kohtukuoleman (rv22-) kokeneet...

---millaisen kohtelun saitte sairaalassa?
Haluaisiko joku kertoa kokemuksistaa?
olisiko linkkiä, missä voisi kokemuksia lukea?

kiinnostaa ammatillisessa mielessä. Olen menossa harjoittelujaksolle synnärille ja eteen tulee tilanteita, joissa olen mukana hoitamassa kohtuun kuolleen vauvan synnytyksiä.
Haluasin kuulla, kuinka te olette kaiken sen kokeneet...en vain hoitajien näkövinkkeliä.

Kiitos, jos joku voi auttaa...

 

Minun kohdallani hoitajien suhtautuminen oli todella kamalaa (yhtä poikkeusta lukuunottamatta). Esim. lapsen synnyttyä, eräs vanha hoitaja sanoi isolla äänellä, että voi kamalaa, millainen lapsi täältä tuli, tällä lapsella ei todellakaan ole kaikki kunnossa. No, kuitenkin pojassa ei ollut mitään vikaa, ei ulkoisesti, eikä tutkimuksissakaan saatu mitään selville.
Myös se, että minut laitettiin samalle osastolle odottavien ja jo synnyttäneiden äitien kanssa oli tosi kamalaa. Ja se, miten tökerösti asiat esitettiin. Esim. se, kun hoitaja toi vaan lapun allekirjoitettavaksi ruumiinavausta varten ja tokaisi samalla, että lapsi pitää sitten haudata. Hätäännyin, koska en tiennyt, että kuolleena syntynyt on haudattava. Pyysin lisäneuvoja, en saanut. Seuraavana aamuna minut kotiutettiin. En kyllä todellakaan ollut kotiinlähtökunnossa.
Hautausasia selvisi sitten sillä tavalla, että menin hautaustoimistoon ja siellä ystävällinen setä selvitti luvallani kaikki hautaukseen liittyvät asiat.

 

Meidän tyttömme kuoli kohtuun rv25 ja yksi vanhempi hoitaja oli kyllä vähän törkeä ja kovakourainen...
Tyttö kun syntyi niin siinä vaan meidän silmien alla laittoi tytön siniseen muovipussiin ja häippäs...
Toinen hoitaja toi kynttilän ja lisäksi pastorin jolle saimme jutella...
Myös minut laitettiin osastolle jossa oli vasta syntyneitä vauvoja sekä odottavia äitejä...ei sentään tarvinnut heidän kanssaan syömässä käydä vaan ruoka tuotiin huoneeseen...silti olisin toivonut kovasti, että me olisimme olleet toisella osastolla...oli kyllä todella rankkaa olla sillä osastolla.

 

Edellisiin verrattuna sain kyllä parempaa kohtelua.. Meillä tyttö kuoli kohtuun rv 27. Neuvolasta lähetettiin sairaalaan, jossa ikävä asia varmistui. Jouduttiin odottamaan kyllä sairaalassa vajaa tunti lääkärille pääsyä, mutta eräskin kätilö siinä eli tilanteessa mukana ja sanoi ettei malttaisi edes kotiin lähteä, ennen kuin tietää mikä meillä oli tilanne. Hän myös yritti kuunnella sydänääniä siinä odotellessa. Lääkäri oli asiallinen, mutta ei mitenkään erityisen tunteella mukana. Selitti kuitenkin kaikki asiat, mitä piti.

Seuraavana päivänä kun menin sairaalaan, sama kätilö joka ei malttanut lähteä kotiin, tuli halaamaan itkuisin silmin ja sanoi osanottonsa.

Synnytyksessä kaikki suhtautuivat asiallisesti. Ainoastaan sosiaalityöntekijä, joka tuli kertomaan kela-asioista ym. ei oikein hallinnut hommaansa. Hän oli kuitenkin ollut talossa vasta viikon ja varmaan ensimmäinen tällainen tapaus.

Kun tyttö syntyi saimme hänet heti syliin. Mittausten jälkeen painoimme jalkapohjan ja käden kuvat paperillesi, kätilöt ehdottivat tätäkin, että haluaisimmeko. Itselle ei kyllä olisi siinä tilanteessa tullut mieleen. Sitten tyttö laitettiin valkoiseen avoarkuun ja saimme sytyttää kynttilän ja asetimme myös tekokukan pöydälle. synntys oli yöllä ja saimme viettää salissa loppuyön tytön kanssa. Hyvästelimme tytön aamulla salissa. Aamulla menimme naistentautien osastolle eli eri paikkaan missä muut synnyttäjät olivat. Parin tunnin päästä lähdimme sitten jo kotiin.

Ei minulle ainakaan henkilökunnan puolesta pahaa makua jäänyt.

Vinkkinä sinulle, että nämä tilanteet ovat perheenjäsenen menettämisiä, eli pahinta mitä ihmiselle voi sattua. Siispä kohtelu tulisi olla sen mukaista. Liikaa myötätuntoa tuskin voi antaa. Ja lapsi vaatii samanlaisen kunnioituksen kuin kuka tahansa elävänä syntynyt. oma lapsi on aina oma lapsi, syntyi se sitten kuolleena tai elävänä.

Onnea harjoitteluun!

