kokemuksia: masentunut lapsi?

Hei. Olen 7-vuotiaan pojan äiti ja uskon lapseni olevan masentunut. Ajatus heräsi todenteolla kun luin oireita ja huomasin pitkään kestäneen huoleni pojasta olevan hyvin kuvaava masentuneeseen lapseen.

Elämässämme on tapahtunut paljon suuria asioita. Lapsi on muuttanut 2 vuoden sisällä 2 kertaa eri paikkakunnalle, jättäen kaverit ja aloittaen alusta. Isä on lähtenyt reissutöihin toukokuussa ja käy kotona 2-8 viikon välein, säännöllisyyttä ei ole ja saattaa olla 8 viikkoa pois ja tulla kotiin 1-2 vuorokaudeksi ja lähteä taas. Olimme ennen tiivis tavallinen perhe ja isällä ja pojalla oli omat jutut joita en ole pystynyt korvaamaan. Kesän muuttomme jälkeen kavereita on tullut, mutta poika sanoo usein kuinka kaipaa entisiä ja miksi he eivät vain voisi olla täällä. Koti on vaihtunut puolet pienempään. Pikkusisko syntyi 2,5 v sitten ja lapsilla oli omat huoneet, nyt jakavat yhteisen huoneen ja sisko nukkuu levottomasti, poikamme sanoo usein ettei pysty yöllä nukkumaan ja haluaa oman huoneen. Olen ottanut siskoa viereeni kun on levoton ja esim huutaa yöllä unissaan. Poikamme joutuu koville siitäkin syystä, että jää usein huomiossa paitsioon kun pienempää pitää auttaa jne enemmän. Olen tehnyt kaikkeni että jakaisin huomion tasaisesti, mutta isää minusta ei ole korvaamaan.

Tässä kuvaan nyt poikani elämää ja olemista, kertokaa onko huoleni aiheellinen: Poika on muuttunut viimevuodesta paljon (luulin ekaluokkalaisen uhmakkuudeksi alkuun), vetäytyy pelaamaan pleikkaria tai puhelinta, kun rajoitetaan ei tee mitään järkevää, poika on kokoajan vihainen ja kiukkuinen, huutaa ettei jaksa kuunnella pikkusiskoa enää ja käskee tätä olemaan hiljaa, jos ei tottele, poika saattaa alkaa itkemään, poika yrittää jatkuvasti tehdä siskolle pientä kiusaa...kampata, puristaa naamaa, ottaa tärkeitä tavaroita ja heittelee ilmassa ettei sisko yletä, kun komennan hän lopettaa mutta ylenkatsoo minua ja huutaa no sooooriiii tai jooojooo, ei leiki yksin tai siskon kanssa koskaan, kavereiden kanssa kyllä, ei lähde minnekään jos pyydän, ei kirjastoon, kauppaan, ulos, sanoo kaiken olevan niin tylsää, haluaa nähdä kavereita aina kun mahdollista, ei viihdy kotona ilman tekemistä, sanoo että tämä koti on tylsä ja haluaa täältä pois, sanoo että minun ja siskon kanssa on tylsää (vaikka teemme kokoajan jotain, ja pyydän poikaa aina mukaan, pulkkamäkeen, muistipeleihin, muovailemaan, askartelemaan, leipomaan, mutta ei halua tehdä niistä mitään), inttää minulle vastaan, sanoo ite oot, ihan sama, ei kiinnosta, joojoo, mitä sit...kiroilee (yrittää, mutta uskoo hetken kun kiellän), ilmeilee, on levoton, ei osaa rauhoittua, ei osaa leikkiä, itkee että olen aina pikkusiskon kanssa enkä hänen vaikka joka ikinen päivä saa myös omaa aikaa kun pyydän valitsemaan mitä tehtäis, ei halua tehdä silti silloin mitään, pyydän aina meidän kanssa touhuamaan, ei halua tulla, käy harrastuksissa mielellään, on aina ollut erittäin sosiaalinen, iloinen ja älykäs, ollut ylpeä omista kyvyistään, nyt on yhä sosiaalinen, luokan ilopilleri, mutta myös se "ääliö" joka kiskoo pipoja päästä jne mutta aina asettuu heikoimpien puolella ja tunnistaa oikean ja väärin...yliyrittää heittämällä "ääliöhauskuuttaja" vaiheen päälle, mutta ei ole koskaan kiusaaja tai heidän puolella, tunnistaa rajan, kotona ei ole iloinen, eikä puuhakas, uppoutuu usein pelien maailmaan vaikkei olisi edes pelannut..mutta kuvittelee maailman ja kertoo hahmoista sitä ja tätä, ylpeys omista taidoista on kadonnut, kesän lopulla sanoi ekan kerran että on ihan surkea, ryttää koulupapereita vaikka on luokan paras lukija, kirjoittaja ja matemaattisesti erittäin lahjakas (open kertomaa, jonka itsekin tiesin), nyt syksyn mittaan väheksyminen lisääntynyt, puhuu itsestään huonona päivittäin jossain yhteydessä, sanoo ettei osaa, en mä kuitenkaan osaa, mä taas pilaan kaiken, olen huono, huoleni nousi todenteolla kun pyysin tässä viikolla pientä askaretta tehtäväksi, ei halunnut ja alkoi itkun kanssa tehdä, epäonnistui ja sai kamalan raivarin, heitti kaikki tavarat, itki ja huusi hysteerisenä, yritin ottaa syliin ja työnsi mut pois, huusi vain itkun seasta että "olen huono, en osaa mitään" , eilen kun sanoin hänelle, kuten jokainen päivä, että rakastan häntä, poika vastasi että etkä rakasta kyllä minä sen tiedän. Kun kysyin miksi hänestä tuntuu siltä hän sanoi vaan että no ei oikeesti, mutta tänään sanoi taas saman "etkä rakasta, et edes tykkää, ei kukaan tykkää" :'( uniongelmia on myös, tulee viereen, herää 7.00 ja saa unen 22-23 aikaan. Pyörii sadun jälkeen 30-45min.

