Meillä vasta toisen lapsen syntymä järisytti perhe-elämäämme (varsinkin parisuhderintamalla). Meillä lapsilla eroa 1v9kk. Esikoisen syntymä oli ihana kokemus ja ajattelimme molemmat miehen kanssa että vau - näitä lisää! Vauva-arki sujui suurinpiirtein odotetusti. Olimmehan molemmat tietoisia siitä, että ensimmäinen vuosi tulee olemaan jollain tavalla rankkaa yövalvomisineen päivineen. Esikoisen kanssa se ei kuitenkaan muodostunut ongelmaksi, koska sain nukkua päivällä kun vauvakin nukkui ja siten tasata mahdollisia rikkonaisia yöunia.
Vauva-vapaata aikaakin järjestyi kun mies hoiteli vaipanvaihtoja ahkerasti työpäivänsä jälkeen ja teki sen vielä mielellään. Kaikki sujui mukavasti ja arki oli oikein onnellista.
Sitten päätimme antaa toisen lapsen tulla jos on tullakseen. Ja hetihän se tärppäsi, kuten ensimmäiselläkin kerralla. Raskausaika meni tosiaan siinä sivussa. Olin kyllä kiitollinen siitä, ettei tarvinnut siihen aikaan töissä käydä vaan sain olla esikoisen kanssa vielä kotona.
Vauva-aika taas olikin huomattavasti paljon rankempaa kuin ekakerralla. Rikkonaisen yön jälkeen en voinutkaan tasata univelkaa päikkäreillä, koska lapset eivät tosiaankaan nukkuneet samaan aikaan juuri koskaan. Pikkukakkonen oli kyllä säyseä ja mukautuvainen ja kulki monesti siinä sivussa taaperoa hoidellessa. Nyt vaan ei ollut pienintäkääm hengähdystaukoa tiedossa ennen kuin molemmat lapset nukkuivat. Sitten olikin niin väsynyt olo, ettei jaksanut muuta kuin mennä itsekkin nukkumaan.
Siis arki kahden pienen kanssa voi olla todella hektistä siinä vaiheessa kun kumpikaan ei vielä oikein osaa odottaa vuoroaan. Meillä myös parisuhde joutui kovemmalle koetukselle toisella kertaa ihan siitä yksinkertaisesta syystä että oltiin molemmat välillä niin väsyneitä eikä meillä ollut lastenhoitajia jotka olisivat voineet joskus ottaa lapsia niin että päästäisiin johonkin kahdestaan.
En silti sano, että oli huono ratkaisu loppujen lopuksi. Yllätyin rankkuudesta ja muistan ajatelleeni pahoja ajatuksia ihmisistä jotka olivat sanoneet pienen ikäeron olevan hyvä juttu
MUTTA se meni ohi ensimmäisen vuoden myötä. Oli ihanaa seurata kuinka sisarussuhde kasvoi ja lapset olivat (ja ovat tietysti edelleen) toisilleen tärkeitä.
Mielestäni kuitenkin neuvoloissa voitaisiin jotenkin paremmin huomioida toistakertaa äidiksi tulevia. Ainakin minun aikanani ei tarjottu mitään - ei mitään valmennuksia tai vertaistukiryhmiä. Olinhan jo vanha konkari.
Juuri vertaistukea olisin kaivannut enemmän. Ja synnytysasiatkin olivat jonkinverran ehtineet muuttua, vaikkei aikaa paljon ollutkaan mennyt. Lisäksi pelkäsin synnytystä ihan eritavalla kuin ensimmäisen kanssa, koska nyt tiesin mihin olen joutumassa.
Vanha sanonta siinä missä on ykse menee kaksikin ei siis meillä pitänyt alkuunkaan paikkaansa.
Hyvä turvaverkosto olisi helpottanut paljon. Miten kiitollinen olisinkaan ollut, jos joku olisi voinut hetken vahtia toista lasta niin että olisin pahimpina väsymyspäivinä voinut nukkua päikkärit sen toisen kanssa... Ja jos lapset sairastelivat, niin lisäkädet eivät olisi olleet pahitteeksi
Tämä oli meidän kokemuksemme. Itse olisin vielä haikaillut kolmatta lasta kaikesta huolimatta siinä vaiheessa kun kuopus oli noin kaksivuotias. Mies kuitenkin sanoi ettei jaksa nyt ryhtyä uuteen vauva-aikaan kun alkaa jo arki taas vähän helpottamaan. Nyt sitten olisi kuulemma taas valmis... Lapset nyt 5- ja 7-vuotiaita ja luulenpa että minä en enään ole valmis siihen vauva-aikaan koska nyt se arki vasta helpottunut onkin.
Meille lyhyt ikäero oli ehkä siinäkin mielessä parempi, että tosiaan epäilin jo silloin etten toista lasta teekkään jos menee tarpeeksi aikaa ja arki muuttuu "liian" helpoksi. Oltaisiin sitten varmaan piloille hemmoteltu ainokaisemme, joten loppu hyvin kaikki hyvin!