 

kiitos teille kaikille! ja halaus suuressa ikävässänne...

ensimmäinen kirjoittaja, oliko sinulla viikkoja koossa kuinka paljon?

karmeaa luettavaa oli kaksi ensimmäistä tarinaa. toivottavsti tapauksista on jo vuosia ja näissäkin paikoissa "kasvettu" tuossa suhteessa?!

kiitos myös kolmosen kommenteista...toivon että ensimäisen kaerran kun joudun ko.tilanteeseen voisin välittää tuntoni vanhemmille ja tukea heitä suuressa surussaan...vaikka rankkoja tilanteita nuo ovat alkuun ja varmasti aina.

 

Minäkin haluan vastata, vaikka itse menetinkin oman pikkuiseni 16rv. :'( Mun enkelipoikani synnytyksessä oli mukana kätilöharjoittelija, hänelle synnytys oli ensimmäinen tälläinen, missä tiedettiin vauvan kuolleen. Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä kätilöopiskelija oli mukavinta koko kamalassa tilanteessa. Myötätuntoinen jne.
Vanhempi hoitaja oli linjalla elämä jatkuu. No tottakai se jatkuu, mutta siinä tilanteessa tuntui, että kaikki pysähtyi. Lohdutteli kuinka onnekas olen, kun minulla on kotona kuitenkin lapsia. Ajan myötä se lohduttikin mutta ei vielä silloin, siinä tilanteessa surin omaa pientäni. Lääketieteen nimissä minun pieneni oli vasta sikiö, mutta minulle oma vauva, josta luovuin. Eräälle ystävälleni sanottiin suoraan patologian laitoksella, että tämän ikäiset ovat heille vaan koepaloja.

Itseäni on jäänyt moni asia harmittamaan. Me emme saaneet lastenhoitoa järjestymään, joten jouduin synnyttämään yksin. Enää en siihen suostuisi! Positiivista oli, että sain yhden hengen huoneen, mutta olin kyllä tosi yksin. Hoitojat kävivät vaan välillä katsomassa miten synnytys etenee.
Pikkuinen poika syntyi ja tunnustelin häntä varoen ja soitin hoitajat paikalle. Kätilöopiskelija painoi istukan ulos ja he kysyivät haluaisinko nähdä vauvan. >>>Halusinhan minä. Vauva tuotiin siistimisen jälkeen nähtäväksi, levollinen pikkuiseni. Minusta ei ollut kysymään saisinko pitää häntä vielä vähän aikaa luonani, he veivät pikkuiseni pois ja olin entistä enemmän yksin. Olisin halunnut olla vähän aikaa kahden vauvani kanssa.Pyysin miestäni seuraavana päivänä, kun hän tuli hakemaan minua, että pyytäisi, että pääsisimme katsomaan pikkuistamme, mutta hänen mielestämme emme voineet vaivata henkilökuntaa, koska jonkun olisi pitänyt pitää lapsiamme sen ajan. Pyysin häneltä, että pyytäisi minua varten kuvan vauvastamme, mutta hän piti sitä turhana, joten sekin jäi. En saanut omaa ääntäni ollenkaan kuuluville, koska en uskaltanut ja pelkäsin kysyä mitään. Suurimman osan ajasta itkinkin.
Nyt keskenmenosta on yli kaksi vuotta aikaa ja onpa perheeseemme syntynyt yksi poikakin sen jälkeen. Sairauskertomuskeskuksesta olen saanut kopioita ultraäänikuvista ja esim. pituus ja paino tiedot. Mutta esim. valokuvaa en voi saada, sillä sellaista ei ole koskaan otettu, otetaan vaan vanhempien tai lääkärin pyynnöstä. :'( Olisi ollut mukavaa, jos sairaalassa olisi ollut esim. jokin lomake, johon olisi voinut täytellä toiveitaan ja jos sairaalat esim. pelkäävät kulujen nousua, niin itse esim. olisin ollut valmis maksamaan kuvat. Tiedän, että kaikki eivät halua kuvia, vaan haluavat muistaa vaan sen ajan jolloin vauva eli, mutta itselleni se olisi merkinnyt paljon, onneksi kuva sydämessäni säilyy ainiaan.
Seuraavan kohdalla kirjoittaisin toiveet paperille, sillä tiedän että puhumaan en pystyisi, mutta Luoja minua varjelkoon, etten enää joudu samaa kokemaan. Olen muutenkin kuullut, että niiden äitien toiveita on kuultu tai on kysytty heiltä, että haluavatko esim. kuvan tai jalan jäljen, joilla on viikkoja 22 tai yli. Itselläni suru on ollut yhtä suuri, vaikka niille viikoille en päässytkään.
Hautajaisten suhteen onneksi osasin pitää puoleni ja pikkuisemme pääsi kotipaikkakunnallamme haudan lepoon. Toivotan onnea sinulle harjoitteluun!

:'( :'( :'(

 

kiitos sinulla
ja :hug: suuressa ikävässäsi...

toivotan sinulle hyvää jatkoa ja jaksamista kaiken keskellä.
elämä on joskus epäreilua!

 

Voi kun olisikin meidän tapauksesta vuosia mutta kun ei ole edes vuottakaan vaan tyttömme syntyi viime elokuussa... :'(

Myös meille sanottiin, että elämä jatkuu...tietäähän sen tyhmäkin, mutta ei siinä tilanteessa sitä noin edes ajattele...