Tuossa pähkinänkuoressa. En varmasti ole aiheetta huolissani. :'( Olen yrittänyt jättää kaiken negatiivisen huomion, olen yrittänyt olla ylipositiivinen, olen antanut aikaa, halaan, pidän lähellä, rakastan, olen yrittänyt tiukentaa kuria, löysätä sitä, olen pakottanut, ollut pakottamatta, silti tuntuu että päivät ovat yhtä pahaa oloa pojalla ja en ymmärrä miten juuri nyt joulunpyhinä oivalsin voisiko poika olla oikeasti masentunut!? Kaikki ei ole hyvin, sen tiedän... Miten tästä eteenpäin? tuntuu että en osaa tätä juttua nyt ja miksi tässä kävi näin, olen ollut mielestäni aina enemmän äiti kuin moni muu tässä maailmassa ja sen ovat mieheni ja ystävänikin sanoneet. En ymmärrä miten auttaa tuota lasta äitinä ja saada hänet taas omaksi iloiseksi osaksi perhettämme.

 

vaikeeta ja mahdotonta on antaa diagnoosia, mutta kyllähän tosta huomaa sen ettei poika ole ainakaan onnellinen.
Oisko sulla mitään mahollisuutta antaa pojalle ihan vaan hetki kahdenkeskistä aikaa? Meette syömään vaikka hampurilaiset tai jotain ihan sillai, että pikkusisko on isänsä kanssa sen ajan? Voihan olla että hän avautuu sitten sulle siitä mikä harmittaa.
Kannattais tosin miettiä sitäkin mahdollisuutta, että käytte keskustelemassa jossain ammattiauttajalla. Hoitamatta jätetty lapsuusajan masennus kun tuppaa heijastumaan aika pahasti myös aikuisiälle saakka.

 

vaikeeta ja mahdotonta on antaa diagnoosia, mutta kyllähän tosta huomaa sen ettei poika ole ainakaan onnellinen.
Oisko sulla mitään mahollisuutta antaa pojalle ihan vaan hetki kahdenkeskistä aikaa? Meette syömään vaikka hampurilaiset tai jotain ihan sillai, että pikkusisko on isänsä kanssa sen ajan? Voihan olla että hän avautuu sitten sulle siitä mikä harmittaa.
Kannattais tosin miettiä sitäkin mahdollisuutta, että käytte keskustelemassa jossain ammattiauttajalla. Hoitamatta jätetty lapsuusajan masennus kun tuppaa heijastumaan aika pahasti myös aikuisiälle saakka.

Kiitos vastauksesta. Olen yrittänyt myös tätä, olla kahdestaan, olla kyselemättä tai kysyä, mutta poika ei puhu. Ei ikinä. Jos kysyn hän alkaa kiemurrella tai puhua muita juttuja. Ehkä yritän vielä, ainakin että saisi olla minun kanssa ihan vain kaksin, vaikka hiljaa. Eniten surettaa juuri tuo; hän ei ole onnellinen. Sitä on äitinä todella vaikea kestää..

Ap

 

Valitettavasti meidän yhteiskunnassa ei vieläkään ole luonnollista rakennetta niin nämä asiat tulee tapahtumaan vielä jonkun aikaa. Lapsilla on puhdas observointi kyky ennen kuin vanhemmat ja koulu takoo sen tiettyyn mentaliteettiin ja asioista ei puhuta kun tiedetään ettei niihin osata vaikuttaa, esim. jos koulussa kiusataan jo se että joudut sinne melkein joka päivä menemään ja olemaan läsnä sen tilanteen kanssa kasvattaa sisäistä tuskaa. Jotkut pystyy kestämään tämän, jotkut ovat herkempiä. Minä sain skitsofreenisia oireita jo kolmannella luokalla kun en kuulunut alfauros porukkaan ja tämä heijastui pitkälle aikuiselämään. Mutta rakkaus voi parantaa vaikka mitä, pitää vain mennä oikeasti asian ytimeen lapsen kanssa ja ymmärtää mistä kiikastaa. Keskittyä ihmistä kiinnostaviin asioihin jotka antaa motivaatiota elämään, että voi kestää myös ne valitettavat asiat. Nykyään myös erityisen tärkeää 1-2 tuntia ennen nukkumaanmenoa sammuttaa kaikki laitteet ja turhat valot, vaikuttaa uneen todella paljon eli jos on älypuhelimia suosittelen tarkistamaan.

 

Miksi pyysit tekemään "pienen tehtävän"? Mikä se mahtoi olla?
Ei tuon ikäinen enää mistään muistipelistä kiinnostu, vaan oikeista asioista. Kokeilepa tuota:
https://www.ursa.fi/harrastus/harrastusryhmat/ilmakeha/ilmiot/helmiaispilvet-ja-yopilvet.html

 

vaikeeta ja mahdotonta on antaa diagnoosia, mutta kyllähän tosta huomaa sen ettei poika ole ainakaan onnellinen.
Oisko sulla mitään mahollisuutta antaa pojalle ihan vaan hetki kahdenkeskistä aikaa? Meette syömään vaikka hampurilaiset tai jotain ihan sillai, että pikkusisko on isänsä kanssa sen ajan? Voihan olla että hän avautuu sitten sulle siitä mikä harmittaa.
Kannattais tosin miettiä sitäkin mahdollisuutta, että käytte keskustelemassa jossain ammattiauttajalla. Hoitamatta jätetty lapsuusajan masennus kun tuppaa heijastumaan aika pahasti myös aikuisiälle saakka.

Höpö höpö! Sun ei tarvi mitään diagnoosia antaa muutenkaan!
Poika vois olla onnellinen ilman teeskentelyä ja pelinappulana olemista - sitähän tuo nyt selvästi on ainakin! Valtataistelu voi viedä voimat totaalisesti...!
Hampurilaiseen se asia sitten kulminoituu ja lapsi riepu sairastuu elimellisesti hyvin pian. Enpä olre hullumpaa ohjetta ikinä nähnyt! Tosin en ole koskaan käynyt hampurilaisellakaan, kun niistä tulee migreeni. Osanottoni vaan:-(

 

Eikö isä voi lopettaa reissutöitä? Edes joksikin aikaa? Jos hän saisi yhteyden lapseen? Mitä hän on mieltä tilanteesta?
En usko isän ja äidin erillisiin rooleihin, höpöhöpöä. Mutta siihen uskon että kaipaa molempia vanhempia. Paljon muutoksia ollut lapsen elämässä, liikaa. En tarkoita että ilkeyttään vanhemmat niitä aiheuttais. Ja paljon on ap yrittänyt. Ammattiapua seuraavaksi?
Voi olla masennusta tai ylivilkkautta tai mitä vaan. ONNEKSI nykyään myönnetään että lapsikin voi olla masentunut. Kun itse olin masentunut lapsena ei tiedetty mitään koko ilmiöstä...

 

Kuriton se pitkälti vaan on. Ei lapsen pidä antaa harrastaa mitään "joojoo"-huutelua tms. Myös peliriippuvaisuus lienee yksi osaselitys.

Jos se masentunut olisi, niin ei se silloin menisi niin, että pelit kiinnostavat ja muu ei, vaan myös ne pelit koettaisiin mielenkiinnottomina.

 

Ekaluokan syksy on monelle lapselle väsyttävä ja kuormittava. Varsinkin tässä joulun aikaan moni ekaluokkalainen on ihan väsähtänyt, kiukuttelee ja tuntuu taantuneen jonnekin uhmaikäisen tasolle. Sun lapsella tähän selvästi on tullut siten myös muuta kuormitusta päälle, joten ei ihme että on hankalaa.

Kauanko mies aikoo olla reissutöissä? Teillä on perheessä tilanne, että isää tarvitaan. Lapsi tarvitsee isäänsä, sinä tarvitset miestä jakamaan arjen. Muuten olette kaikki kohta ihan väsyneitä, sinä arjen pyörittämiseen yksin, mies reissutöihin ja lapset kaikkeen tähän. Se on vähän hankala tilanne.

Sinuna minä ottaisin sen pienemmän sisaruksen vanhempien makuuhuoneeseen nukkumaan, siirtäisin pienemmän lapsen lelut olkkariin ja antaisin ekaluokkalaiselle oman huoneen, että hänellä on tila jossa palautua, olla rauhassa ja rentoutua. Jos vanhoja kavereita on ikävä, niin teette kyläilysuunnitelman ja näätte niitä vanhoja kavereita säännöllisesti. Jo tieto siitä, että niitä pääsee näkemään heitä, saa levätä vanhoissa kaverisuhteissaan ilman jatkuvaa pinnsitelyä ja elää hetken sitä elämää kun kaikki oli hyvin, on lapselle tärkeä. Jos kaverit on kaukana, pistätte säästöpossun hyllynnurkalle ja keräätte sinne matkarahaa, se muistuttaa siitä että jotain kivaa on tulossa. Ja sitten reissuun ihan vaan kahdestaan. Ei pienet pojat kerro mikä niitä vaivaa, jos sitä kysyy koulun jälkeen ruokapöydässä on pienempi sisarus katkaisee kuitenkin tasaisesti sen äidin huomion. Mutta pitkien ajomatkojen aikana, kun kuunnellaan hyvää poppia ja maisemat vaihtuu, se puheyhteys löytyy. Ja viimeistään hotellihuoneessa, kun on ensin moikattu kavereita, käyty sen jälkeen lelukaupassa hakemassa tuliaisia ja ostettu jotain kivaa lapselle, voi lapsi kokea että nyt on äiti häntä varten, nyt voi puhua. Kun lapsella on hyvä mieli ja äiti on viisaasti pistänyt puhelimen kiinni ja on vaan ja höpöttelee ja nauraa ja silittää selkää, lapsikin löytää yhteyden tunteisiinsa, ja ylipäänsä tajuaa mitä tunteita tuntee.

Me ollaan muutettu useasti joten tiedän tilanteen ja ymmärrän huolen. Teen esikoisen kanssa säännöllisesti yhteisiä matkoja vanhoihin maisemiin. Niillä asiat selviää. Joskus on aivan itkettänyt, kun vastan silloin on ymmärtänyt lapsen kokeman stressin, kun näkee häntä vanhojen kavereiden kanssa ja näkee sellaisen ilon ja vapauden, jota lapsi ei ole pitkään aikaan ilmaissut uudessa elämäntilanteessa.
Me emme enää muuta ennen kuin lapset ovat aikuisia, koska ne on lapsille olleet niin isoja stressinaiheita.

 

Hei taas. Kiitos kommenteista! Tulen lukemaan niitä paremmin kun ehdin. Nyt ovat serkut tulossa kylään. Sen vain nopeasti kommentoin, että mieheni ei voi olla koskaan työnsä takia paikoillaan. Ei voi asettua. Yksi työrupeama kestää 1-5 vuotta per paikkakunta ja tekee sellaista työtä, jota ei varmasti edes koskaan harkitse jättämään...ellen minä äiti nyt vaikka kuole tms. On tästä keskusteltu ja usein, mutta asia nyt vain on perheessämme näin ja tulee näin olemaan. Minä olen kapinointini kapinoinut ja hyväksyn tilanteen, en jaksa sitä puida enempää nyt. Muuttojemme syyt olivat ne, että kuljimme miehen töiden mukana, vaihdoimme paikkaa, mutta päätimme asettua yhteen paikkaan kun esikoinen menee kouluun. Kyllä, tämä on raskasta, meille ihan kaikille, mutta en voi miehen työasiaa ja ammattia muuttaa.

