Kiukkuketju

Pinkku 84:lle vastaukseksi: Ei kannata lopettaa facebookissa oloa kokonaan näiden yksien takia, laittaa vaan asetukset niin, että kenenkään suurin piirtein pelkkiä vauvauutisia jakavien henkilöiden päivitykset ei enää tulee sinulle näkymiin. Sen saa heidän seinällä olevan uutisensa oikeaa yläreunaa klikkaanalla. Tuo ärsytti minuakin niin, että päädyin tekemään tuon rajauksen. Varsinkin etäisempien vauvallisten osalta. Se ei näy muille ja olette edelleen normaalisti kavereita. Heidän päivityksensä eivät vaan näy sinulle, jos et erikseen mene heidän sivuilleen niitä katsomaan. Ärsytti tosiaan että sieltä tuli sekä ultrakuvia, kuvia mahoista (jopa lähes alasti!) ja lopulta sitten aina niitä synnytyssairaala ja vauvakuvia. Eipä tule enää.

 

Mua ahdistaaaa! Mun sisällä on sellanen paineen tunne ja ristiriita, etten taas tiedä miten saan sen pois. Mä en kestä sitä ajatusta, että PAS siirtyi helmikuulle... siihen on niiiiiiin kauan : / Mä tiedän, että joulunkin taas ajatukset pyörii sen ympärillä, mitä minulla ei ole... Joo, tiedän että minulla on ihania rakkaita sukulaisia ja ystäviä, koti ja mies ja totta kai olen tästä kaikesta kiitollinen... tiedän senkin että aika kuluu nopeaa ja pitäisi osata elää tämäkin väliaika nauttien muista asioista, mutta kuinka se tehdään?!! Olen itselle vihainen siitä, että tuhlaan elämääni haikailemalla jotain, jonka aika EHKÄ on sitten myöhemmin. Varmasti tauko tekee hyvää, kun olen taas tässä mielentilassa... jospa sitä osais asennoitua oikein tässä ajan kanssa. Ottaa se silti päähän ja lujaa!!!!!

Mä en halua olla sekundäärisesti lapseton, koska aina oletetaan että on jo lapsia :ashamed: Kunpa joku keksis mulle ja muille kaltaisilleni jonkin alajaoston.

Kiitos, kun sai purkaa...

 

Aivan loistava ketju! Olen yrittänyt vältellä kaikkia tällaisia keskustelupalstoja, kun tiedän, että lukemisesta tulee vain paha mieli. Vaikka tätäkin lukiessa tuli itku, niin silti helpotti se, että muillakin on samanlaisia tuntemuksia.

Välillä en tiedä itsekään miten haluaisin muiden suhtautuvan meidän lapsettomuushoitoihin. Jonakin päivänä en halua puhua asiasta ollenkaan (tosin tätä en ole sanonut ihmisille) ja sitten taas toisena päivänä ottaa päähän se, ettei ne harvat jotka asiasta tietää, vaivaudu edes kysymään mitä meille kuuluu tai toivottamaan meille tsemppiä.

Tiedän, ettei tällaista voi kuvitella, ellei ole osunut omalle kohdalle. Mutta miksi ystävät eivät voi silti kysyä, että miltä musta/meistä tuntuu? Nyt ajattelen, ettei niitä kiinnosta ollenkaan (vaikka luultavasti he eivät vaan tiedä, että kaipaisin tukea ja lohtua). Mutta silti masentaa, ketuttaa ja vituttaa.

Huh!

 

Ystävä perheineen oli käymässä ja vuoden vanhalta piti vaihtaa vaippa. Ystävän mies tarjosi lasta mulle ja sanoi, että voit harjoitella. Tietää hyvin meidän hoidoista ja siitä mahdollisuudesta, ettei ehkä koskaan saada lasta! Kyllä teki mieli laukaista jotain... Pidin vitutuksen sisälläni ja kieltäydyin kunniasta. Kyllä osaa olla ihmiset ajattelemattomia, perskules.

Ihan huippu ketju muuten. Kiitos siitä.