Tärkeää olisi se, että kuunneltais surevaa äitiä ja isää eikä tuputettaisi sitä tukea liikaa koska se alkaa ahdistamaan...
Tärkeintä on, että vieressä on ihmisiä vaikka ihan hiljaa pitämässä kädestä...

 

Huomenna tulee tasan kuukausi siitä kun meidän kovasti odotettu ja rakastettu tyttäremme syntyi kuolleena rv. 38+2.

Vauva syntyi Kätilöopistolla ja mitään pahaa sanotavaa ei ole kenestäkään. Aivan ihania ihmisiä kaikki.

Kaikki alkoi siis sunnuntaina 18.12. kun en herättyäni tuntenut liikkeitä ja kaikkeni tehtyä soitin päivystykseen, että olen tulossa, kaikki ei ole kunnossa. Siinä vaiheessa oli ainoa hetki kun meinasi pinna kiehahtaa. Puhelimeen vastannut nainen kun sanoi, että odota ja laske niitä liikkeitä vielä tunti ja tule sitten. Mutta kun saavuin vajaan puolen tunnin päästä sairaalaan ja sama nainen otti minut vastaan hän pyysi heti anteeksi ja oli kuulemma ajatellut minua koko sen väliajan. Menimme sitten yksityishuoneeseen jossa paljastui ettei sydän enää lyö. Sen jälkeen tämä kätilö poistui luotani vasta kun mieheni pääsi tulemaan paikalle. Tapasimme sinä iltana pari eri lääkäriä ja kätilöä ja kaikki olivat todella ihania. Olivat paikalla ja kertoivat asioista joita halusi tietää mutta antoivat kuitenkin omaa tilaa ja rauhaa eivätkä tuputtaneet mitään. Sain myös tunteen, että lääkäritkin oikeasti välittivät koska meitä hoitanut lääkäri halusi konsultoida toista lääkäriä synnytystavasta joka olisi mulle kaikkein paras ja turvallisin. Mun piti siis mennä suunniteltuun sektioon juuri tuolloin 19.12., mutta koska istukka olikin revennyt kohdunsuulta oli alatiesynnytyskin mahdollista. Tähän jälkimmäiseen sitten päätyivät pitkän pohdinnan jälkeen. Käynnistys alkoi samana iltana. Meillä oli siis oma huone siellä päivystysosastolla ja mies sai olla kokoajan mukana.
Synnytyksen jälkeen saimme samantien pitää tyttöä sylissä ja punnitusten ja varovaisen puhdistuksen sekä testien jälkeen saimme olla perheen kesken pitkän aikaa. Kukaan ei missään vaiheessa tullut hoputtamaan, että pitäisi jo antaa vauva pois ja lähteä takaisin omaan huoneeseen. Saimme siis omassa rauhassa surra ja sanoa hyvästejä vauvalle. Yöksi tarjosivat jotain rauhoittavaa jonka avulla pitäisi saada helpommin nukuttua. Seuraavana aamuna kerroin toiveestani päästä mahdollisimman nopeasti kotiin ja tutkimusten jälkeen lupa myönnettiin. Kotiuduimme samana iltana ja ennen lähtöä pääsimme vielä katsomaan ja pitämään tyttöä sylissä.

Jälkihoidosta sovittiin hyvin. Labrakokeet ja jälkitarkastus hoituvat sairaalassa ja paikalla on omalääkäri ja -hoitaja. Tuo meidän omahoitajakin on pari kertaa soittanut ja kysellyt kuulumisia, mikä on ollut aivan ihanaa.
Pientä sanomista voisi tulla siitä kun viikon päästä käsin hakemassa uuden annoksen sitä lääkettä joka ehkäisee maidonnousun. Tuo mun hoitaja kun sanoi, että hyvin usein sen joutuu ottamaan uudestaan viikon päästä ja niin kävi mullekin. Mutta kun sitä menin pyytämään niin ei ollutkaan omahoitaja vuorossa ja joku vanhempi nainen oli todella kärttyinen ja sanoikin vielä, että eihän näitä anneta kuin sen kerran ja hyvin happamana sitten haki lääkkeen, taisi vielä joku toinen hoitaja sieltä takaa häntä kehottamaan hakemaan. Mutta tuo nyt oli aika pieni kupru eikä sinänsä mitään haitannut, sainhan lievitystä kamalaan paineeseeni.

Niin, se pitää vielä sanoa tosiaan, että ei mitään säälikatseita. Ne saa tosiaan niskavillat nousemaan ja pinnan kiristymään. Onneksi näitä ei pahemmin meille jaeltu sairaalassa mutta myöhemmin kyllä ja joka kerta olen ollut valmis kuristamaan tämän hyväntahtoisen raukan joka luulee olevansa niin osaaottava, mutta joka onnistuu vain ärsyttämään.

Tuossa hieman lukasin noita aikasempia viestejä ja ei voi muuta sanoa kuin, Hyi kamala mitä käytöstä ja kohtelua! Miksi ei ole kukaan käynyt kunnolla juttelemassa synnytyksestä ja kaikesta mitä lähitulevaisuudessa on edessä esim hautajaiset. Meillä siis kävi jos jonkinlaista tanttaa ja ison nivaskan papereitakin saimme mukaan, mukava myös tukiryhmien nettiosoitteet ja kaikenlaisia puhelin numeroita.