Ap

 

Miksi pyysit tekemään "pienen tehtävän"? Mikä se mahtoi olla?
Ei tuon ikäinen enää mistään muistipelistä kiinnostu, vaan oikeista asioista. Kokeilepa tuota:
https://www.ursa.fi/harrastus/harrastusryhmat/ilmakeha/ilmiot/helmiaispilvet-ja-yopilvet.html

Pyysin laittamaan lasit pöytään kun olimme alkamassa syömään ja että kaataisi niihin maitoa. No yksi lasi kaatui kun huitaisi sitä vahingossa kädellä ja kaikki maidot kaatui pöydälle ja lattialle. Sanoin ettei haittaa, siivotaan ja laitetaan uusi maito. Siitä se sitten lähti, itki, heitti maitopurkin ja kaiken mitä käteensä sai, juoksi sohvalle, heitti sohvatyynyt alas ja meni viltin alle itkemään sellaista huutokarjunta itkua. Itki ettei osaa mitään, ja kuinka huono on kaikessa. Sanoin että oli vahinko, ei haittaa ja otin syliin, poika tuuppasi mut pois ja juoksi sänkyynsä itkemään. ....tuollaisena nähnyt hänet viimeksi 3-vuotiaana...hämmästys oli itsellänikin suuri. Ei kestä sitä että epäonnistuu. On ankara itselleen ja tämä piirre on tullut ihan nyt elämän muutosten aikana syksyn mittaan.
Ja toki muistipelit on lapsellisia tuon ikäiselle, pelaamme me paljon muutakin, mutta tuo nyt oli esimerkki siitä jos pienempi haluaa muistipeliä niin pyydän isompaa mukaan.

Ap

 

Kiitos neuvoista ja tuesta. Jäin miettimään tuota pelinappulana olemista, mitähän se mahtoi tarkalleen tarkoittaa? Annanko pojalle liikaa vastuuta ja päätösvaltaa? Onko hän yrittänyt korvata toisen aikuisen roolin perheessä nyt kun isä on pois ja on siksi hyvin stressaantunut? Kuriton, juu sitä olen miettinyt nyt paljon. Jotenkin tuntuu että sallin enemmän päätösvaltaa kaikessa hänelle nyt ja korvata sillä jo riittävästi aiheuttamaamme pahaa mieltä ja elämän tuomia käänteitä. Se on saattanut aiheuttaa nyt koko sopan, mutta toisaalta olen aina ollut hyvin armollinen äiti, joka keskustelee, perustelee ja huomioi, niin että en ole koskaan joutunut olemaan mikään kurinpitäjä vaan poika on aina ollut kuin kala vedessä ilman tälläistä kriiseilyä. Nyt kuitenkin selvästi uhmaa ja vikuroi, mutta miksi? Aikani ei tietenkään enää riitä niin kuin ennen ja monesti aikaa ei juuri sillä hetkellä ole avaruuden tutkimiseen kun hän haluaisi, mutta jokapäivä kuitenkin olen hänen kanssaan ja kiinnostunut hänestä ja hänen asioista ja sen näytän. Olen sanonut pojalleni että nyt kun olen yksin aikuisena, on meidän tehtävä asioita niin, että molemmat lapset voivat osallistua, koska minusta ei ole kahteen paikkaan jos toinen on kylvyssä ja toinen haluaa leipoa. Hän ei selvästi hyväksy tätä vaan haluaa että teen jotain kun en siihen pysty ja kun toisessa tilanteessa voisimme kolmestaan tehdä, hän ei halua. Tunnen tästä todellista syyllisyyttä, mutta haluaisin pojan myös joustavan.

Raskainta on tuo vastaan inttäminen ja suun soittaminen. Esim tänään oli lähdössä ulos ja kysyi missä huppari on, sanoin että minne on sen jättänyt, hän tuohtui (kuten joka kerta) ja sanoi että kuule en tiiä mene ihan ite ettimään...toinen kerta esim. Kun pyysin tänään että olisi hiljempaa ja jutellaan ihan asiaa jos haluaa puhua kun mölysi aivan epämääräistä kiekumista ruokapöydässä niin sanoi, että kuule ole ite hiljempaa siinä. Tälläistä venkutusta ihan joka asiasta. Nyt olen ottanut sen kannan että varoitan kerran ja sitten arestiin jos länkytys jatkuu. Puuh. On hankalaa kun haluaisi olla kiva äiti kun poika muutenkin lujilla, mutta sitten käytös on tätä luokkaa. Ollako siinä kiva ja viedä hamppareille vai tiukentaa otetta ja luulot pois? Arestikin on tyhmää kun eristää lapsen yksin olemaan ja hänellä muutenkin varmasti hylätty olo.

Lisää vinkkejä ja mielipiteitä /kokemuksia kaipailisin.

Ap

 

Tärkeintä on ulkoistaa lapsen hyvinvointi yhteiskunnan vastuulle! Hae äkkiä resepti ja paljon masennuslääkkeitä! Niillä parantuu parissa viikossa! Hopi hopi, äkkiä lääkkeitä!

 

Puhuit sinusta ja pikkusiskosta tosi usein tekstissäsi "me" muodossa.

 

Hei!
Kuvaamasi ongelma on tänään varsin yleistä samanikäisten erityisesti poikien keskuudessa.
Poikasi on joutunut nettiriippuvuuden syviin vesiin ja alkaisin ratkoa ongelmaa ensinnäkin rajoittamalla ihan kaikkea pelaamista, tapahtui se netissä, puhelimella, tabletilla, konsoleilla jne. Tilalle tavalliset perinteiset lautapelit.
Sitten ottaisin myös sen tosiseikan, mikä muuttaa nopeasti lapsen persoonallisuuden kuvailemallasi tavalla on se porno, johon lapset vääjäämättä törmäävät. Ota se mahdollisuus vakavasti, älä tyrmää sitä.
Mutta ensiapuna puhelin pois käytöstä!

 

Kiitos neuvoista ja tuesta. Jäin miettimään tuota pelinappulana olemista, mitähän se mahtoi tarkalleen tarkoittaa? Annanko pojalle liikaa vastuuta ja päätösvaltaa? Onko hän yrittänyt korvata toisen aikuisen roolin perheessä nyt kun isä on pois ja on siksi hyvin stressaantunut? Kuriton, juu sitä olen miettinyt nyt paljon. Jotenkin tuntuu että sallin enemmän päätösvaltaa kaikessa hänelle nyt ja korvata sillä jo riittävästi aiheuttamaamme pahaa mieltä ja elämän tuomia käänteitä. Se on saattanut aiheuttaa nyt koko sopan, mutta toisaalta olen aina ollut hyvin armollinen äiti, joka keskustelee, perustelee ja huomioi, niin että en ole koskaan joutunut olemaan mikään kurinpitäjä vaan poika on aina ollut kuin kala vedessä ilman tälläistä kriiseilyä. Nyt kuitenkin selvästi uhmaa ja vikuroi, mutta miksi? Aikani ei tietenkään enää riitä niin kuin ennen ja monesti aikaa ei juuri sillä hetkellä ole avaruuden tutkimiseen kun hän haluaisi, mutta jokapäivä kuitenkin olen hänen kanssaan ja kiinnostunut hänestä ja hänen asioista ja sen näytän. Olen sanonut pojalleni että nyt kun olen yksin aikuisena, on meidän tehtävä asioita niin, että molemmat lapset voivat osallistua, koska minusta ei ole kahteen paikkaan jos toinen on kylvyssä ja toinen haluaa leipoa. Hän ei selvästi hyväksy tätä vaan haluaa että teen jotain kun en siihen pysty ja kun toisessa tilanteessa voisimme kolmestaan tehdä, hän ei halua. Tunnen tästä todellista syyllisyyttä, mutta haluaisin pojan myös joustavan.

Raskainta on tuo vastaan inttäminen ja suun soittaminen. Esim tänään oli lähdössä ulos ja kysyi missä huppari on, sanoin että minne on sen jättänyt, hän tuohtui (kuten joka kerta) ja sanoi että kuule en tiiä mene ihan ite ettimään...toinen kerta esim. Kun pyysin tänään että olisi hiljempaa ja jutellaan ihan asiaa jos haluaa puhua kun mölysi aivan epämääräistä kiekumista ruokapöydässä niin sanoi, että kuule ole ite hiljempaa siinä. Tälläistä venkutusta ihan joka asiasta. Nyt olen ottanut sen kannan että varoitan kerran ja sitten arestiin jos länkytys jatkuu. Puuh. On hankalaa kun haluaisi olla kiva äiti kun poika muutenkin lujilla, mutta sitten käytös on tätä luokkaa. Ollako siinä kiva ja viedä hamppareille vai tiukentaa otetta ja luulot pois? Arestikin on tyhmää kun eristää lapsen yksin olemaan ja hänellä muutenkin varmasti hylätty olo.

Lisää vinkkejä ja mielipiteitä /kokemuksia kaipailisin.

Ap

 

Kiitos vastauksesta. Olen yrittänyt myös tätä, olla kahdestaan, olla kyselemättä tai kysyä, mutta poika ei puhu. Ei ikinä. Jos kysyn hän alkaa kiemurrella tai puhua muita juttuja. Ehkä yritän vielä, ainakin että saisi olla minun kanssa ihan vain kaksin, vaikka hiljaa. Eniten surettaa juuri tuo; hän ei ole onnellinen. Sitä on äitinä todella vaikea kestää..

Ap

Hei. Meillä samanlainen lapsi, joka patoaa sisälle kaiken eikä koskaan kerro mistään. Käytiin psykologilta hakemassa neuvoa ja saatiin ohjeeksi että pyytää lasta kirjoittamaan vaikka yksi hyvä ja yksi huono asia esim koulusta, kotoa tai päivästä/viikosta yleensä. Meidän lapsi ahdistui siitä tosin niin että alkoi itkemään, joten ollaan iltapalapöydässä aina kyselty kaikilta lapsilta mikä niiden päivässä oli hyvää ja mikä huonoa ja vastaavasti kerrottu mikä itsellä meni hyvin ja huonosti... Nyt lapset on alannu valmiiksi jo miettimään vastauksen.. on auttanu meitä hurjan paljon ja tuota psykologilla käyntiä suosittelen. Siellä käydään ensin ilman lasta ja jos katsovat tarpeelliseksi ja suostutte, voi lapsi käydä omalla käynnillä. Siellä voi käydä vaikka vaan yhden kerran hakemassa neuvoa ja apua. Tai ainakin kysymässä mitä mieltä se psykologi on tilanteesta ja millä saada elämä rullaamaan. Iso askel mutta kannattava. Tsemppiä kovasti!!

 

Olisko mahdollista vierailla ajoittain sielläpäin missä ne vanhat kaverit on? Vois helpottaa sopeutumista jos kovasti niitä kaipailee? Tai kysellä jos poju menis vaikka viikonloppu kylään jollekkin vanhalle kaverilleen?

 

Meillä poika muuttui, kun alkoi pelaamaan pelejä. Nykyään käytös on juuri tuollaista, että sanoo joka asiasta vastaan, ei enää leiki ja haluaa vain pelata. Saa hirveän raivarin, jos pelit kielletään. Haluaa olla kavereiden kanssa paljon. Poika on nyt 3. luokalla.

Ollaan ydinperhe, eikä ole mitään muutoksia tapahtunut elämässämme.

 

Hei. Olen 7-vuotiaan pojan äiti ja uskon lapseni olevan masentunut. Ajatus heräsi todenteolla kun luin oireita ja huomasin pitkään kestäneen huoleni pojasta olevan hyvin kuvaava masentuneeseen lapseen.

