Hei!
Kiitos kaikille onnitteluista :heart: , ootte ihania! :hug:
Nyt pientä synnytyskertomusta:
Tiistaina vissiin kirjoittelinkin lyhyesti, kun supistukset vaivasivat jo keskellä päivää. Noh, kävin nukkumassa päiväunet (luojan kiitos!!) ja odottelin esikoista tarhasta. Klo 16 aikaan soitin anopille että "ei sun tarvi tulla tarhan kevätjuhlaan. Vähä mulla on tukala olo, niin etten yksin lähde, mutta saa mies tulla mukaan". Laitoin tytön juhlakuntoon, meikkasin, pukeuduin ja laitoin itekin hiukset.. olo oli hehkeä, mutta samalla vähän tuskainen
.
Klo 16:30 sainkin ottaa jo keittiön pöydänreunasta kiinni, kun supisti aika napakasti.
Klo 17 tunsin, kun jotain lämmintä valahti pöksyyn. Vessassa se paljastui runsaaksi vereksi. Tiesin, että nyt se on menoa. Mies soitti anopille 'äikkistä vaan, sua tarvitaan sittenkin'. Anoppi kurvas äkkiä paikalle ja minä hyvästelin hämmentyneen esikoisen kertomalla, että 'me mennään ny käymään sairaalassa katsomas, jos "Vintiö" olis halukas syntymään'.
Sairaalas oltiin n. klo 18 ja äiti näytti kuulemma harvinaisen hyvin synnytystä varten kaunistautuneelta. Heh heh.. Yritin selitellä, että "olin tässä kevätjuhlaan lähdössä"
. Supistukset olivat säännöllisiä ja paikat (kuitenkin vain) n. 3-4 cm auki. Nälkä oli, joten hipsuteltiin ulos keräämään vauhtia ja ostamaan lähikaupasta kolmioleivät. Siellä me kierrettiin sairaala keväisessä aurinkoisessa illassa - kaksin, varmaan viimeinen kerta piiiitkään aikaan. Välillä supistelut väänsivät naaman irveen, mutta minä sitkeästi kävelin :kieh: .
Kun päästiin takas sisään, sainkin ottaa kaurapussit käyttöön. Selkää särki jo tuntuvasti. Pomputtelin siinä terapiapallon päällä ja supistuskäyräkin näytti jo kohonneita lukemia.
Klo 20:30 aikaan siirryttiin synnytyssalin puolelle. (Sama sali, jossa muuten esikoinenkin syntyi
). Siinä vaiheessa puhuttiin jo PCB:stä ja kalvojen puhkaisusta, mutta kätilöjen vuoronvaihto klo 21 vähän sotki aikataulua.
Kalvot puhkaistiin ja puudute laitettiin sitten vasta n. 22:35. Siihen saakka jatkoin käveleskelyä ja pallon päällä pomppimista. Kivutkin kalvojen mentyä luonnollisesti kovenivat ja kuinkas ollakaan, PCB:stä tuli mulle järkyttävän huono olo. Vessareissulla sekä mies että kätilö pitivät mua pystyssä, koska silmissä sumeni, päässä kohisi ja pinnistelin vain pysyäkseni tajuissani. Sängylle päästyäni aloin krampata. Lääkäri tuli paikalle ja seuraava tunti onkin mulle yhtä sumua. Mulle pantiin suppoa, kanyylia (jotain vastalääkettä tms).. Verenpaineista muistan kuulleeni alipainelukeman, joka oli vain jotain 40. Mies piti happinaamaria kasvoilla ja silitteli kättäni, pyyhki tuskanhikeä kasvoilta viileällä pyyhkeellä..
Muistan sanoneeni, että "älkää minusta välittäkö, katsokaa vaan että vauva pärjää :snotty: ". Taistelin pysyäkseni tajuissani. Silmiä en jaksanut avata ja krampit tärisyttivät kroppaa. Lääkäri (samainen joka hoiti ihanasti kesällä keskenmenoani) silitteli myös jalkojani ja vakuutti auttavansa, jos ponnistusvaiheen aikana olen vielä liian heikko.
Onneksi vastalääkkeet alkoivat vaikuttaa ja olo vähitellen koheni. (Nähtävästi olin tuolle PCB-puudutteelle jotenkin allerginen). Kätilö tsekkas tilanteen ja olinkin n. 9 cm auki. Sain luvan koittaa ponnistamista - kätilön kannustaessa, että 'ei me tähän lääkäriä tarvita, kyllä sä hyvin pärjäät :hug: '. Yritin, ja hyvältä vaikutti. Ponnistaminen jopa tuntui hyvältä!!! Mies sai luvan soittaa kelloa ja kutsua avustavan kätilön paikalle. Siihen ei sit enää tarvittu kuin kolme supistusta ja 8 minuuttia, niin kuulin mieheni henkäisevän "Se on tyttö". klo 00:29 :heart:
Sain typyn rinnalleni ja kaikki tuska ja huono olo unohtuivat samantien.
. En saanut yhtään tikkiä, ei edes nirhaumaa. Käväisin suihkussa ja palasin ihailemaan isin ja tyttären ensimmäistä kylpyhetkeä ja mittauksia. 2885g ja 48cm. Jalkaterällä on kyllä mittaa niin lupaavasti, että ei tää mimmi pieneksi jää kunhan kasvamisensa aloittaa
.
Nautiskelimme vielä salissa kahvit/teet ja leivät ja kilistelimme tyttäremme kunniaksi sairaalan tarjoamat juomat. Kun odottelimme synnyttäneiden vuodeosastolle pääsyä, minä lekottelin sängyllä ja ihastelin kapaloitua nyyttiä mieheni sylissä ja hänen onnellista ja ylpeätä hymyänsä. Tuota hetkeä olin odottanut.. ja sillä toivekuvalla tsempannut itseäni pahoinvoinnin ja liitoskipujen tuntuessa välillä niin sietämättömiltä :heart: . Siinä se rakkauspakkaus nyt oli. Ihanan isänsä käsivarsilla :snotty: :heart: .
Isukki saatteli meidät vuodeosastolle ja lähti muutamaksi tunniksi kotiin nukkumaan. Minä en paljoa unta saanut.. Tapitin vauvaa ja torkahtelin vain hetkittäin tyttö rintani päällä.
Aamulla ylpeä isosisko tuli katsomaan meitä ennen tarhapäivän alkua.
Nyt meitä on siis neljä. Ollaan kaikki edelleen vähän sekaisin.. sekä onnesta että vuorokausirytmeistä. Neiti syö hyvin n. 3 h välein ja kotona äitikin on saanut paremmin nukuttua kuin sairaalassa.
Mutta nyt pitää mennä... Duty calls!
T: Amira ja neiti-B 5pv