 

\

Minun kohdallani hoitajien suhtautuminen oli todella kamalaa (yhtä poikkeusta lukuunottamatta). Esim. lapsen synnyttyä, eräs vanha hoitaja sanoi isolla äänellä, että voi kamalaa, millainen lapsi täältä tuli, tällä lapsella ei todellakaan ole kaikki kunnossa. No, kuitenkin pojassa ei ollut mitään vikaa, ei ulkoisesti, eikä tutkimuksissakaan saatu mitään selville.
Myös se, että minut laitettiin samalle osastolle odottavien ja jo synnyttäneiden äitien kanssa oli tosi kamalaa. Ja se, miten tökerösti asiat esitettiin. Esim. se, kun hoitaja toi vaan lapun allekirjoitettavaksi ruumiinavausta varten ja tokaisi samalla, että lapsi pitää sitten haudata. Hätäännyin, koska en tiennyt, että kuolleena syntynyt on haudattava. Pyysin lisäneuvoja, en saanut. Seuraavana aamuna minut kotiutettiin. En kyllä todellakaan ollut kotiinlähtökunnossa.
Hautausasia selvisi sitten sillä tavalla, että menin hautaustoimistoon ja siellä ystävällinen setä selvitti luvallani kaikki hautaukseen liittyvät asiat.

Tämä teksti oli minun kirjoittamani.
Vauva kuoli aivan vähän ennen laskettua aikaa. Olisi todennäköisesti selvinnyt, jos olisin päässyt ajoissa sairaalaan.
Asiahan meni siis sillä tavalla, että vauvan liikkeet väheni huomattavasti yhtenä päivänä. Otin yhteyttö neuvolaan, josta minut laitettiin heti neuvolalääkärille. Oli torstaipäivä. Lääkärin käytös oli todella törkeää. Hän tutki minut ja sanoi, että täällä on kaikki kunnossa. Vauva ei juuri liiku, mutta se kuuluu asiaan kun olen pienikokoinen, vauvalla ei ole tilaa liikkua. Näin sanoi. No minä sitten siinä vielä valitin, että kun minua oksettaa ja on todella kummallinen olo, enkä tunne liikkeitäkään enää. Pyysin, että laittaisi minut keskussairaalaan tarkemmilla laitteilla katsottavaksi. Lääkärin kommentti oli, että mene kotiisi siitä valittamaan ja elä normaali elämää, kaikki on kunnossa. No, pakkohan sitä lääkäriä on uskoa. MEnin kotiiin ja uskottelin itselleni, että kaikki on hyvin, minä kuvittelen vaan. Seuraavana päivänä sitten tuntui siltä, että maha humpsahti alas, eikä liikkeitäkään tuntunut, vaikka uskottelin itselleni, että kaikki on hyvin. Viikonlopun yli sinnittelin kotona ja maanantaipäivänä sitten soitin neuvolaan. Sieltä hommasivat minut synnärille. Siellä todettiin, että vauva on ollut useita päiviä kohdussa kuolleena, vettäkään ei ollut tippaakaan. Erikoislääkärin mukaan tila on ollut nähtävissä jo neuvolalääkärillä käydessäni. Sätti vielä minua, että olisi pitänyt tulla päivystykseen, mutta minkäpä sille asialle enää mahtoi.
Synnytys käynnistettiin ja vauva syntyi. Ja kätilöiden kohtelu oli todella ala-arvoista, kuten aiemmin totesin.

 

Hei!
Jos aihe kiinnostaa niin esim.minun tarinani löydät sivuilta www.enkelisivut.net sieltä omat tarinat ja minun juttuni löytyy nimellä Juuso-enkeli.

Minulla jäi erittäin hyvä mieli kuolleen lapseni synnytystapahtumasta. En saanut mitään kammoa synnytyksestä....shokki kyllä auttoi osittain minua, koska pahimmat tunteet purkautu vasta myöhemmin. Kätilö oli niin ammattitaitoinen ja oli aivan ihanasti kokoajan asiassa mukana. Eräs vanhempi kätilö joka oli menettänyt myös vauvansa samalla tavalla kuin minä, tuli heti huoneeseeni ja halasi minua...rutisti niinkuin äiti tai mummo...se tuntui hyvältä. Hän sanoi että oli liikuttunut heti kun kuuli että sairaalaan on tulossa joku synnyttämään kuollutta vauvaa ja kun oli nähnyt minut ja sen että minulla oli jo iso maha(rv27) niin silitteli mun mahaanikin vielä ja toivotti sydämestään voimia. Hänen vuoronsa loppui ja minulle tuli yhtä ihana hoitaja tilalle...hänelläkin oli omakohtaista kokemusta. Pidin juuri sitä tärkeänä että lähelläni oli ymmärtäviä ihmisiä, koska totuus on se että sen tunteen voi ymmärtää vain saman kokenut.