Elämässämme on tapahtunut paljon suuria asioita. Lapsi on muuttanut 2 vuoden sisällä 2 kertaa eri paikkakunnalle, jättäen kaverit ja aloittaen alusta. Isä on lähtenyt reissutöihin toukokuussa ja käy kotona 2-8 viikon välein, säännöllisyyttä ei ole ja saattaa olla 8 viikkoa pois ja tulla kotiin 1-2 vuorokaudeksi ja lähteä taas. Olimme ennen tiivis tavallinen perhe ja isällä ja pojalla oli omat jutut joita en ole pystynyt korvaamaan. Kesän muuttomme jälkeen kavereita on tullut, mutta poika sanoo usein kuinka kaipaa entisiä ja miksi he eivät vain voisi olla täällä. Koti on vaihtunut puolet pienempään. Pikkusisko syntyi 2,5 v sitten ja lapsilla oli omat huoneet, nyt jakavat yhteisen huoneen ja sisko nukkuu levottomasti, poikamme sanoo usein ettei pysty yöllä nukkumaan ja haluaa oman huoneen. Olen ottanut siskoa viereeni kun on levoton ja esim huutaa yöllä unissaan. Poikamme joutuu koville siitäkin syystä, että jää usein huomiossa paitsioon kun pienempää pitää auttaa jne enemmän. Olen tehnyt kaikkeni että jakaisin huomion tasaisesti, mutta isää minusta ei ole korvaamaan.

Tässä kuvaan nyt poikani elämää ja olemista, kertokaa onko huoleni aiheellinen: Poika on muuttunut viimevuodesta paljon (luulin ekaluokkalaisen uhmakkuudeksi alkuun), vetäytyy pelaamaan pleikkaria tai puhelinta, kun rajoitetaan ei tee mitään järkevää, poika on kokoajan vihainen ja kiukkuinen, huutaa ettei jaksa kuunnella pikkusiskoa enää ja käskee tätä olemaan hiljaa, jos ei tottele, poika saattaa alkaa itkemään, poika yrittää jatkuvasti tehdä siskolle pientä kiusaa...kampata, puristaa naamaa, ottaa tärkeitä tavaroita ja heittelee ilmassa ettei sisko yletä, kun komennan hän lopettaa mutta ylenkatsoo minua ja huutaa no sooooriiii tai jooojooo, ei leiki yksin tai siskon kanssa koskaan, kavereiden kanssa kyllä, ei lähde minnekään jos pyydän, ei kirjastoon, kauppaan, ulos, sanoo kaiken olevan niin tylsää, haluaa nähdä kavereita aina kun mahdollista, ei viihdy kotona ilman tekemistä, sanoo että tämä koti on tylsä ja haluaa täältä pois, sanoo että minun ja siskon kanssa on tylsää (vaikka teemme kokoajan jotain, ja pyydän poikaa aina mukaan, pulkkamäkeen, muistipeleihin, muovailemaan, askartelemaan, leipomaan, mutta ei halua tehdä niistä mitään), inttää minulle vastaan, sanoo ite oot, ihan sama, ei kiinnosta, joojoo, mitä sit...kiroilee (yrittää, mutta uskoo hetken kun kiellän), ilmeilee, on levoton, ei osaa rauhoittua, ei osaa leikkiä, itkee että olen aina pikkusiskon kanssa enkä hänen vaikka joka ikinen päivä saa myös omaa aikaa kun pyydän valitsemaan mitä tehtäis, ei halua tehdä silti silloin mitään, pyydän aina meidän kanssa touhuamaan, ei halua tulla, käy harrastuksissa mielellään, on aina ollut erittäin sosiaalinen, iloinen ja älykäs, ollut ylpeä omista kyvyistään, nyt on yhä sosiaalinen, luokan ilopilleri, mutta myös se "ääliö" joka kiskoo pipoja päästä jne mutta aina asettuu heikoimpien puolella ja tunnistaa oikean ja väärin...yliyrittää heittämällä "ääliöhauskuuttaja" vaiheen päälle, mutta ei ole koskaan kiusaaja tai heidän puolella, tunnistaa rajan, kotona ei ole iloinen, eikä puuhakas, uppoutuu usein pelien maailmaan vaikkei olisi edes pelannut..mutta kuvittelee maailman ja kertoo hahmoista sitä ja tätä, ylpeys omista taidoista on kadonnut, kesän lopulla sanoi ekan kerran että on ihan surkea, ryttää koulupapereita vaikka on luokan paras lukija, kirjoittaja ja matemaattisesti erittäin lahjakas (open kertomaa, jonka itsekin tiesin), nyt syksyn mittaan väheksyminen lisääntynyt, puhuu itsestään huonona päivittäin jossain yhteydessä, sanoo ettei osaa, en mä kuitenkaan osaa, mä taas pilaan kaiken, olen huono, huoleni nousi todenteolla kun pyysin tässä viikolla pientä askaretta tehtäväksi, ei halunnut ja alkoi itkun kanssa tehdä, epäonnistui ja sai kamalan raivarin, heitti kaikki tavarat, itki ja huusi hysteerisenä, yritin ottaa syliin ja työnsi mut pois, huusi vain itkun seasta että "olen huono, en osaa mitään" , eilen kun sanoin hänelle, kuten jokainen päivä, että rakastan häntä, poika vastasi että etkä rakasta kyllä minä sen tiedän. Kun kysyin miksi hänestä tuntuu siltä hän sanoi vaan että no ei oikeesti, mutta tänään sanoi taas saman "etkä rakasta, et edes tykkää, ei kukaan tykkää" :'( uniongelmia on myös, tulee viereen, herää 7.00 ja saa unen 22-23 aikaan. Pyörii sadun jälkeen 30-45min.

Tuossa pähkinänkuoressa. En varmasti ole aiheetta huolissani. :'( Olen yrittänyt jättää kaiken negatiivisen huomion, olen yrittänyt olla ylipositiivinen, olen antanut aikaa, halaan, pidän lähellä, rakastan, olen yrittänyt tiukentaa kuria, löysätä sitä, olen pakottanut, ollut pakottamatta, silti tuntuu että päivät ovat yhtä pahaa oloa pojalla ja en ymmärrä miten juuri nyt joulunpyhinä oivalsin voisiko poika olla oikeasti masentunut!? Kaikki ei ole hyvin, sen tiedän... Miten tästä eteenpäin? tuntuu että en osaa tätä juttua nyt ja miksi tässä kävi näin, olen ollut mielestäni aina enemmän äiti kuin moni muu tässä maailmassa ja sen ovat mieheni ja ystävänikin sanoneet. En ymmärrä miten auttaa tuota lasta äitinä ja saada hänet taas omaksi iloiseksi osaksi perhettämme.

