Minulta on kyselty vaikka kuinka ja paljon, koska aion palata työelämään. Asian tiedustelu sinänsä on mielestäni ok ja normaalia keskustelua. Usein vastaan jotain tyyliin: "en ole vielä tarkalleen päättänyt, katsotaan nyt, yhteiskuntahan suo minulle mahdollisuuden hoitaa lasta kotona 3-v. saakka" tms - positiiviseen sävyyn kumminkin! Valitettavasti olen kohdannut myös niitä, jotka jatkavat aiheesta mielestäni varsin ikävään sävyyn, omia näkemyksiään tyrkyttäen. Minulle on sanottu mm: "Sinulla tulee kyllä olemaan suuria vaikeuksia työllistyä, jos olet useamman vuoden pois työmärkkinoilta". "Eräs tuttavani oli myös kotona useamman vuoden, eikä häntä häntä kukaan halunnut enää palkata". "Eikö kannattaisi laittaa hakupapereita vetämään?" "Voi voi, kun joudut olemaan kotona näin pitkään" jne. Tällaiset kommentit ovat pahoittaneet mieleni, ja mikä pahinta, heikkona hetkenä saaneet itsenikin epäilemään omaa ratkaisuani. Kommenteissa on toki totuudensiemen, sitä en voi kiistää, ja tietenkin olen näitä asioita päässäni miettinyt ja punninnut. Ulkopuolisten esittämänä tällaiset kommentit saavat minut kuitenkin tuntemaan itseni lähes idiootiksi, saamattomaksi ja laiskaksi mammaksi, joka heittää roskikseen kaikki haaveet hyvästä työstä ja urakehityksestä
Lapseni on nyt 1v 9kk, ja tuon ajan olen ollut siis kotona. Minulla ei ole takataskussa työpaikkaa odottamassa, sillä valmistumisen jälkeen tein 4 v. pelkkiä viransijaisuuksia ja määräaikaisuuksia. Olen korkeasti koulutettu ja tuo 4 v. työkokemus on alalla arvostettua. Ammattini on tyypillisesti ns. "uraihmisten ammatti". Ehkä juuri tästä syystä monien on vaikea ymmärtää, miksi en hinkua heti takaisin töihin uraa luomaan (?). Asia on kuitenkin niin, että äidiksi tulo muutti arvoni kokonaan. Lapsen sairaus varmasti vauhditti tätä arvojen muutosta. Sairaalassa vauvan vuoteen vieressä istuessa sitä ehtii miettiä kaikenlaista - aikaa oli. Ajattelin, että minun täytyy jotenkin korvata tälle lapselle kaikki hänen sairaalassa kokemansa kipu, tuska, pelko ja ahdistus. Ajattelin, että aika on ainoa asia mitä pystyn lapselleni antamaan. Sillä tiellä ollaan, ja olen nauttinut suunnattomasti kotona olosta!
Ennen olin todellinen uraohjus, nyt en rehellisesti sanottuna ole enää varma edes ammatinvalinnastani. Kun lapsi on 2,5 vuotias,toiveissa olisi löytää koulutusta vastaava työ, joka ei kuitenkaan olisi niin vaativa (ei ylitöitä, kotiin klo 16 jne.) - tai sitten tulla uudelleen raskaaksi. Siitähän kommentoijani repeäisivät... Kieltämättä vähän pelkään, tulenko kohtaamaan sellaisia työllistymisvaikeuksia, joita minulle on ennustettu... Nyt en kuitenkaan jaksa hirveästi sitä murehtia - nautin kotona olosta ainakin tämän vuoden loppuun täysin rinnoin!
Koittakaa jaksaa uskoa valintaanne - olipa se sitten päivähoito tai kotihoito!
Kantani on, että jokainen tekee parhaansa ja valitsee olosuhteisiin nähden sopivimman vaihtoehdon. Aiheeseen liittyvät hyväntahtoiset tiedustelut kuuluvat normaaliin keskusteluun - toisten valintojen jyrkkä arvostelu ja kärkkäiden neuvojen antaminen ei.