 

Huurre-80 > Minua puolestaan kiukuttaa kaltaisesi, jotka leimaavat minun tilanteessani olevat "muka-lapsettomiksi". Lapsettomuutta se on sekin, jos toista ei kuulu. Te joilla sitä ensimmäistäkään lasta ei ole, ette vaan ymmärrä kuinka kipeää sekundaarinen lapsettomuus tekee. Olemassa olevasta lapsesta on toki kiitollinen ja hän on rakas, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että syli on puoliksi tyhjä. Olemassa oleva lapsi ei poista toisen lapsen kaipuuta vaikka auttaakin jaksamaan eteenpäin. Myöskin hoidot ovat niin henkisesti kuin fyysisestikin ihan yhtä rankkoja riippumatta siitä, kuinka monetta raskautta yritetään.

Siinä olen kanssasi samaa mieltä, että alle vuoden yrityksellä ei kärsi lapsettomuudesta. Se on vain malttamattomuutta vaikka joskus jo siinäkin vaiheessa kirpaisee.

Johkuliinu > Ihmiset eivät usein tiedä kuinka olla tueksi ja millä tavalla osoittaa kiinnostusta lapsettomuuskuulumisiin. Polin hoitajan kanssa puhuin juuri aiheesta ja tajusin, etten oikeastaan tiedä kuinka toivoisin omien (harvojen) läheisten huomioivan minua tämän asian tiimoilta. Toivon normaalia kohtelua, mutta huomaavaisuutta. Kokemusmaailmat ovat niin yksilöllisiä, että on vaikea tietää millaista tukea läheinen kaipaa. Ehkä meidän olisi syytä keskustella oma-alotteisesti tilanteesta tietävien läheistemme kanssa, niin he pystyisivät paremmin vastaamaan tarpeisiimme. Ehkä oikeat sanat löytyisi siinä yhdessä keskustellessa.

 

> Macy Gray Vaikka tämä on kiukkuketju, on ehkä hieman provosoivaa lähteä haastamaan yhtä kirjoittajaa vastaan joka kirjoittaa oman kiukunaiheensa... Muistettava on se, että täysin lapsettoman silmissä olisi mahtavaa jos olisi edes se yksi... Ehkä se nälkä kasvaa sen täyslapsettomankin silmissä myöhemmin ja se sekundäärinen lapsettomuus tulee tutuksi...

Suomeksi: On ok kiukuta täällä asioista jotka kismittää, mutta ei ole ok kiukuta toiselle kirjoittajalle hänen purkamistaan tunnoista. Henkilökohtaisuudet siis romukoppaan kiitos...

Syy miksi minä tulin kiukuttelemaan oli taas kuninkaalliset raskaus uutiset. Voi video että sapettaa spekuloinnit englanninsuunnilta. On se perkula että noi kruunupäät vaan menee minkä ikäisinä tahansa naimisiin ja kah kummaa vuoden sisällä ollaan jo maha pystyssä onnellisesti.... Jurkele... Vaan kaikkien satujen kuuluu mennä tolleen onnellisesti... Toista se on arki kuolevaisten kengissä...

 

On kai se minunkin vielä työnnettävä lusikkani tähän soppaa, kun aiemmin jo tuolla mesosin tuosta sekundaarisesta lapsettomuudesta. Tarkoitukseni ei ollut/ole missään nimessä vähätellä, miltä toisen tai kolmannen lapsen puuttuminen tuntuu. Sitä kun en ole vielä päässyt kokemaan, ties vaikken koskaan saisi kokeakaan.

Mutta nyt on kuitenkin muistettava muutama fakta, tässä vain harvoja mainitakseni: lapsetonta eivät omat lapset tule katsomaan vanhana, lapseton ei voi koskaan kokea isovanhemmuutta, synnytystä, imetystä, äidinrakkautta, miehensä varauksetonta kiitollisuutta yhteisestä lapsesta. Lapseton ei voi seurata lapsensa kasvua, huomata siinä jomman kumman vanhemman piirteitä, nauttia perheilloista, koko perheen yhteisistä ulkomaanmatkoista tai perhejouluista joulupukkeineen ja jännityksineen.

Muun muassa näitä minä lapsettomana, ilman ainuttakaan lasta, jään kaipaamaan.

 

yrittäjä83 > Täälläkö edelleen on eri säännöt eri ihmisille? Toiset saa kirjoittaa ihan mistä tahansa kiukusta, mutta jotkut eivät saa ilmaista mikä heitä satuttaa ja kiukuttaa. En käsitä. Enkä minä tuossa vistissä yhtä ihmistä sormella osoittanut vaikka tekstin nimesinkin. Ilmaisin kiukkuni kyseisellä tavalla ajattelevia ihmisiä kohtaan. Jos olisit lukenut tarkemmin, ei sinun olisi tarvinnut minua syyttävästi ja arvostelevasti osoittaa.

 

Kyse ei ole siitä mitä tänne kirjoitetaan vaan se että se kohdistetaan johonkuhun ja arvostellaan että ei saisi tuntea näin, koska se taasen loukkaa seuraavaa...

Asiat voivat "riidellä" keskenään mutta ei ihmiset... Sama sääntö koskee ihan kaikkia ja kaikki sitä tuntuu aika hyvin noudattavan...

Kohta minä alan kiukkuamaan tässä ketjussa joten lopetan tähän

 

yrittäjä83 > Minä en ole arvostellut enkä kieltänyt tuntemasta. Eihän niille tunteille mitään voi. Kirjoitin vain, että minua ärsyttää. Kirjoitanko todellakin niin vaikeasti, että sanojani on mahdoton ymmärtää tarkoittamallani tavalla? Vai onko tässä kyse siitä, että syystä tai toisesta (Mistä?) minä en ole tervetullut tähän pinoon? Siltä nimittäin vaikuttaa.

 

Mua ärsyttää se, että mummoille, äideille ja isille on omat korunsa. Juuri miehen sukulainen esitteli jotain Kalevalan lapsikorua...ja toinen kaveri esitteli korua, mitä pidetään kun odotetaan vauvaa. Miks meille lapsettomille ei oo sellasta?? Tyhjä syli tms?
Sit mua ärsyttää se, että nyt kun ihmiset ovat kuulleet meidän adoptiolapsen odotuksesta, niin siitä on sitten tullut koko kylän asia. Ja pienellä kylällä supina käynyt siitä, että noi on ne jotka ei saa omia lapsia vaan joutuu adoptoimaa. JOUTUU!!!! Voi luoja!
Sit mua ärsyttää yks facebook kaveri, joka ensin valitti koko ajan kun eivät saa lasta ja yritystä tosiaan se muutama kuukaus. Kun tuli raskaaksi valitti koko ajan miten huonosti voi, ja miten on ruma ja lihava. Nyt kun lapsi on syntynyt valittaa siitä kun lapsi ei nuku tai ei syö tms....tai kun ei saakaan raskauskiloja pois.
Voi, että mulla ois just nyt niin paljon valittamisen aihetta....mutta jätän ehkä seuraavaankin kertaan jotain

 

Kiukuttaa, tai oikeastaan surettaa ajatus tulevaisuuden jouluista, kun omia vanhempiaa ei enää ole ja jos sitä lasta ei tule... Pitääkö viettää joulu kahdestaan miehen kanssa tai jonkun säälivän sukulaisen nurkissa? Miten saa perinteisen joulun, jos ei saa lapsia? Miten saa tunnelman? Kenelle voin tehdä laatikoita? Kiukuttaa, kun joulu kiukuttaa! Eihän se saisi, sehän on onnellinen juhla!

 

Muakin ärsyttää jotku lapselliset lapsettomat, ku itkee L-A-P-S-E-T-T-O-M-I-E-N kiukkuketjussa väärästä kohtelusta. Jos sulla on lapsi, niin et sä kyllä oo lapseton, ku vasta jos se sun lapses kuolee. Mitä vaikeeta tuossa on tajuta? En minä ainakaan halua mitään moraalisaarnaa muka-lapsettomien suunnalta kuunnella tässä ketjussa, perustakaa hei omaketju, jos lapsenhoidolta ehditte. Meinaa vähän hermo mennä........