Hei!
Sinuna en olisi noin huolissaan! Kuulostaa kuin minä olisin tämän kirjoittanut vuosi sitten! Tyttö aloitti ekaluokan, syksy oli rankka, oli harrastuksia, iltapäivisib kahdestaan kotona isosiskon kanssa ym ym.. hetkessä piti olla iso koululainen. Joululoman jälkeen tilanne helpottui kun pystyin itse olemaan kotona kuukauden päivät.
Anna lapselle aikaa, omaa rauhaa. Tarjoa kainaloa, mutta älä tyrkytä. Kysy ruokapöydässä tai saunan lauteilla "ohimennen" päivän kuulumisia. Jossain vaiheessa meillä kuulumisia alkoi kertomaan itse!
Vanhemman aikaa ja huomiota haluaa, mutta se täytyy antaa ns. vaivihkaa.
Samaa itkua meilläkin epäonnistumisista, koulunkäynti asetti liikaa vaatimuksia, halusi olla täydellinen. Arviointikeskustelussa asiaa puitiin open kanssa että ei tarvitse olla tip top täydellinen niin tämäkin asia helpottui siihen.

Tsemppiä!

Minä en masennus diagnoosia tuon perusteella antaisi vaikka muistan oman huolen ja itkun asian vuoksi!

 

Mäkään en nyt kauheen huolissaan olis. Moni asia on kuitenkin tosi hyvin ja koti on se paikka, missä voi kiukutella, jos koulussa kuitenkin käyttäytyy ok. Vastaan hankaaminen on minusta ihan normaalia ja pelit on pojille tosi kiinnostavia. Jos itse saisivat valita, pelaisivat liikaa. Voi miettiä vaikka pari pelipäivää viikkoon, sopia lapsen kans niistä yhdessä. Kiinnostaisko isompien lautapelit? Meillä poika kiinnostui niistä jo melko pienenä, siis esim Carcassone, 7wonders.... Pienten poikien kehitykseen kai kuuluu, et tuntevat itsensä pienenksi ja kaipaavat positiivista huomiota, vaikka itseään haukkuen. Luin kirjaa "agression portaat", Cacciatoren kirjoittama, siinä puhuttiin jotain siitä. Lapsillakin on hyviä ja huonompia kausia, niinkuin aikuisillakin. Toivottavasti helpottaa. Jos ei, niin apua voi hakea ihan äidin mielenrauhankin vuoksi.

 

Tuota tuo kuulostaa kyllä isolta osalta käytöshäiriöltä! Lueppas. Toki käytöshäiriö oireet voivat johtua masennuksesta. (Tai joissakin tapauksissa esimerkiksi ADHD:sta) Mutta voi myös esiintyä ihan ilman muitakin ongelmia. Mutta siskon kiusaaminen , uhmakkuus yms on kyllä uhmakkuushäiriö /-käytöshäiriö

Hei. Olen 7-vuotiaan pojan äiti ja uskon lapseni olevan masentunut. Ajatus heräsi todenteolla kun luin oireita ja huomasin pitkään kestäneen huoleni pojasta olevan hyvin kuvaava masentuneeseen lapseen.

Elämässämme on tapahtunut paljon suuria asioita. Lapsi on muuttanut 2 vuoden sisällä 2 kertaa eri paikkakunnalle, jättäen kaverit ja aloittaen alusta. Isä on lähtenyt reissutöihin toukokuussa ja käy kotona 2-8 viikon välein, säännöllisyyttä ei ole ja saattaa olla 8 viikkoa pois ja tulla kotiin 1-2 vuorokaudeksi ja lähteä taas. Olimme ennen tiivis tavallinen perhe ja isällä ja pojalla oli omat jutut joita en ole pystynyt korvaamaan. Kesän muuttomme jälkeen kavereita on tullut, mutta poika sanoo usein kuinka kaipaa entisiä ja miksi he eivät vain voisi olla täällä. Koti on vaihtunut puolet pienempään. Pikkusisko syntyi 2,5 v sitten ja lapsilla oli omat huoneet, nyt jakavat yhteisen huoneen ja sisko nukkuu levottomasti, poikamme sanoo usein ettei pysty yöllä nukkumaan ja haluaa oman huoneen. Olen ottanut siskoa viereeni kun on levoton ja esim huutaa yöllä unissaan. Poikamme joutuu koville siitäkin syystä, että jää usein huomiossa paitsioon kun pienempää pitää auttaa jne enemmän. Olen tehnyt kaikkeni että jakaisin huomion tasaisesti, mutta isää minusta ei ole korvaamaan.