Synnytin pojan joka oli perätilassa...en ehtinyt saada puudutusta, mutta koko yön sain kipupiikkejä supistuksiin. Huoneessa kävi seuraavana päivänä oudompi nuori harjoittelija hoitaja ja hänen kohtelu jäi mieleen. Hän vain tuli koputtamatta huoneeseen ja kun pyysin että hän veisi vauvamme hetkeksi kylmiöön...kun alkoi jo pehmetä senverran ja mennä huonon näköiseksi, niin hän ei katsonut minua edes silmiin ja kysyi vain että onko tuohon laatikkoon kantta jossain(vauva oli pienessä kenkälaatikossa). Ei siihen ollut mitään kantta...miksi olisi pitänyt olla...sehän oli meidän lapsi ja halusimme pitää ja nähdä hänet kokoajan. Sitten kun kantta ei ollut niin kylmästi hän veti vain jonkin rätin vauvamme yli. Oma kätilöni ei peitellyt poikaani yhtään vaan kävi näyttämässä muillekkin hoitajille kuinka suloinen hän oli kun tukkaakin oli jo kasvanut.

Onnea sinulle työharjoitteluusi. Muista että sanat eivät riitä lohduttamaan, mutta kaikki...siis pienikin apu on tarpeen ja kuunteleva korva jos perhe sitä kaipaa. Ja äitejä pitää kannustaa katsomaan ja koskemaan lapseensa. Minun vauvani jalan ja käden kuva painettiin korttiin ja kätilö otti valokuvia...en olisi ite tätä hoksannut. Nyt meillä on esikoisestamme kuva aina muistona :'(

 

kiitos vastauksistanne...on ikävää kuulla, että käytös voi olla noin ala-arvoista joissakin tapauksissa. On totta, että kaikkia ei ole luotu kohtaamaan sellaisessa surussa olevaa, mutta uskon että siihen voi oppia ja että kokemuksien kautta kertyy varmuutta ja taitoja elää jokaisen surussa - omanlaisessa sellaisessa. Luulen että myös harjoittelija koki suurta avuttomuutta kohdatessaan teidät.

juttuja löytyi liuta enkeli-sivuilta...kiitos!


...vielä yksi kysymys. Muistan, kun kuulin ensi kertoja, että kuollut lapsi yleensä synnytetään alakautta käynnistyksellä kauhistelleeni epäuskoisena. Tuntui järkyttävälle että kaiken sen keskellä joutuu vielä synnyttämään. Nyt myöhemmin käytäntö tuntuu paljon normaalimmalle kuin alkuun ja ajatellaanhan siinä äidin parastakin...
Kuinka te/läheisenne reagoitte normaaliin synnytykseen, siitä kuultuanne? Miten koitte synnytyksen? Olisitteko olleet halukkaita sektioon?
Muista että joskus joku opettaja/kätilö olisi kuvaillut synnytystä hyvin sumuisena tapahtumana äidille, josta ei paljoakaan jää mieleen - surun ja tunnemyrskyn keskellä, mutta myös vahvasta lääkityksestä johtuen. Oliko näin?

Kiitos teille jotka jaksatte vastailla, asia kiinnostaa kovin ja akuutissa tilanteessa olevilta vanhemmilta ei viitsi turhia mennä kyselemään - eikä pidäkkään. Ja ehkä kaikkeen ei vielä olisi edes vastauksiakaan.
Siis kiitos ja
:hug:

 

\

kiitos vastauksistanne...on ikävää kuulla, että käytös voi olla noin ala-arvoista joissakin tapauksissa. On totta, että kaikkia ei ole luotu kohtaamaan sellaisessa surussa olevaa, mutta uskon että siihen voi oppia ja että kokemuksien kautta kertyy varmuutta ja taitoja elää jokaisen surussa - omanlaisessa sellaisessa. Luulen että myös harjoittelija koki suurta avuttomuutta kohdatessaan teidät.

juttuja löytyi liuta enkeli-sivuilta...kiitos!


...vielä yksi kysymys. Muistan, kun kuulin ensi kertoja, että kuollut lapsi yleensä synnytetään alakautta käynnistyksellä kauhistelleeni epäuskoisena. Tuntui järkyttävälle että kaiken sen keskellä joutuu vielä synnyttämään. Nyt myöhemmin käytäntö tuntuu paljon normaalimmalle kuin alkuun ja ajatellaanhan siinä äidin parastakin...
Kuinka te/läheisenne reagoitte normaaliin synnytykseen, siitä kuultuanne? Miten koitte synnytyksen? Olisitteko olleet halukkaita sektioon?
Muista että joskus joku opettaja/kätilö olisi kuvaillut synnytystä hyvin sumuisena tapahtumana äidille, josta ei paljoakaan jää mieleen - surun ja tunnemyrskyn keskellä, mutta myös vahvasta lääkityksestä johtuen. Oliko näin?

Kiitos teille jotka jaksatte vastailla, asia kiinnostaa kovin ja akuutissa tilanteessa olevilta vanhemmilta ei viitsi turhia mennä kyselemään - eikä pidäkkään. Ja ehkä kaikkeen ei vielä olisi edes vastauksiakaan.
Siis kiitos ja
:hug:

Oikeastaan se synnyttäminen ei ollut minulle mikään shokki. Lääkäri totesi vaan, että synnytys käynnistetään heti. Selitti sitten, että minkä takia ei yleensä sektiota tehdä (leikkauksessa aina riskejä ja varsinkin kuollen vauva ollessa kyseessä, on suuri tulehdusriski).
Synnytys käynnistettiin minulla Sytotec-tabletilla. Ja illalla vauva sitten jo syntyikin. Synnytys oli raju ja kivulias. Sain epiduraalinkin, mutta se ei auttanut juuri mitään. Selkä oli vaan viikkoja kipeä sen piikinpiston jälkeen. Synnytys oli kivuliaampi kuin kaksi myöhempää synnytystäni. Kuitenkin ehkä alatiesynnytys on senkin takia sektiota parempi tässä tapauksessa, että siitä toipuu nopeammin.
Eräs minua nyt jälkeenpäin kummastuttanut asia on muuten se, ettei minulle kirjoitettu päivääkään sairaslomaa kun synnytin esikoiseni.

