Koitteko nuorena että teitä rakastetaan ja tuetaan?

Joskus siinä 11-18-vuotiaina, vielä kotona asuessa.

Vai oliko kokemus että kukaan ei välitä, kuuntele, tue?

Haluaisin tietää että kuinka yleistä on se kokemus että ei oo kertakaikkiaan yhtään aikuista, jolta kokis saavansa rakkautta, tukea ja ymmärrystä. Jonka kanssa keskustella asioista.
Kuinka yleistä on ettei ole lisäksi edes ystävää jolle vois avautua...?

 

En kokenut saavani rakkautta ja tukea. Mutta se oli siis ihan faktaa, ei vaan mitään "musta tuntuu"-ajatusta.

Asuin ikävuodet 14-17 lastenkodissa ja tuolloin varmasti sainkin tukea, sillä kasvattivathan minua tuolloin alan rautaiset ammattilaiset...mutta se tuki oli erilaista, kuin se, mitä lapsi/nuori tarvitsee. Se rakkaus olisi ollut tärkeämpää, mutta sitä ei tietenkään sitten taas tuolla koe, vaikka välittämistä kokea voisikin. Työtäänhän he vain tekivät.

 

En saanut, en lapsena enkä nuorena. Eka ihminen jonka koin välittävän musta oli yks narkkari.

 

Koin että rakastetaan ja tuetaan, vaikka toki tietty murrosiän angsti aiheutti joskus myös muun kaltaisia tuntemuksia tuolloin.

 

Juu en. Ikinä ei sanottu niitä sanoja eikä kannustettu "oikein". Lukio liian kaukana, kymppiluokka paska, lähihoitajan duuni ihan paska, työelämä ihan paskaa. Mikään ei ollut hyvä. Yliopistoon olisi pitänyt mennä opiskelemaan äidinkielen opettajaksi, mutta lukioon ei kumminkaan olisi voinut mennä.. Töitä piti tehdä, ja sitten naristiin kun ei pystynyt opiskelemaan täysipäiväisesti. Ihan uskomatonta. Monta toteutumatonta haavetta meni sivusuun kun kaikki mitä tein oli väärin. Sama se siskojen kanssa.. Ei mikään oikein.

 

Mulla on taas ihan toisenlainen kokemus kun chefillä.. Mä olin pelastettu sillä siunaaman sekunnilla kun pääsin lastenkotiin.. Siellä mä sain vihdoin ja viimein aikuisilta hellyyttä, rakkautta ja huolenpitoa. Mä olisin joko kuollut tai seinähullu jos en olisi päässyt lastenkotiin teininä =)

 

Vaikka minäkin olen asunut lastenkodissa, en silti ikinä ole joutunut kokemaan etten olis omalta äidiltäni saanut tukea ja rakkautta. Isä kuoli kun olin 10, se nyt tietty jossain vaiheessa tuntui siltä kun hän tahallaan halusi mut hylätä, koska ei muka rakastanut.

Meillä on myös perhepiirissä ollut paljon luotettavia ja ihania aikuisia, joiden puoleen on voinut kääntyä jos ei jostain syystä halunnut ensin jutella omalle äidille.

Ainoat sellaiset "musta ei välitetä eikä ketään kiinnosta" -angstikohtaukset on tullut juuri tuolla lastenkodissa. Hehän ovat siellä vain töissä, ammatti"kasvattajina", mutta sellaisessa pisteessä kun itse tajuaa oman avuntarpeensa ennemmin kuin nämä ammattilaiset, on vaan jotain mennyt todella pahasti pieleen.

 

Koin että rakastetaan ja tuetaan, vaikka toki tietty murrosiän angsti aiheutti joskus myös muun kaltaisia tuntemuksia tuolloin.

Näin.

 

Oispa iteki päässy johonki nuorisokotiin... Vois olla nyt paremmin asiat...
Luin eilen illalla mun päiväkirjaa tuolta 13-15v ajoilta, ihan kamala miten huono oli kotona olla. Oli toki ihan hyviäki päiviä mut kuitenki... Rajat (joskus kohtuuttomat) oli ainoa rakkaus jota ilmaistiin.

 

Toisaalta koin ja toisaalta en. Jälkikäteen ajatellen isäni ei tukenut eikä rakastanut, mutta häntä en osannut syyttää mistään, koska hän ei siis asunut meidän luona. Äitiin purin kaikki kiukuttelut ja koin hänestä vaikka mitä negatiivisia fiboja, vaikka hän taas tuki ja rakasti jälkeenpäin ajateltuna.

 

Joskus siinä 11-18-vuotiaina, vielä kotona asuessa.

Vai oliko kokemus että kukaan ei välitä, kuuntele, tue?

Haluaisin tietää että kuinka yleistä on se kokemus että ei oo kertakaikkiaan yhtään aikuista, jolta kokis saavansa rakkautta, tukea ja ymmärrystä. Jonka kanssa keskustella asioista.
Kuinka yleistä on ettei ole lisäksi edes ystävää jolle vois avautua...?

Minua ei kuunneltu eikä tuettu lainkaan. En usko että edes rakastettiin. Olin se jokapäiväinem syntipukki ja muka pahantekijä, ilkeä ym. Ei lapsi voi olla syntyjään paha. Vihasin olla lapsi ja teini. Kotona pahoinpideltiin, huudettiin, haukuttiin ja yritettii käyttää hyväksi... inhottaa vieläkin kaikki tuo ja omille lapsille olen rakastava kunnon äiti ka vanhempi. Tuen ja ohjaan lapsia niinkuin äidin kuuluu. En hauku hulluksi ja huoraksi niinkuin minulle tehtiin.

 

Ei ollut tunne että rakastettiin. Kummatkin vanhemmat vaan ryyppäs. Ainoa minkä voisi kokea välittämiseksi näin jälkikäteen oli että mihinkään ei olisi saanut mennä. Ja sekös vasta sai kapinoimaan kun kotona olisi pitänyt olla ja katsella sitä ryypiskelyä. Olisivat edes selittäneet mikä syy oli, mutta mistään ei puhuttu. Ei mistään. Ysiluokalla sain itse päättää mihin kouluun haen ja tietty sinne mihin pari kaveriakin ja siitä ei sitten hyötyä ole ollut. Olisin kovasti kaivannut aikuisen tukea isoissa päätöksissä ja muutenkin. Jotenkin on jälkensä jättänyt kyllä.