Tässä kuvaan nyt poikani elämää ja olemista, kertokaa onko huoleni aiheellinen: Poika on muuttunut viimevuodesta paljon (luulin ekaluokkalaisen uhmakkuudeksi alkuun), vetäytyy pelaamaan pleikkaria tai puhelinta, kun rajoitetaan ei tee mitään järkevää, poika on kokoajan vihainen ja kiukkuinen, huutaa ettei jaksa kuunnella pikkusiskoa enää ja käskee tätä olemaan hiljaa, jos ei tottele, poika saattaa alkaa itkemään, poika yrittää jatkuvasti tehdä siskolle pientä kiusaa...kampata, puristaa naamaa, ottaa tärkeitä tavaroita ja heittelee ilmassa ettei sisko yletä, kun komennan hän lopettaa mutta ylenkatsoo minua ja huutaa no sooooriiii tai jooojooo, ei leiki yksin tai siskon kanssa koskaan, kavereiden kanssa kyllä, ei lähde minnekään jos pyydän, ei kirjastoon, kauppaan, ulos, sanoo kaiken olevan niin tylsää, haluaa nähdä kavereita aina kun mahdollista, ei viihdy kotona ilman tekemistä, sanoo että tämä koti on tylsä ja haluaa täältä pois, sanoo että minun ja siskon kanssa on tylsää (vaikka teemme kokoajan jotain, ja pyydän poikaa aina mukaan, pulkkamäkeen, muistipeleihin, muovailemaan, askartelemaan, leipomaan, mutta ei halua tehdä niistä mitään), inttää minulle vastaan, sanoo ite oot, ihan sama, ei kiinnosta, joojoo, mitä sit...kiroilee (yrittää, mutta uskoo hetken kun kiellän), ilmeilee, on levoton, ei osaa rauhoittua, ei osaa leikkiä, itkee että olen aina pikkusiskon kanssa enkä hänen vaikka joka ikinen päivä saa myös omaa aikaa kun pyydän valitsemaan mitä tehtäis, ei halua tehdä silti silloin mitään, pyydän aina meidän kanssa touhuamaan, ei halua tulla, käy harrastuksissa mielellään, on aina ollut erittäin sosiaalinen, iloinen ja älykäs, ollut ylpeä omista kyvyistään, nyt on yhä sosiaalinen, luokan ilopilleri, mutta myös se "ääliö" joka kiskoo pipoja päästä jne mutta aina asettuu heikoimpien puolella ja tunnistaa oikean ja väärin...yliyrittää heittämällä "ääliöhauskuuttaja" vaiheen päälle, mutta ei ole koskaan kiusaaja tai heidän puolella, tunnistaa rajan, kotona ei ole iloinen, eikä puuhakas, uppoutuu usein pelien maailmaan vaikkei olisi edes pelannut..mutta kuvittelee maailman ja kertoo hahmoista sitä ja tätä, ylpeys omista taidoista on kadonnut, kesän lopulla sanoi ekan kerran että on ihan surkea, ryttää koulupapereita vaikka on luokan paras lukija, kirjoittaja ja matemaattisesti erittäin lahjakas (open kertomaa, jonka itsekin tiesin), nyt syksyn mittaan väheksyminen lisääntynyt, puhuu itsestään huonona päivittäin jossain yhteydessä, sanoo ettei osaa, en mä kuitenkaan osaa, mä taas pilaan kaiken, olen huono, huoleni nousi todenteolla kun pyysin tässä viikolla pientä askaretta tehtäväksi, ei halunnut ja alkoi itkun kanssa tehdä, epäonnistui ja sai kamalan raivarin, heitti kaikki tavarat, itki ja huusi hysteerisenä, yritin ottaa syliin ja työnsi mut pois, huusi vain itkun seasta että "olen huono, en osaa mitään" , eilen kun sanoin hänelle, kuten jokainen päivä, että rakastan häntä, poika vastasi että etkä rakasta kyllä minä sen tiedän. Kun kysyin miksi hänestä tuntuu siltä hän sanoi vaan että no ei oikeesti, mutta tänään sanoi taas saman "etkä rakasta, et edes tykkää, ei kukaan tykkää" :'( uniongelmia on myös, tulee viereen, herää 7.00 ja saa unen 22-23 aikaan. Pyörii sadun jälkeen 30-45min.

Tuossa pähkinänkuoressa. En varmasti ole aiheetta huolissani. :'( Olen yrittänyt jättää kaiken negatiivisen huomion, olen yrittänyt olla ylipositiivinen, olen antanut aikaa, halaan, pidän lähellä, rakastan, olen yrittänyt tiukentaa kuria, löysätä sitä, olen pakottanut, ollut pakottamatta, silti tuntuu että päivät ovat yhtä pahaa oloa pojalla ja en ymmärrä miten juuri nyt joulunpyhinä oivalsin voisiko poika olla oikeasti masentunut!? Kaikki ei ole hyvin, sen tiedän... Miten tästä eteenpäin? tuntuu että en osaa tätä juttua nyt ja miksi tässä kävi näin, olen ollut mielestäni aina enemmän äiti kuin moni muu tässä maailmassa ja sen ovat mieheni ja ystävänikin sanoneet. En ymmärrä miten auttaa tuota lasta äitinä ja saada hänet taas omaksi iloiseksi osaksi perhettämme.

 

En usko, että on kyse mistään mielenkiintoista, vaan useiden isojen muutoksien aikaansaamista oikutteluista ja stressistä.

Olette muuttaneet, kaverit ovat jääneet vanhaan paikkaan, isää ei näy töiden takia ja koulu on alkanut. Tässä on paljon pienelle pojalle. Ei siis ole ihme, että oireilua tapahtuu.

Olen kuitenkin yllättynyt, että kukaan ei ole nostanut sisarruskateutta esille. Se on kuitenkin luultavasti merkittävä pahan mielen aiheuttaja poikasi tapauksessa.

Isän lähdettyä (yhden aikuisen puuttuessa) sinun on täytynyt huolehtia pienokaisista ja taloudesta yksinäsi, jolloin nuorempi on tietysti ikänsä puolesta vienyt enemmän huomiota. Pojasta luultavasti tuntuu hylätyltä. Varsinkin jos sisko vielä asustaa samassa huoneessa (häiritsee pojan omia juttuja, tytön lelut vievät tilaa pojan omilta, itkee öisin häiriten pojan unia yms). Kannattaisi tosiaan siirtää tyttö sinun huoneeseen ja lelut myös muualle pojan huoneesta.

Kannattaa myös miettiä suositko vahingossa tyttöä sukupuolen tai iän takia. Jos ostat kolmannen kummalle jotain (lelu, karkkia, yms) osta myös toiselle jotain kivaa. Ja kannattaa kysyä pojalta mitä hän haluaa pelata, ettei ole aina niitä pojalle lapsellisia pelejä ja leikkejä.

Älä kiellä vain poikaa kiusaamasta siskoaan vaan myös tyttöä kiusaamista veljeään, jos sellaista tekee.

Kehu aina, kun vähänkin aihetta.
Mutta muista myös torua, jos on aihetta!

PS: kannattaa oikeasti käydä katsomassa niitä vanhoja kamuja.

 

Puhelin "korjaa" automaattisesti. Tarkoitin ekalla rivillä mielenhäiriöstä en mielenkiinnosta.

 

---jaksatko kuunnella ---mitään?