 

\

...vielä yksi kysymys. Muistan, kun kuulin ensi kertoja, että kuollut lapsi yleensä synnytetään alakautta käynnistyksellä kauhistelleeni epäuskoisena. Tuntui järkyttävälle että kaiken sen keskellä joutuu vielä synnyttämään. Nyt myöhemmin käytäntö tuntuu paljon normaalimmalle kuin alkuun ja ajatellaanhan siinä äidin parastakin...
Kuinka te/läheisenne reagoitte normaaliin synnytykseen, siitä kuultuanne? Miten koitte synnytyksen? Olisitteko olleet halukkaita sektioon?
Muista että joskus joku opettaja/kätilö olisi kuvaillut synnytystä hyvin sumuisena tapahtumana äidille, josta ei paljoakaan jää mieleen - surun ja tunnemyrskyn keskellä, mutta myös vahvasta lääkityksestä johtuen. Oliko näin?

Mulla lääkärit tosiaan pähkäsivät pitkään kumman kannalle kääntyvät sektioon vai alatie synnytykseen. Molemmissa kun oli silloin omat riskinsä. Sektiossa nää perus leikkausriskit ja alatiesynnytksessä suuri verenvuoto kun istukka oli ollut kohdunsuulla ja siitä repeytynyt marginaaliseksi. Kyllä minultakin kysyivät mielipidettä kumman haluaisin mieluummin, toki kertoivat kaikki riskit, että alatiesynnytyskin saattaisi helposti päättyä hätäsektioon yms. Oli se alkuun vähän hankalaa päästä irti siitä sektion odotuksesta kun siitä oli alunperin sovittu, mutta kyllä mieluummin halusin synnyttää alakautta ja siihen myös lääkärit päätyivät lopulta. Synnytys kulki samoin kuin edellinen (eka päätyi hätäsektioon) ja oli kaikin puolin siedettävä ja "helppo", kivunlievityksenä oli ilokaasu aivan lopussa.

Mä suuresti epäilen, että tuo "normaali" synnytys oli todella hyvä tapa päästä alkuun surutyössä. Fiilis oli toisaalta todella iloinen ja odottava kun tiesi kohta näkevänsä oman rakkaan lapsensa mutta sitten taas toisaalta tuli pelko ja se kaiken peittävä suuri suru kun tiesi vauvan olevan kuollut ja ettei sitä saanutkaan viedä kotiin mukanaan. Ja mitä tuohon tulee, että olisi sumussa eikä muistaisi mitään, niin kyllä tämä synnytys oli se jonka tulen muistamaan aina, täysin alusta loppuun. Fyysisesti helpoin synnytys oli henkisesti kaikkein vaikein!

 

Kun lääkäri sanoi meille että valitettavasti teidän vauva on kuollut, niin en osannut ajatella oikein mitään. Jokin suojamuuri oli tunteiden edessä. Kun pääsin siitä ultrapöydältä ja menimme miehen kanssa sairaalan aulaan niin sitten tuli itku. Ensin ajattelin että pitääköhän mun nyt jäädä tänne synnyttämään vai mitä nyt tapahtuu...ajatus pelotti, mutta hoitaja tuli sitten kertomaan että synnytys yleensä käynnistetään tällaisissa tilanteissa, niin ajattelin heti että käynnistetään heti...halusin heti lapsen ulos ja nähdä hänet.
Hoitaja sanoi että voi mennä 3 päivääkin ennekuin mitään tapahtuu ja silloin ajattelin että ei voi olla totta...en halua olla täällä niin kauan ja varsinkaan erossa miehestä...en osaa nukkua sairaaloissa. Synnytys käynnistettiin heti ja pääsin osastolle, jossapaikat esiteltiin minulle ihan kuin kelle tahansa ensisynnyttäjälle. Pääsin kuitenkin ihan omaan erilliseen huoneeseen ja sain synnyttää myös siinä huoneessa....synnytyssalissa se olisi tuntunut varmaan kylmältä. Huone oli erittäin pieni, mutta rauhoittava. Onneksi supistukset alkoivat heti samana iltana ja poika syntyi seuraavana aamuna.

Olin aivan käsittämättömän väsynyt...en ole koskaan kokenut sellasta väsymystä, mutta olo oli todella helpottunut. Kaikki synnytyspelot jäi taakse, enkä pelkää sitä enään tippaakaan. En saanut puudutuksia, mutta silti kaikki meni hyvin. Ja olin ylpeä itestäni että olin selvinnyt.

En olisi halunnut keisarinleikkausta missään nimessä, koska koin että synnytys oli osa surutyötä. Siitä alkoi sitten surutyön teko ja pahin vaihe elämässä. Mutta se että sai saattaa oman lapsen ulos oli helpottavaa.

