Haluan selvittää omia ajatuksiani ja saada vähän realismia asiaan.
Eli kyse on siitä että kun isovanhemmat eriarvoistavat meidän lapsiamme. Minusta on aina jotenkin tuntunut ettei minun ja mieheni avioliitto ollut mieheni vanhempien mieleen. En ole jotenkin sopiva. Anoppi sanonut miehelleni mm. että olen liian puhelias, liian äkkipikainen ym. Miehelläni ei ole kovin läheiset välit vanhempiinsa ainakaan nykyään. Koen sen jotenkin johtuvan minusta. Olen sen myös hyväksynyt että ei tosiaan olla tärkeitä heille. Voidaan mennä heille kylään ja olla jonkin verran tekemisissä. Asia mikä tuossa ärsyttää on seuraavanlainen.
Meidän tekemiä ei yleisesti ottaen "hyväksytä". Heidän mielestään teemme asioita väärin. Niistä myös sanotaan. Kasvatamme väärin ym. Lähes joka kerta kun tavataan niin itselleni tulee jostakin asiasta paha mieli. Saa kuulla lapsistamme kun eivät halaa mummoa, eivät tule syliin, kiukuttelevat, ovat liian äänekkäitä. Ja samalla verrataan mieheni siskon lapsiin. Kun ne ovat mummon rakkaita, osaavat käyttäytyä, halaavat mummoa ja tulevat syliin. Eivät kiukuttele turhista ym. Tiedän sen johtuvan siitä kun nuo siskon lapset ovat joka viikko hoidossa mummolla. Me käymme harvoin vaikka lähellä asummekin. Myös minua on verrattu mieheni veljen exään, josta ikinä en ole kuullut mitään hyvää sanottavaa heiltä. Olen kuulemma kuin hän. Varmaan tuhat kertaa olen kysynyt itseltäni ja mieheltäni: Miksi meidän lapset eivät kelpaa isovanhemmille sellaisina kuin ovat?
Mummo puhuu myös lapsillemme sopimattomasti. Ei siis ajattele mitä sanoo. Mm kun yksi lapsistani kiukutteli, niin tokaisi lapselle että mummo tykkää vain kilteistä lapsista. Ei sellaisista jotka kiukuttelevat. Yksi lapsistani saattaa välillä puhua nenän kautta vähän epäselvästi. Mummo huomauttelee siitä että puhu kunnolla, ettei saa mitään selvää. Ja matkii silloin lasta. Loukkaannuin ja sanoin että puhupa itse selvästi jos kurkku on ahdas! Papan mieipidettä en aina nuista tiedä. Mutta hän ei puhu nuin ainakaan lapsille.
Mietin siis että olenko liian herkkä? Pahoitanko liian helposti mieleni? Olen yrittänyt sanoa nuista etenkin mummolle. Mieheni on kysynytkin, että miksi lapset eivät kelpaa sellaisena kuin ovat. Tähän on vain vastannut että kelpaavat. Ja sama homma vain jatkuu. Olemme välistä yrittäneet viedä lapsia hoitoonkin. Yritän välillä käydä kahvilla yms.
Kiitos! Helpotti purkaa välillä muuallekin kuin miehelle. He ovat kuitenkin hänen vanhempansa ja haluaisimme olla puheväleissä. Kuinka saada mummo tajuamaan mitä lapsenlapsille puhuu?
Eli kyse on siitä että kun isovanhemmat eriarvoistavat meidän lapsiamme. Minusta on aina jotenkin tuntunut ettei minun ja mieheni avioliitto ollut mieheni vanhempien mieleen. En ole jotenkin sopiva. Anoppi sanonut miehelleni mm. että olen liian puhelias, liian äkkipikainen ym. Miehelläni ei ole kovin läheiset välit vanhempiinsa ainakaan nykyään. Koen sen jotenkin johtuvan minusta. Olen sen myös hyväksynyt että ei tosiaan olla tärkeitä heille. Voidaan mennä heille kylään ja olla jonkin verran tekemisissä. Asia mikä tuossa ärsyttää on seuraavanlainen.
Meidän tekemiä ei yleisesti ottaen "hyväksytä". Heidän mielestään teemme asioita väärin. Niistä myös sanotaan. Kasvatamme väärin ym. Lähes joka kerta kun tavataan niin itselleni tulee jostakin asiasta paha mieli. Saa kuulla lapsistamme kun eivät halaa mummoa, eivät tule syliin, kiukuttelevat, ovat liian äänekkäitä. Ja samalla verrataan mieheni siskon lapsiin. Kun ne ovat mummon rakkaita, osaavat käyttäytyä, halaavat mummoa ja tulevat syliin. Eivät kiukuttele turhista ym. Tiedän sen johtuvan siitä kun nuo siskon lapset ovat joka viikko hoidossa mummolla. Me käymme harvoin vaikka lähellä asummekin. Myös minua on verrattu mieheni veljen exään, josta ikinä en ole kuullut mitään hyvää sanottavaa heiltä. Olen kuulemma kuin hän. Varmaan tuhat kertaa olen kysynyt itseltäni ja mieheltäni: Miksi meidän lapset eivät kelpaa isovanhemmille sellaisina kuin ovat?
Mummo puhuu myös lapsillemme sopimattomasti. Ei siis ajattele mitä sanoo. Mm kun yksi lapsistani kiukutteli, niin tokaisi lapselle että mummo tykkää vain kilteistä lapsista. Ei sellaisista jotka kiukuttelevat. Yksi lapsistani saattaa välillä puhua nenän kautta vähän epäselvästi. Mummo huomauttelee siitä että puhu kunnolla, ettei saa mitään selvää. Ja matkii silloin lasta. Loukkaannuin ja sanoin että puhupa itse selvästi jos kurkku on ahdas! Papan mieipidettä en aina nuista tiedä. Mutta hän ei puhu nuin ainakaan lapsille.
Mietin siis että olenko liian herkkä? Pahoitanko liian helposti mieleni? Olen yrittänyt sanoa nuista etenkin mummolle. Mieheni on kysynytkin, että miksi lapset eivät kelpaa sellaisena kuin ovat. Tähän on vain vastannut että kelpaavat. Ja sama homma vain jatkuu. Olemme välistä yrittäneet viedä lapsia hoitoonkin. Yritän välillä käydä kahvilla yms.
Kiitos! Helpotti purkaa välillä muuallekin kuin miehelle. He ovat kuitenkin hänen vanhempansa ja haluaisimme olla puheväleissä. Kuinka saada mummo tajuamaan mitä lapsenlapsille puhuu?