 

Suvaitsevaisuutta naiset.
EIköhän täällä kaikki ole kuitenkin tavallaan samassa veneessä. Eikös tämä ole kiukkuketju foorumilla, joka kulkee nimellä "lapsettomuus". Täällä ketjuissa ja keskusteissa kirjoittaa sulassa sovussa niin ensimmäistä kuin kolmatta lastaankin yrittäviä "lapsettomia". Eihän sitäkään kukaan ole määrittelemässä kuka näillä sivuilla luokitellaan lapsettomaksi.
On itselläkin 10v lapsettomuustausta, geneettisiä keskeytyksiä ja viimein yksi elävä lapsi. Ja kyllä, ennen ainokaistani en ymmärtänyt lapsellisten lapsettomien valitusta. Nyt ymmärrän. Kuten muutkin täällä on todenneet, kyvyttömyyttä raskautua tai alentunutta hedelmällisyyttä ja sen aiheuttamaa surua ei lapsi välttämättä poista. Jos syli olisi avoin usealle lapselle niin se kipu ja suru on aina läsnä. Sitäpaitsi "syy" voi olla myös vain miehessä, ja se on tavallaan myös erilainen tuska naiselle, etenkään jos hänessä ei tavallaan ole vikaa.
Kyllä itsekin suren ikuisesti sitä, että lapsen saaminen ei koskaan ole omasta tahdosta kiinni. Suren sitä, etten koskaan voi "valita" jätänkö pillerit syömättä vai odotanko vielä vuoden. Suren sitä, etten koskaan voi tietää saako ainokaiseni sisarusta jonka kanssa tulevaisuudessa jakaa ilot ja surut. Oikeastaan sitä suren enemmän kuin sitä "saanko" toista lasta.
Mutta kyllä. Tottakai saa olla myös kiukkuuntunut siitä. että täällä kirjoittaa myös lapselliset lapsettomat. Ymmärrän senkin tavallaan koska olen tuntenut itsekin joskus niin.

 

Mutta nyt on kuitenkin muistettava muutama fakta, tässä vain harvoja mainitakseni: lapsetonta eivät omat lapset tule katsomaan vanhana, lapseton ei voi koskaan kokea isovanhemmuutta, synnytystä, imetystä, äidinrakkautta, miehensä varauksetonta kiitollisuutta yhteisestä lapsesta. Lapseton ei voi seurata lapsensa kasvua, huomata siinä jomman kumman vanhemman piirteitä, nauttia perheilloista, koko perheen yhteisistä ulkomaanmatkoista tai perhejouluista joulupukkeineen ja jännityksineen.

Täysin samaa mieltä. Ymmärrän kyllä että kipeää se on jäädä vaille sitä tavoittelemaansa lapsilukua, en yhtään sitä vähättele, mutta ehkä ei kuitenkaan kannata ruveta nimeämään näitä viestejä kenellekään tietylle ihmiselle. Olen oikeasti miettinyt, että jos tässä vanhenee ilman lasta, niin kai se on ymmärrettävä ottaa itseltään nirri pois vielä kun itse pystyy. Nimitäin ei kukaan välitä tai käy katsomassa kun olet vanha jos sulla ei ole lapsia. Niin se vaan on. Yksi lapsikin auttais. Ja yksikin lapsi tekis mun vanhemmista isovanhempia, mitä ne ei saa muuten koskaan olla.

Ja sitten vielä vituttaa se, että taas pitää viettää yks syntymäpäivä ilman ainuttakaan raskautta. Vituttaa kaikki vieraat ja koko vanheneminen, vaikkei ole saavuttanut elämässään mitään oikeasti tärkeää. Ja onko noiden kavereidenkin ollu pakko raskautua heti ekasta vedosta, häh?

 

Jo neljäs joulu ilman sitä lasta jota niiiiiiiin kauan on jo toivottu. Ja kaikki muut poksuu ja paisuu ympärillä. Vituttaa. Anoppikin sanoo vain että "kyllä luonto teille sen lapsen hoitaa". Siis MITÄ!? Jos jokin on tässä tullut viime vuosina selväksi niin se, ettei luonto hoida hevonvitunmitään. Jos ikinä lapsen saan niin sen on kyllä tiede hoitanut. MUR.

 

Taa kiukkuketju oli aluksi tosi hauska lukea, mutta muutama ihminen on tassa loppupaassa vienyt senkin ilon....

Eiko sovittaisi, etta jokainen saa kiukuta just siita asiasta mika itsea kiukuttaa???
Ei tartte arvostella muitten kiukun aiheita!!! Yhta ihmista kiukuttaa yksi asia ja toista ihmista kiukuttaa toinen asia. Oli asia mika tahansa, niin alkaa arvostelko toisianne, pliiiiiissss!!!!!

Kaikki ollaan samassa veneessa enemman tai vahemman?

 

Hei!

En enää palstaile vaan käyn aina lueskelemassa juttujanne..ja sanon vaan oman näkemykseni asiasta..
Minulle on tehty 8ivf hoitoa ja passeja 25-30 kpl;een väliltä ( enää en edes muista tarkalleen montako..)
Keskenmenoja 8kpl..yksi elävä lapsi,joka pelastaa murheelisen taipaleeni.
Silti tunnen olevani ns."lapseton".En minä siitä"taudista" ikinä parane..se kulkee mun kanssani elämäni loppuun saakka.Olisimme halunneet lapsellemme sisaruksia,mutta emme saaneet..emmekö siis kärsi edelleenkin lapsettomuudesta?
Älkää riidelkö kuitenkaan näsitä asioista,kertokaa kiukkunne ja pahaolonne ulos tässä ketjussa ja yrittäkää ymmärtää kaikkia..tää on silti kaikille ja jokaiselle vaikeaa ja helvetillistä,kullekkin vaan eri tavoin.

Rauhaisaa mieltä ja joulunaikaa toivotan kaikille!

 

Ekan IVF tuore siiron mentäessä perseelleen joulu alkoi ensimmäistä kertaa tuntua tyhjälle ja surulliselle. Takana 5 pitkää vuotta yrittämistä, sisältäen tuulimuna raskauden ja edelleen se nega testissä on vain niin helvetin kova juttu. Miksi muut ihmiset eivät ymmärrä sitä?

 

Lapsettomuus = ei lapsia.

Jos se olisi jotain muuta, niin miten se nimitys sitten voisi olla lapseton.

Kohtuutonta on minusta , että lapsen omaavat itkevät samassa ketjussa lapsettomien kanssa, heille pitäisi olla joku eri ketju.

Nimittäin voihan sitä ihminen olla ihan kamalan surullinen ja syvässä kriisissa kun ei sitä viidettä tai kahdeksannetta lasta tule. Mihin se raja sitten laitetaan?

Joka tapauksessa kun on lapsi, niin on saanut kerran kokea sen kasvun ihmeen. Lapseton ei ole saanut kokea sitä koskaan. Ja siinä se vissi ero onkin. KUn ei ole koskaan saanut pitää lastaan sylissään, ei koskaan vaihtaa oman lapsen vaippoja, ei koskaan valvoa yöllä itkevän vauvan kanssa.

Se tuntuu niin julmalta, että ihmiset, jotka ovat jo kerran saaneet kokea nuo asiat, itkevät lapsettomuuttaan. Ei sitä voi ymmärtää. Tuskan ymmärrän, mutta onko se nyt oikea paikka tulla kertomaan lapsettomille, että itkee lapsettomuutta, kun on lapsi.

Eli ottaa pattiin niin hitosti, että lapsen omaavat itkevät lapsettomuutta. Se tuntuu niin ahneelta. Että mikään ei riitä ja vielä pitää tulla hieromaan lapsettomien naamaan sitä, että on sen lapsen saanut. Eikö oikeasti missään ole ketjua, missä voisi lukea vain lapsettomien kommentteja?

 

En muista avauduinko tästä aiheesta jo aiemmin tänne mutta nyt lienee hyvä hetki antaa vielä vähän perspektiiviä tähän "suvaitsemattomuuteen"

Olin nimittäin yhdessä ainokaisessa simpukan epävirallisessa miitissä mukana ja taisi jäädä myös viimeiseksi. Niin paljon kuin me "aidot" lapsettomat ihmettelemme miksi sekundäärilapsettomat ovat "olevinaan" lapsettomia ja myönnän itsekin olevani hieman katkera, mutta toisaalta ymmärrän asian täysin ja tiedän olevani itse myös joskus jos sen lapsen saan, niin taatusti myös sekundäärilapseton ainakin jonkun aikaa.... Niin se vaan menee että nälkä kasvaa syödessä ja se pakkomielteinen lapsenteko taatusti jatkuu sen ensimmäisen jälkeen. Jokaisen ihmisen oma hetkellinen ongelma on aina sen ihmisen suurin ongelma... Joskus se on katkennut käsi.... toisinaan se on kuollut puoliso, mutta molemmista ongelmista saa sen oman isoimman ongelman juuri sillä hetkellä.