 

Niin ja minulle synnytys ei ollut sumuinen kokemus vaan muista siitä kaiken ja olen siitä iloinen, koska olihan lapsi meidän esikoisemme ja sen haluaakin muistaa. Kaverit olivat pahoillaan siitä että joutuu vielä synnyttämään, mutta kerroin että niin halusinkin.

 

Tämä on ollut mielenkiintoista lukea...ilmeisesti kn tilanne on itselleen niin konkreettinen, niin synnyttäminen alakautta tuntuu nomaalille vaihtoehdolle. Itse olen elänyt lähellä paria, joka koki kohtkuoleman. Oma reakstio oli juuri samankaltainen kauhistunut ja epäuskoinen kun kuulin menettelystä. Veljeni vaimo puolestaa koki sen läheiseksi, oikeaksi ja parhaaksi ratkaisuksi. Toki oli ensin jutellut hoitohenkilökunnan kanssa ja sen jälkeen kertoi ajatuksiaan. Sitä vain ajattelee että suru olisi jo riittävä menetyksineen.

 

Se pitää vielä sanoa, että älkää tuputtako niitä kivunlievityksiä niin kamalasti. Mulle pahinta synnytyksessä oli lääkärin ja kätilön sanat,että ota vain kunnolla lääkkeitä. Nyt kun ei tarvitse vauvaakaan ajatella niin voidaan antaa kunnon annoksia. Olet kokenut jo niin paljon ettei tätä kipua tarvitse enää kokea.
Samanlainen se synnytys on kuin elävänkin lapsen. Se on mun lapsi! Vaikka olisikin kuollut niin kaikkeni teen kuitenkin oman lapseni vuoksi. Miksi kaikki tunteet niin fyysiset kuin henkisetkin pitäisi turruttaa vahvoilla lääkkeillä?!?
Eli kohdelkaa äitiä kuin ketä tahansa muutakin synnyttäjää. Silloin on niin herkkänä, että hyvää tarkoittavatkin asiat saattavat kuulostaa pahasti vääriltä.

 

\

Se pitää vielä sanoa, että älkää tuputtako niitä kivunlievityksiä niin kamalasti. Mulle pahinta synnytyksessä oli lääkärin ja kätilön sanat,että ota vain kunnolla lääkkeitä. Nyt kun ei tarvitse vauvaakaan ajatella niin voidaan antaa kunnon annoksia. Olet kokenut jo niin paljon ettei tätä kipua tarvitse enää kokea.
Samanlainen se synnytys on kuin elävänkin lapsen. Se on mun lapsi! Vaikka olisikin kuollut niin kaikkeni teen kuitenkin oman lapseni vuoksi. Miksi kaikki tunteet niin fyysiset kuin henkisetkin pitäisi turruttaa vahvoilla lääkkeillä?!?
Eli kohdelkaa äitiä kuin ketä tahansa muutakin synnyttäjää. Silloin on niin herkkänä, että hyvää tarkoittavatkin asiat saattavat kuulostaa pahasti vääriltä.

Tässä olen vähän samaa mieltä. mullekin tarjottiin ties mitä lääkkeitä ja kätilö vielä salissa sanoi "kai sinä ny sitten epiduraalin haluat". Sanoin vaan, että jos tää ei tästä pahene niin en tarvitse. Enkä tarvinnutkaan, ilokaasu riitti. On hyvä, että lääkkeistä kerrotaan, mutta tärkeää on antaa äidin tehdä omat valintansa. Tässä asiassa on tietysti merkitystä onko ensi- vai uudelleensynnyttäjä.

Itse en olisi edes harkinnut leikkausta, juuri tuon toipumisen takia. Ja muutenkin synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, tavallaan onnistumisen elämys. Jatkoa ajatellen synntys ei pelota juuri ollenkaan.

Muutenkin kaikissa hoidoiss ym haluasin sellaisen vaihtoehgdon, joka eio millään tapaa vaikuta raskaaksi tuloon tai uusiin synntyksiin ja raskauksiin. Vaikka asia silloin tuntui vielä tosi kaukaiselta oli tavallaan koko ajan takaraivossa, että me haluamme vielä lisää lapsia, enkä siihen asiaan halua enää yhtään lisää vaikeuksia.

 

Minäkin olin oikeastaan onnellinen etten saanut mitään puudutteita. Jotenkin tunsi onnistuvansa edes jossain kun pystyi urheasti synnyttämään, vaikka sitäkin olin pelännyt.

 

En ole kokenut kohtukuolemaa...keskenmenoja on ollut useampia ja kaikissa on jouduttu kaavinnan kautta kulkemaan. Luulen, että mitä pitemmällä raskaus on sitä enemmän myötäeletään surun keskellä. Meille lohdutuksen sanat olivat..."näitä kun on niin paljon, kyllä se täst ja elämä jatkuu".

Ja niin jatkui, mutta sanat jäivät kaikumaan mieleen ja aina kun olemme läpikäyneet samaa (+tutkimuksia ja hoitoja...) olen urheasti yrittänyt selvitä...tätä kun on niin paljon.
Siltikin pitäisi mielestäni elää sen henkilön surussa mukana ja jos ei siihen kykene, niin kannattaisi olla hiljaa ja takaalalla.

