olen kokenut kohtukuoleman viikolla 12, syy tuntematon. ultrassa vaan todettiin sikiön kuolleen. olisi ollut minun ja uuden mieheni ensimmäinen lapsi, ex-liitosta minulla on 3 lasta. keskenmeno otti koville, koska en osannut etukäteen odottaa ongelmia, kun ennenkin on kaikki mennyt hyvin.
no, saimme uuden vauvan reilu vuosi tämän jälkeen ja kaikki sujui tällä kertaa mainiosti, terve tyttö syntyi. pelkäsin kyllä kuollakseni ultraan menoa raskauden alkuvaiheessa.
halusimme lisää lapsia ja aloin odottaa kaksosia 9 kk tytön syntymän jälkeen. ekassa ultrassa kaikki oli ok ja huokaisin helpotuksesta, kun ongelmia ei ollut. toisessa ultrassa näkyi, että molemmat vauvat olivat poikia ja kaikki näytti hyvältä. viikkoja oli jo melkein 20 ja pahimmat pelot hellittivät.
tasan samana päivänä kun 20 viikkoa täyttyi, toisen pojan lapsivesi meni. jouduin sairaalaan. sanottiin, että vauvoilla olisi ehkä mahdollisuus pelastua, jos vielä 4 viikkoa pysyisivät sisällä. vaarana olisi lähinnä kohtutulehdus, joka voisi käynnistää synnytyksen. tulehdusta ei voida millään lailla estää tai lääkitä. no, 2 viikkoa tästä tulehdus tuli ja vauvat syntyivät lähes puolen kilon painoisina, mutta liian aikaisin. viikko vielä ja olisi lastenlääkäri tullut hoitosuunnitelmaan mukaan ja olisi voitu yrittää tehohoitoa.. painokin olisi pojilla ollut riittävä.
samoin kuin jotkut jo täällä kertoivat, en minäkään halunnut ensin nähdä muita ihmisiä kuin omat rakkaani, edes kauppaan ei haluttanut mennä. pikku tyttäreni ja isommat lapseni minut sieltä surujen keskeltä saivat taas normaalielämään kiinni.. onneksi minulla oli heidät ja mieheni!
tästä on nyt kulunut 2,7 vuotta ja olen sen jälkeen saanut tyttären, joka on nyt 1-v9kk ja pojan 5 kk. eivät he tietenkään menetettyjä vauvoja korvaa, mutta ovat kyllä ihanuudellaan saaneet minut nauramaan niinkuin ennenkin. menetettyjä vauvojani mietin vieläkin joskus, varsinkin kun kuulen jonkun toisen menetyksestä, mutta elämä on palannut normaaleihin uomiinsa kuin huomaamatta.
näiden viimeisten raskauksien aikana en ole enää miettinyt, ollaanko jo niin pitkällä että voi luottaa kaiken menevän hyvin, kun tuli sitten kantapään kautta opittua, että 'turvallisia viikkoja' ei ole olemassakaan! toisaalta en ole pelännytkään niin paljon, kuin voisi luulla, olen oppinut että elämä antaa ja ottaa, eipä meillä siihen paljon itsellä vaikutusmahdollisuuksia ole. sureminen vie aikansa, mutta suruun ei kannata kietoitua niin syvälle, ettei enää näe onnen hetkiä kyynelverhon takaa.
kaikille teille jotka olette menettäneet vauvanne, haluan sanoa, että olen todella pahoillani ja toivon teille ja perheillenne voimia surutyöhönne. kyllä elämän haavat vielä arpeutuvat, vaikka eivät ikinä kokonaan parane. :heart: :heart: :heart: