kuolleen lapsen synnyttäminen

Anteeksi kun kysyn, mutta jos joku osaisi kertoa.... Ystävältäni en asiaa ole todellakaan halunnut kysyä... Eli miksi äiti joutuu synnyttämään kuolleen lapsensa? Miksi kohtuun kuollutta lasta ei leikata sektiolla? Tuntuu niin järkyttävän pahalta että hyvä ystäväni joutui synnyttämään kuolleen lapsensa, joka oli kohtuun kuollut napanuoran (ilmeisesti) kuristamisen takia. Kaiken piti olla niin hyvin...

 

No mitäs luulet? pakkohan se on äidin terveyttä ajatella. Kamalia asioita tapahtuu mutta äiti on tärkein.

 

Kuolleen lapsen synnyttäminen on hyvä siksi, että äiti voi konkreettisesti itse tehdä jotain syntymän eteen. Kipulääkettä saa enemmän kuin elävän lapsen synnytyksessä, koska ei tarvitse pelätä että aiheuttaa lapselle sillä jotain.

Jos lapsi syntyisi sektiolla äiti joutuisi odottamaan vuoden ennenkuin saisi uudestaan raskautua. Synnytyshän on luonnollinen tapahtuma ja kautta aikojen lapset ovat tulleet alakautta maailmaan.

Vaikka kyseessä on niinkin ikävä juttu niin se on myös äidille vauvan kohtaaminen, näkeminen millainen vauva on, saa ottaa kuvia, pitää sylissä, hyvästellä rauhassa..

Kertokaa muut lisää jokainen asioita mitä itselle tulee mieleen, ihmiset ovat erilaisia.

Toiset eivät halua puhua pitkään aikaan tapahtumasta, toiset haluavat puhua heti ja kaikille, "ihan missä vaan".
Ole sinä ystävä ja sano, että jaksat kyllä kuunnella sitten kun ystäväsi on valmis puhumaan, jo tieto siitä että tiedät mitä on tapahtunut ja olet valmis kuulemaan sitten kun ystäväsi on valmis kertomaan helpottaa paljon. Se että kuuntelee on tärkeää. Mitään "järkevää" ei tarvitse kenenkään osata sanoa. Kosketus, halaus ovat tärkeitä.

 

Minulle sanottiin että lapsi on parempi synnyttää sen takia, kun mahassa on kuollut lapsi, niin se vaikuttaa synnyttäjän vereen niin että synnyttäjällä on huomattavasti suurempi verenvuodon riski ja kait se vaikuttaa niihin veren hyytymisaineisiin. Minua varten tilattii jo ennen synnytystä 4 pussia verta, ihan varmuudeks, en kylläkään niitä onneks tarvinnut... aika sekavasti tuli mut koittakaa ymmärtää

ja sit vielä tuohon edellisen kirjoittajan sanomiseen tuosta sektion jälkeisestä raskaudesta, se ei kyllä pidä paikkaansa. Kaverilla eka laps leikattiin ja sai toisen vuos ja 3 kk leikkauksen jälkeen... eikä tää oo mitenkää harvinaista

 

Lääkärit sanoivat minulle, että se on äidin kannalta turvallisempaa. Leikkauksessa on aina omat riskinsä ja kuolleen lapsen ottamisessa sektiolla olisi suuri tulehdusriski.
Sanoivat vain, että erikoistapauksessa tehdään sektio. Minäkin olen synnyttänyt kohtuun kuolleen vauvan.

 

Meidän esikoistytär kuoli kohtuuni päivän ennen syntymäänsä huhtikuun alussa. Tyttö oli kaunis ja täysin normaalisti kehittynyt, viikolla 41.

Itse koin synnyttämisen rakkauden tekona. Kovin monta asiaa en lapseni eteen elämässä pääse tekemään, mutta ainakin hän sai syntyä alateitse, niin kuin olimme ajatelleet.

Synnytys oli hyvin terapeuttinen ja kaunis kokemus, enään ei tarvinnut pelätä. Vauvallemme ei voinut käydä huonosti. Hän syntyi ja oli lämmin kuin kuka tahansa vauva. Ja uskomattoman kaunis. Olemme mieheni kanssa äärettömän kiitollisia siitä että saimme hänet syliimme, pestä, kapaloida ja lopulta hyvästellä.

Nyt kun hitaasti alamme miettiä uutta raskautta, ei synnytyksen kipu pelota. Pelkään eniten sitä että synnytyksen kesken vauvan sydänäänet katoaisivat...

 

\

Meidän esikoistytär kuoli kohtuuni päivän ennen syntymäänsä huhtikuun alussa. Tyttö oli kaunis ja täysin normaalisti kehittynyt, viikolla 41.

Itse koin synnyttämisen rakkauden tekona. Kovin monta asiaa en lapseni eteen elämässä pääse tekemään, mutta ainakin hän sai syntyä alateitse, niin kuin olimme ajatelleet.

Synnytys oli hyvin terapeuttinen ja kaunis kokemus, enään ei tarvinnut pelätä. Vauvallemme ei voinut käydä huonosti. Hän syntyi ja oli lämmin kuin kuka tahansa vauva. Ja uskomattoman kaunis. Olemme mieheni kanssa äärettömän kiitollisia siitä että saimme hänet syliimme, pestä, kapaloida ja lopulta hyvästellä.

Nyt kun hitaasti alamme miettiä uutta raskautta, ei synnytyksen kipu pelota. Pelkään eniten sitä että synnytyksen kesken vauvan sydänäänet katoaisivat...

:'( kamalaa.. ja niin kauniiksi sanoiksi sinä osasit sen pukea.. :hug:

 

Itse jouduin synnyttämään helmikuussa 16 viikkoisen poikavauvamme. Valitettavasti sama homma oli edessä reilu viikko sitten, tällä kertaa sydämensyke ei löytynyt enää viikolla 11 ultratessa :'(
Uskon että nämä kaksi synnytystä (vaikkakin fyysisesti "helppoja" olivatkin) ovat auttaneet toipumisessa hurjasti. Uskallan vielä ajatella, että ehkä meille tämä pikkukolmonenkin vielä suodaan

 

Jos vielä palaan esikoiseni menettämiseen, niin synkimpiä ja lohduttomimpia hetkiä minulle olivat se kun yht'äkkiä synnytysairaalassa ei aamulla vedenmenon jälkeen sydänääniä löytynytkään sekä se kun palasimme autoon sen jälkeen kun olimme vieneet tyttäremme krematorioon.

Synnytys itsessään ja sitä seuranneet tunnit, jotka tyttäremme kanssa saimme viettää olivat onnellisia ja samalla katkeran suloisia.

Vaikka menetimme kauniin tyttäremme, olen samalla hyvin ylpeä hänestä. Kannan hänen kuvaansa aina mukanani, ruskeat pienet hiuskiehkurat, söpö napa, pienet kätöset ja pikkuinen suu. Niin kovin täydellinen hän oli.

Ystäväsi tarvitsee tukea juuri nyt. Salli hänen olla hiljaa jos hän ei halua puhua aiheesta. Mutta samalla tuo esiin se että olet surullinen siitä että hän on menttänyt lapsensa. Anna hänelle myös mahdollisuus olla äiti, jos hän niin haluaa. Puhua lapsestaan ja siitä yhteisestä ajasta joka heillä oli. Pahinta on se, jos ihmiset ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuin et olisikaan ollut raskaana ja koko lasta ei olisi ollut. Raskaus ja lapsi, vaikka menetetty, on kuitenkin elämää mullistava kokemus. Sen jälkeen ei ole paluuta vanhaan...

Kaiken tämän jälkeen ja vielä keskelläkin koen että on parempi rakastaa ja menettää, kuin olla koskaan rakastamatta.

 

:'( :'( Itku tuli kun luin..

 

niimpä,sama kuin edellisellä.ei varmaan pitäisi raskaana ollessaan tälläisiä edes lukea.pelottaa ja itkettää.voimia kaikille kokeneille,olette tosi urheita.

 

Ei, emme me ole urheita. Meillä vain ei ole muuta vaihtoehtoa kuin koittaa kestää tämä.

 

\

niimpä,sama kuin edellisellä.ei varmaan pitäisi raskaana ollessaan tälläisiä edes lukea.pelottaa ja itkettää.voimia kaikille kokeneille,olette tosi urheita.

:'(
Ite tuntuu ettei ikinä selviäis jos omalle kohdalle sattuis.

 

\

\

niimpä,sama kuin edellisellä.ei varmaan pitäisi raskaana ollessaan tälläisiä edes lukea.pelottaa ja itkettää.voimia kaikille kokeneille,olette tosi urheita.

:'(
Ite tuntuu ettei ikinä selviäis jos omalle kohdalle sattuis.