Niin... siis asia oli se, että lähes 3 vuotta lapsettomuutta kuulostaa lapsettomuuden alkumetreillä olevista ihan ikuisuudelta, mutta sainpa nenilleni pahasti. Porukasta kun löytyi myös näitä lopullisesti lapsettomia joiden mielestä tällainen elle 30 v hupakko jolle ei oo vielä tehty miljardia ivf:ää ja passia, niin me ollaan heidän silmissään täysin hedelmällisiä ja helposti paksuuntuvia paskiaisia joita ei kestä kattella silmissään.... He kun ovat niitä oikeasti lapsettoima ja lapsettomuuteen lopullisesti tuomittuja.

Eräs nainen totesi että yhteen aikaan näihin virallisiin kokoontumisiin alkoi vyöryä näitä parikymmpisiä oikeen laumoittain ja sitten ne vaan katos siitä muutaman kuukauden päästä kun olivat tulleet paksuiksi... Että se hermostutti heitä lopullisesti lapsettomia kun kokoajan uusita tuli ja samantein lähti....

Vaikkakin kyse oli epävirallisesta tapaamisesta niin tiesin jo silloin että tuo ei ollut minun paikkani sitten alkuunkaan... Olenhan vielä hyvässä iässä ja vasta ekaa ivf kierrosta menossa...

Eli jos aletaan hiuksia halkomaan niin kaikkihan me naisellisesti voitaisiin olla tukkanuottasissa keskenään näistä asioista. Onneksi kuitenkin ollaan melko nöyriä tilanteemme edessä ja tajuamme että suru on suuri jokaisella oli tilanne mikä tahansa. Vertaistukea antaa täällä niin uudet kuin ne ikivanhat fossiilitkin jotka ovat pyörineet hoidoista toiseen jo vuosia.

Itse ajattelin tällaisten lapsettomien tapaamisten olevan enemmänkin sellaista iloista ja aktiivista tekemistä pelkäämättä että kukaan kyselee tyhmiä. Mahdollisesti jotain aiheeseen liittyvää keskustelua, mutta vielä enemmän vertaistukea ja ehkä esimerkkiä niiltä kauan hoitorumbassa mukana olleilta että miten on selvinnyt nämä kaikki vuodet. Vastaani tuli vain ihmisraunioita jotka olivat saastuttaneet itsensä pahoilla ajatuksilla... Positiivisuuden mustia aukkoja jotka imivät kaiken hyvän ympäriltään ja kutistivat sen sokeripalan kokoiseksi mustaksi möykyksi. Heidän mielestään hoidoissa olevat naiset eivät vielä olleet lapsettomia...

 

Yrittäjä83, hyvin kirjoitit,

Mutta en itse ollenkaan ole vakuuttunut, että tästä tilanteesta on mitään sellaista läpipääsyä olemassa, jossa sitä lasta ei ole tullut vuosikausien yrittämisestä huolimatta ja ei olisi katkeroitunut ainakin jossain asteessa. Sitä voi alkutaipaleella niin vakuutella, että minulle käy niin, mutta mistä sen tietää, ei sitä voi kaikkea vain päättää.

Itellä kun on sellainen historia, että ensimmäinen avioliitto kaatui minun kyvyttömyyteeni tulla raskaaksi ja nyt sitten ollaan toisella kierroksella (vihdoin hoidossa) toisen miehen kanssa, niin voin kyllä sanoa, etten missään vaiheessa tuossa väliaikana tullut sinuksi sen asian kanssa, etten koskaan saisi lasta. Toki elämä menee eteenpäin ja paljon hyvää on minullekin tullut ongelmien lisäksi, mutta silti ymmärrän erittäin hyvin, että tämä asia voi täysin katkeroittaa ihmisen. Ja voin hyvin kuvitella itseni niiden asemaan, jotka ovat kertakaikkisen väsyneitä tukemaan lapsettomia, jotka saavat sitten siitä ensimmäisestä alkionsiirrosta sen lapsen.