Nyt vuosien jälkeen olen jäänyt miettimään tätä kaikkea ja tukahdetettua suruani. Tätä sattuu, mutta kun sattuu omalle kohdalle, niin se on eriasia. Olen joutunut oikein huutamaan ja itkemään pahaa patoutunutta oloani. Ja kaiken tämän on laukaissut eräs positiivinen seikka lapsettomuushoidoissamme...niin uskomatonta!

Antakaa jokaisen surra oman mittarinsa mukaan. Jokaisen suru on omanlaisensa!

( ja mitenhän tämä ryöpytykseni tänne kuului...tuli vaan pakko purkaa luettuani ketjua :hug: kaikille! )

 

\

En ole kokenut kohtukuolemaa...keskenmenoja on ollut useampia ja kaikissa on jouduttu kaavinnan kautta kulkemaan. Luulen, että mitä pitemmällä raskaus on sitä enemmän myötäeletään surun keskellä. Meille lohdutuksen sanat olivat..."näitä kun on niin paljon, kyllä se täst ja elämä jatkuu".

Ja niin jatkui, mutta sanat jäivät kaikumaan mieleen ja aina kun olemme läpikäyneet samaa (+tutkimuksia ja hoitoja...) olen urheasti yrittänyt selvitä...tätä kun on niin paljon.
Siltikin pitäisi mielestäni elää sen henkilön surussa mukana ja jos ei siihen kykene, niin kannattaisi olla hiljaa ja takaalalla.

Nyt vuosien jälkeen olen jäänyt miettimään tätä kaikkea ja tukahdetettua suruani. Tätä sattuu, mutta kun sattuu omalle kohdalle, niin se on eriasia. Olen joutunut oikein huutamaan ja itkemään pahaa patoutunutta oloani. Ja kaiken tämän on laukaissut eräs positiivinen seikka lapsettomuushoidoissamme...niin uskomatonta!

Antakaa jokaisen surra oman mittarinsa mukaan. Jokaisen suru on omanlaisensa!

( ja mitenhän tämä ryöpytykseni tänne kuului...tuli vaan pakko purkaa luettuani ketjua :hug: kaikille! )

:hug: Minua loukkasi eniten kommentti jonka eräs ihminen tokaisi lapsemme haudalla...."nooh...tuleehan noita" :'(

 

[/quote]
:hug: Minua loukkasi eniten kommentti jonka eräs ihminen tokaisi lapsemme haudalla...."nooh...tuleehan noita" :'(
[/quote]

AIVAN USKOMATON KOMMENTTI...AARGH!
onko tuo totta ja haudalla????

 

\ :hug: Minua loukkasi eniten kommentti jonka eräs ihminen tokaisi lapsemme haudalla...."nooh...tuleehan noita" :'(
[/quote]

AIVAN USKOMATON KOMMENTTI...AARGH!
onko tuo totta ja haudalla????



[/quote]

Valitettavasti näitä kommentteja riittää. Anoppini tokaisi minulle, että lapseni kuolema on Jumalan rangaistus minua kohtaan. Ja vieläkin syyttää minua joka käänteessä lapseni kuolemasta. Välillä sanoo ihan suoraan ja välillä hieman peitellysti.
Nyt kun kolmas lapseni syntyi ja hänellä todettiin synnynnäinen epämuodostuma toisessa kädessä, anoppi pääsi taas vauhtiin. Kehtasi sanoa, että olenko vetänyt jotain huumeita tai pillereitä raskausaikana (alkoholia ja tupakkaa en käytä ollenkaan ja yhden ainoan Panadolin söin raskausaikana).
Joten voin sanoa, että läheisten ihmisten kommentit satuttavat enemmän kuin hoitajien kommentit sairaalassa.
Miten muuten te muut, joilla on loppuraskaudessa kuollut vauva kohtuun, sanotte lastenne lukumäärän? Eli jos joku kysyy, että montako lasta sinulla on, lasketteko kuolleen lapsen tähän lukuun?
Nimittäin, eräs ihminen kysyi minulta, että vieläkö aion "tehdä" lapsia, niin vastasin, että eiköhän nämä kolme synnytystä jo minulle riitä. Anoppi siihen tokaisi, että mitkä kolme, sinullahan on vain kaksi lasta.

 

Miten muuten te muut, joilla on loppuraskaudessa kuollut vauva kohtuun, sanotte lastenne lukumäärän? Eli jos joku kysyy, että montako lasta sinulla on, lasketteko kuolleen lapsen tähän lukuun?
Nimittäin, eräs ihminen kysyi minulta, että vieläkö aion "tehdä" lapsia, niin vastasin, että eiköhän nämä kolme synnytystä jo minulle riitä. Anoppi siihen tokaisi, että mitkä kolme, sinullahan on vain kaksi lasta.
[/quote]

Kyllä meillä on kolme lasta! Johonkin olen kirjoittanut "hienosti" lapsimääräksi 2/3 Samanlailla meillä on tästä kuolleestakin kuva tuossa hyllyllä missä on elävistäkin. Itselle se on ihan luonnollista kun sanoo omaavansa kolme lasta kun sen kerran on synnyttänytkin. Miehelle se voi olla hieman oudompaa, vaikkakin kyllä tuo meidänkin isukki on ihan kaikille kertonut, että meillä on kolme lasta. Mulla on kaulakorussakin kaikkien kolmen nimikirjaimet