Näin kai sitä varmaan itsekin aiemmin ajatteli. mutta sitten kun sattuu omalle kohdalle, ei ole vaihtoehtoja. Pakko oli vaan selvitä vaikka miten pahalle tuntui. Ja toisinaan tuntuu vieläkin, varsinkin nyt kun oli lapsen kuoleman vuosipäivä.

 

Kuolleen vauvan synnyttäminen on tuskaa, mutta toisaalta niin kaunista, että en antaisi sitä tilaisuutta pois mistään hinnasta. Minä koen olevani äiti, sillä olen synnyttänyt oman lapseni. Vauvamme oli niin täydellinen ja kaunis ja sen näköinen kun olisi nukkunut.
Ensimmäinen ajatus oli kuitenkin minulla se, että nukuttakaa minut ja tehkää sektio. En halua kokea enempää tuskaa enää. Poikamme oli ilmeisesti kuollut vain pari tuntia ennen ultraa. Miksi? Kätilö ja lääkäri kuitenkin kertoi meille, että on parempi synnyttää alakautta kuin sektiolla.
Näin voisimme aloittaa surutyömme. Hyvä, että olivat tukena silloin kun sitä eniten tarvitsimme. Nyt olen tyytyväinen, että sain synnyttää hänet.
Tämän voi ymmärtää vain henkilö joka on saman kokenut.

 

Kyllä me olemme äitejä, vaikka meillä ei ole lasta täällä maan päällä siitä todisteena.

Äitienpäivä oli minulle kovin raskas juuri tästä syystä. Kukaan ei toivottanut minulle, äidille kaikesta huolimatta, onnea. Kukaan muu, paitsi mieheni...

 

Meidän tyttö kuoli kohtuun rv 27. Parasta mitä koko karmeassa kokemuksessa on oli synnyttäminen. Silloin saimme nähdä oman rakkaamme. Puudutuksia en tarvinnut. Kyllä se sattui, mutta olin uudelleensynnyttäjä ja oli mielestäni helpompi synnytys kuin ensimmäinen. Sektiota en olisi halunnut.

 

\

Ei, emme me ole urheita. Meillä vain ei ole muuta vaihtoehtoa kuin koittaa kestää tämä.

Niin se on,ainut mahdollisuus!Itse olen aikoinaan menettänyt 3kk ikäisen vauvan kätkytkuolemalla.Siitäkin oli vain jotenkin selvittävä,mutta koskaanhan se ei unohdu,vaikka aikaa on jo kauan! :hug: :flower:

 

Meillä oli ultra tänä aamuna. Rv 21. Kaksoset. Saatiin vaan kuulla että sydänäänet ei enää kuulu ja kumpikaan ei liiku. Sitä oli vaikea ymmärtää. En tiedä mitä pitäisi ajatella. Vaimo nukkuu ja aamulla lähdetään sairaalaan. Molemmat on kuolleet ja synnytys käynnistetään ylihuomenaamulla. Pelottaa ja tuntuu kauhealta. Kaikki oli vielä aamulla hyvin kun lähdettiin sairaalaan. :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'(

 

Olen todella pahoillani siitä, mitä olette joutuneet ja joudutte kokemaan. Syvä osanottoni. Paljon voimia teille molemmille. Päivät tulevat olemaan hyvinkin erilaisia tästä lähtien, tiedän sen. Muistakaa kuitenkin, että teillä on toisenne. Lämpimin terveisin, Enkelipojan äiti

 

:hug: :hug: olen todella surullinen teidän puolesta! voimia ja jaksamista kaikille! kyllä elämä koettelee siiten turhankin kovasti :'( :'(

 

Vastaus siihen, miksi vauva/sikiö on synnytettävä alakautta tulikin tuolla viesteissä jo vastatuksi, eli äidin parhaaksi näin kai tehdään.

Tuossa jokunen mainitsi, että keskenmenon/lapsen kuoleman tapahtuessa, oli tosi ystäviä ja ystäviä jotka ohittivat tilanteen mitään sanomatta. Sanomatta jättäjiin on sitten yhteydenpito vähentynyt. Tuo on km/vauvan kuoleman kohdanneelle yksi elämän kovimmista paikoista, jolloin tuntosarvet ihmisten sanomisille/sanomatta jättämisille ovat herkässä. Niille mitään sanomatta jättäjillekin se on erittäin vaikea ja pelottava tilanne, joskus tuntuu, että sanoipa niin tai näin, aina sanot väärin vaikka kaikkea mahdollista hyvää ja lohduttavaa surun kohdanneelle haluaisitkin toivottaa. Ei välttämättä edes tiedä haluaako toinen siitä puhua vai ei ja kärsiikö/uskaltaako siitä kysyä. Se on tavallaan tabu ja pelottavakin asia.