En edes ymmärrä, että joku simpukan yhdistystapaamisen tarkoitus olisi tukea toisia lapsettomia vaan enemmänkin purkaa sitä omaa tyhjäksi jäänyttä syliä niiden muiden kanssa, joilla se syli myös jäi tyhjäksi (tai ainakin oli tyhjä vuosia).

 

Onpa todella ikävää, että kaikki lapsettomat ei voi olla sovussa keskenään. Itse olen juuri hakeutumassa vertaistukiryhmään, koska tarvitsen jonkun, joka ymmärtää täysin mitä käyn läpi. Mutta saa nähdä uskaltautuuko sitä mukaan, jos saa vain vähättelyä osakseen, koska emme ole vielä hoidoissa käyneet. Kaiken lisäksi olen juurikin sellainen parikymppinen hupakko. Yritystä ja tutkimuksia vaan sattuu olemaan paljon takana, kun vielä paljon nuorempana kun nyt on aloitettu.

 

Kaikkien "lapsettomien" tarina ei ole identtinen.
On heitä, keillä on jokin fyysinen "vika" ja tästä syystä eivät saa lapsia.
Sitten on heitä, ketkä saisivat itse lapsia, mutta kumppanilla on sellainen fyysinen "vika", etteivät saa lapsia.
Tämän lisäksi on pariskuntia, ketkä kärsivät ns. selittämättömästä lapsettomuudesta eli lukuisista tutkimuksista huolimatta mitään "syytä/vikaa" ei löydy. Näiden lisäksi on pariskuntia, missä "vikaa" on molemmissa.

Ei tämä tähän lopu.
Siirrytään heihin, ketkä ovat saaneet lapsen ja/tai tulleet raskaaksi, mutta jostain syystä eivät enää saa lapsia tai tule raskaaksi. Syynä voi olla "vika", mihin on joskus auttaneet hoidot - silti itse "vika" säilyy.

Joku voisi vetää siitäkin herneen nenäänsä, että jotkut sentäs ovat olleet raskaana (kun kaikki ei koe sitäkään), vaikka saavatkin esim. toistuvia keskenmenoja. Noh, yhtä hyvin voitaisiin rähjätä, että: "sinä sentäs saat lapsen/tulet raskaaksi, jos vaihdat miestä! Minäpä en, kun vika on minussa!".

Eikä tämä lopu vielä tähänkään.
Käydään vielä läpi, suht harvinainen ryhmä, eli he keillä ei ole ns. mitään fyysistä estettä tai vikaa siinä mielessä, että voisivat kyllä tulla raskaaksi/saada lapsia, mutta heillä on jokin (vakavakin) psyykkinen tai fyysinen sairaus mikä estää muulla tavoin lapsen yrityksen/saamisen/raskauden yrityksen.
Sairaus voi olla sellainen, ettei lääkäri(t) anna lupaa laisinkaan edes raskauden yritykseen.
Lisäksi ovat he, ketkä sairaudensa puolesta voisivat yrittää raskautta/saada lapsen, mutta heillä on elintärkeä lääkitys (mitä ei voi vaihtaa, eikä lopettaa, eikä saa käyttää raskaana), joten he eivät voi edes yrittää raskautta/saada lasta. He voisivat huutaa: "Me ei saada edes yrittää!!!".

Meidän kaikkien tarina on erilainen, kaikkien tuska on erilaista, vaikkakin on ilmiselvää, että meistä suurin osa käy lävitse samoja tuntemuksia ja samanlaista vihaa, surua jne. On periaatteessa ymmärrettävää, että se tuska kääntyy toisinaan ns. toisia vastaan. Joku voi surra ja kirota, että: "teillä sentäs on yksi lapsi!", "sinä sentään olet ollut raskaana!", "sinussa ei ole vikaa (toisin kuin minussa), vaihda miestä!" jne., "minä saisin lapsia mutta tämä *itun sairaus (ei lapsettomuus-sairaudet) estää sen!"

