. Kuinka se ja se siskon lapsista tekee myös nuin ja vähän enemmänkin. Kun kehuimme lapsen huumorintajua mummo sanoi yhdellä serkuista olevan parempi huuumorintaju. Ei tee mieli kertoa asioita. Kun tuntuu etteivät ne todella oikeasti.

 

Miksi sitten altistat lapsiasi moiselle? Isovanhemmat on tietty tärkeitä, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Ja tuo moittiminen jos ei tule syliin on emotionaalista kiristystä.

 

Et pahoita mieltäsi liian pienestä. Ymmärrän tunteen, meillä on eriarvoisuutta myös toisen mummon puolelta. Ajattele niin, että mummo itse tuossa menettää paljon. Turha sitten vanhana itkeä, kun lapset ei käy. Jos tilanteesta on sanottu ja se jatkuu aina vaan vähentäisin käyntejä ja jättäisin mummon omaan arvoonsa. Ja pitäisin lasteni puolta, en pakotteisi heitä paikkaan missä heitä kohdellaan noin. Yhdessä voisin käydä, mutta en pyytäisi hoitoapua. Meillä tilanne on se, että kolmesta lapsestamme yksi ei jostain syystä ole mummon mieleen. Jokainen sana mitä mummo sanoo tälle lapselle on negatiivista. Muille juttelee normaalisti, tälle yhdelle sanoo vaan jos tekee jotain väärin hänen mielestään. "Ethän sä nyt noin voi sanoa, ethän sä nyt voi noin tehdä, tules pois sieltä, väistys nyt et mummo pääsee..." jne. Meillä on kaksi muuta lasta ollut mummolla hoidossa monta päivääkin kerrallaan, tämä yksi ei halua mennä. En ihmettele yhtään, enkä pakota.

 

Lisään vielä, että meillä lapsella alkaa kohta olla ikääkin jo sen verran, että saattaa jossain vaiheessa itsekin sanoa asiasta jotain. Silloin en aijo hyssytellä vaan olen 100% lapsen puolella ja lapselle rehellinen. Sanon kyllä, että hän ei kuvittele omiaan vaan että vika on mummossa ja hänen asenteessaan, ei lapsessa.

 

Mummo käyttäytyy väärin kun asettaa toiset lapset paremmiksi.Asiasta pitää huomauttaa ja vaikka istua pöydän ääreen aikuisten kesken ja puhua asiasta.mummo tod.näk.ottaa herneet nenäänsä mutta toivot.leppyy ajan mittaan.
Mulla oli ihana mummo,mutta hän kehui aina serkkujani maasta taivaaseen kun seisoin vieressä(saman ikäisiä kaikki serkukset)ja enkä oikein vieläkään pidä serkuistani koska jo lapsena oli vähän kuin istutettu valmiiksi inho minua parempia serkkujani kohtaan,kun ihmettilin että miksi ne on mua parempia vaikka olen mummon persikkaposki.Aina ei aikuiset tajua mitä saavat aikaan puheillaan

 

Siksi niin harvoin siellä käydään, vaikka ihan tuossa lähellä asuvatkin. Kun mietin uuri tuota että mitä se lapsi tuosta ajattelee. Ja kun ei halua lähetä siihen että valehtelee lapselle:"Kyllä olet mummolle tärkeä" ja mummo näyttää teoillaan toisin. Ja erityisesti mummo ei meinaa hyvää sanoa tuolle yhdelle mun lapsistani. Juuri sille joka on kaikkein eniten minunlaiseni. Niin luonteeltaan kuin ulkonäöltäänkin. Ja kun ne lapset ovat itselle tietenkin kaikki yhtä rakkaita erilaisina prsoonina. Niin jos eivät saa siellä samaa kohtelua kaikki, niin mieluummin en mene käymään ollenkaan.

 

Minulla itselläni on varsin karvaat mummo-muistot. En ollut mitenkään tärkeä kummallekaan mummolleni. Toisella mummolla oli monta lapsen lasta ja en kuulunut lempilapsiin, ehkä päin vastoin ja toinen mummo ( olin hänen ensimmäinen lapsenlapsi) jaksoi aina kertoa kuinka sen ja sen lapsi oli niin paljon fiksumpi ja osaavampi kuin minä tai sisareni. Kaikki muut menivät ohi huomiossa ja kohtelussa - elämä oli yhtä kieltoja ja rajoitusta. Hän antoi ymmärtää, ettei ollut kiinnostunut ja läsnäolo oli pakonsanelemaa. Kun sitten ikää kertyi ja oma ymmärrykseni asioista kasvoi, kovasti tämä viimeiseksi mainittu mummo kaipaili, kun en enää halunnut tulla vertailtavaksi ja aina vertailussa huonoksi menestyneeksi. Mummon kuoleman jälkeen oli todella vihainen hänelle kun en saanut purkaa pahaa mieltäni ja myös vanhemmilleni, jotka sallivat lapsen henkisen maahan lyömisen.

 

Tuollainen mummo joutuu maksamaan kovan hinnan viimeistään sit kun lapsenlapsi on täysi-ikäinen. Itselläni on edelleen molemmat mummot elossa, toinen on aina ollut positiivinen ja kannustava, toinen negatiivinen ja arvosteleva. Arvatkaapa kumman luona käydään useammin poikani kanssa? Ei sitä negatiivisuutta lapsena huomannut mutta vanhempana kyllä.