Itse ajattelen, että jos em. suru on kohdalla, kerron siitä itse avoimesti ystäville ja niille jotka vain jaksavat/haluavat kuunnella. Se on tavallaan myös terapeuttista. Ei toisen välttämättä tarvitse sanoa mitään, riittää siis, että jos joku jaksaa kuunnella. Kuolema ja varsinkin lapsen kuolema on raskas ja vaikea asia. Ei kai sitä voi käsittää ja hyväksyä edes sen kokenut.

Itse olen kokenut sikiön menetyksen ja kuolleiden sikiöiden synnyttämisen alakautta kaksi kertaa peräkkäin. Molemmilla kerroilla keskeytynyt km tapahtui rv 17. Ensimmäinen kerta oli pelottava ja järkyttävä. Ensiajatus alakautta synnyttämisestä oli kammottava, mutta itse synnytys ei sitten ollutkaan pelottava ollenkaan. Kovat olivat supistuskivut, mutta sekin oli jollakin tavalla terapeuttista. Toisella kertaa kysymyksessä oli kaksoset.
Molemmilla kerroilla tukenani oli puoliso ja synnytysten jälkeen halusimme nähdä vauvat. Mielestäni se nopeutti toipumista tapahtuneesta. Myös sairaalan henkilökunta oli asiallista ja hyvin ammattitaitoista.

Ennen ensimmäistä sikiön kohtuun kuolemaa meillä oli jo esikoinen. Sen jälkeen nämä kaksi keskenmenoa peräkkäin. Voitte uskoa, että uuden raskauden yritys pelotti, mutta mitään ei saa jos ei yritä. Nyt meillä on yhteensä kolme tervettä ja ihanaa (välillä kyllä totuuden nimissä riiviötä) lasta, joista olen enemmän kuin onnellinen ja kiitollinen.

Lopuksi vielä; itsestäni tuntui hyvälle, kun ystävät suoraan kysyivät; haluatko jutella/kertoa asiasta..ja halusinhan minä.

 

itkut tuli,voi teitä,,,paljon hyvää jatkoa ja mieltä teille..oon tosi pahoillani,,,kunpa kaikki menee tulevaisuudessa paremmin

tsemppiä äidit ja isät ja haleja

 

Tulin kolmannen kerran raskaaksi..se ei ollut suunniteltu,mutta tervetullut iloiseen perheeseemme.Raskausviikolla 26+6 sikiö ei enää liikkunut.Vauva todettiin kuolleeksi synnytysvastaanotolla lääkärin ultraäänitutkimuksessa.Hirveä järkytyksen tunne valtasi kehoni.Myös uutinen siitä että vauva pitäisi synnyttää normaalisti lisäsi mielessäni tuskaa entisestään...käynnistys aloitettiin ja odottaminen tuntui kestävän ikuisuuden.Kun supistukset vihdoin alkoivat tulla,alkoi synnytys.Minut vietiin saliin ja pian siitä syntyi 995g ja 36cm kokoinen,kuollut poikavauvamme.Tuntui helpottavalta.Tuntui että hänen pieni sielunsa lensi raollaan olevasta ikkunasta muiden pikku enkeleiden luokse.Sain pidellä vauvaa sylissäni ja annoin hänet sitten kätilölle.Siitä alkoi suru ja kaipaus,joka kestää ikuisesti.Kaksi vuotta myöhemmin saimme maailman ihanimman lahjan, poikavauvan.

 

Tuntematon enkeli-nettisivuista kyselisin. Sattuuko joku teistä olemaan siellä kirjoilla? Miten pääsisin sinne itsekin? Olen kirjautunut Yahooseen, ja ohjeitten mukaan painanu Join this Group -linkkiä, ja odottanut yhteydenottoa, ja mailannukin siihen mailiosoitteeseen kaksikin kertaa, vaan ei ole kuulunut mitään sieltä päin.

Mitenhä kauan siinä menee? Halu päästä jakamaan kokemuksia ja tuntemuksia on valtava! Ny tapahtuneesta kulunu 2vk, ja ajatukset ajaa vaikka mitä rataa välillä...