Ja... sitten voitaisiin vielä huutaa: "Te sentäs voitte adoptoida, mepä ei voida, kun on esteenä ikä/sairaus jne.". Ne keillä on esim. psyykkinen sairaus, mikä estää lapsen saamisen, yrittämisen ja/tai vielä lääkityskin estää (mitä ei voi vaihtaa), eivät yleensä voi adoptoida. Joku voisi sanoa, ettei kuulukaan saada: "ei liian sairaasta ole äidiksi". Näitä ihmisiä kalvaa suru omasta sairaudesta, lääkityksistä sekä erilaisista menetyksistä, kuten työkyky, lapset jne. He voisivat huutaa: "Te muut sentään kykenette työhön!!!".

Että eiköhän me kaikki mahduta tänne, meidän kaikkien tarinat ja tunteet.
Ihmisiä ollaan ja joskus katkeruus, viha jne. kääntyy meikäläisiä vastaan.
Syystä tai toisesta lapseton - oli lapsia tai ei, raskauksia tai ei - kipu kalvaa, tyhjä syli huutaa, tunteet myllertää...


(Periaatteessa on vielä nekin, ketkä ei saa lapsia, koska kumppani ei halua. Mutta lääketieteelliseltä kantilta tällöinkaan ei ole kyse varsinaisesti lapsettomuudesta.
Ja sitten vielä; joillain on useampiakin "syitä".).

 

Komppaan vielä aihetta hiukkasen... Mutta omalta kantiltani...

Olen itse äärettömän negatiivinen ihminen ja tuppaan ryvetä itsesäälini mudissa mieluusti. Kaikista asioista kaivan aina sen huonoimman vaihtoehdon mieleeni ja varaudun siihen sen sijaan että osaisin toivoa parasta.

Pessimisti ei pety - on oikeastaan elämäni ohjenuora ollut aina... Vihaan pettymyksiä... Olen äärettömän huono ottamaan vastaan pettymyksiä...

Silti, vaikka katkeroituminen on minullakin ihan sopivassa vauhdissa (päätin aikoinani että minä en koskaan tule sellaiseksi), ja tiedän että lopullisesti lapsettomaksi jääminen vaatii vuosien tai koko elämänkin nieleskelyn, niin siltikään minä en halua että täällä tai missään tapaamisissa ruvetaan sorttaamaan ihmisiä sen mukaan hyvyys järjestykseen kuinka "syvällä" hän on lapsettomuuden suossa.

Jos lapsettomuus olisi suo... olen ehkä napaani myöden siellä lillumassa. Otan kuitenkin kädestä kiinni niin sitä vanhempaa naista jolta näkyy enää nenä pinnalla kuin myös sitä joka on vasta puolessa sääressä. Kusessa me kaikki ollaan ja jos joku pelastaa sen yhdenkin siitä vierustalta niin olen iloinen... Olen iloinen kateellisuuteni yli. Vaikka pelkään hukkuvani samaiseen suohon niin enpä joutunut katsomaan toisen tuhoa ensin tietäen että omat päiväni päättyy samoin.

Omassa työpaikassa on tyttö joka tuli keskustelemaan lapsettomuushoidoista (olen avoimesti hoidossa ja kaikki kysyvät sen tietää) kun oli itse menossa. Hän oli yli 6v ollut ehkäisyttä. Hän sai sen plussansa sitten ensimmäisten clomien jälkeen... Katkera? Kyllä... Iloinen hänen puolestaan... KYLLÄ! (en toki pysty hänen lastaan mennä katsomaan mutta olen iloinen sisimmässäni jollain tasolla) Nyt yli 40v ulkomaalaistaustainen klipattu tätskä on menossa toista ja viimeistä ivf yritelmää tekemään ja olen hänen puolestaan peukut pystyssä vaikka pelkään olevani pian äärettömän kateellinen onnistumisen vuoksi. Olen kuitenkin itse häntä kannustanut kokeilemaan uudestaan ennen kuin luovuttaa... Jos hän onnistuu olen onnellinen.... Katkera, mutta onnellinen.... Enkä taatusti pysty hänenkään jälkikasvuaan tervehtimään... Hänellä on jo aikuisia lapsia pari mutta hänellä on omat syynsä miksi vielä yksi lapsi olisi haaveissa...

Niin outoa on tämä lapsettomuus...